Saatteeksi

PENTTI LINKOLA, 25.4.2004 [esipuhe kirjaan Voisiko elämä voittaa]

Silloin kun kirjoitan tai puhun elämän kohtalonkysymyksistä, kun vielä yritän rakennella patoja tuhotulvan tielle, useimmat ystäväni ja monet sivulliset määrittelevät minut naiiviksi optimistiksi. Heidän mielestään peli on vuorenvarmasti pelattu, planeetan elämä on vähenemässä ja luhistumassa nopeasti kiihtyvää vauhtia kohti lopullista tukehtumista, eikä sille enää mahda mitään.

Mutta intän edelleenkin vastaan. Tiedän samat asiat kuin hekin, tiedän että historian loppu on ovella. Kuitenkin puhun vain erittäin suurista todennäköisyyksistä, en vuorenvarmuudesta. Se on melkein sama asia, mutta vain melkein.

Sitä paitsi minua kiinnostaa vähempikin kuin noita ajattelijoita ja havainnoitsijoita. Tyydyn hätätilassa viivästykseen, lykkäykseen (pieneenkin) – lisäaikaan luonnolle. Eihän ihmisyksilöllekään ole yhdentekevää, elääkö hän 80- vai 81-vuotiaaksi, hän pitää useimmiten lisävuodesta tai lisäpäivistään kiinni kynsin hampain – kuten kaikki luontokappaleet.

Ja pelkällä spekulaatiollakin näen itseisarvoa – sillä että vaikkapa vain teoreettisesti pohditaan ja tarkastellaan, millaisilla ehdoilla, minkälaisten käänteiden jälkeen elämän jatkuminen tai pitkittyminen voitaisiin taata.

Loppujen lopuksi alistun pelkästään etsimään maailmanselitystä selityksen vuoksi, ilman maailmanparannuksen viritystä – ainakin toisin ajoin (ja toisin kirjoituksin). Teen raporttia, pyrin tavallaan lopunajan historiankirjoittajaksi, oivaltavammaksi ja tarkemmaksi kuin useimmat. Olen kyllä saanut tosissani ponnistella yrittäessäni purkaa kaaosta osatekijöihin, jakaa inhimillisen järjettömyyden laveaa rintamaa lohkoihin, kuvattaviksi, yrittäessäni helpon synteesin jälkeen vaikeaa analyysiä.

Vaikka näkökulmani on maailmanlaajuinen ja oma havaintoalueeni Euroopan laajuinen, niin lähinnä sydäntäni on ymmärrettävästi kotimaa. Ja onnellinen sattuma on, onnellinen maailmanselityksen kannalta, että juuri tämä maa on paras esimerkki, tuhoavan kehityksen paras koealue maailmassa. Jo kansantieteilijä ja tutkimusmatkailija Kai Donner kauan sitten totesi, että suomalaisugrilaiset kansat ovat kaikista kansoista auliimpia omaksumaan ja sisäistämään länsimaisen kulttuurin vaikutuksen, hylkäämään oman kulttuurinsa. Nopeammin ja täydellisemmin kuin mikään muu maa Suomi rynnistää markkinatalouden kaameimpiin muotoihin, kritiikittömään tekniikan palvontaan, automaatioon, sisällyksettömän informaation kuplaan, kaikkien toimintojen ja ihmisten kanssakäymisen sähköistämiseen, englannin (=amerikan) kielen omaksumiseen toiseksi, yhä useammilla elämänaloilla ensimmäiseksi kieleksi.

Kaiken tämän keskellä olen hyvin herkkä noukkimaan kaaoksesta, inventoimaan ja luetteloimaan myös hyviä ja iloisia asioita. Niitäkin tässä kirjoituskokoelmassa pilkahtelee. Niiden kaikkien yhteinen nimittäjä kylläkin on, että ne ovat vielä jäljellä; mitään kehityksen tuomaa uutta hyvää en ole löytänyt. Parhaiten hyvän ja pahan vastakkainasettelu tulee esiin muistelmissani Karjalasta, jotka olen sijoittanut kokoelman alkuun sen eräänlaiseksi motoksi.

Paljon on artikkeleissa, eri yhteyksiin tarkoitetuissa, toistoa, paljon päällekkäisyyksiä muiden ajattelijoiden tekstien, entisten omien kirjoitusten kanssa, ja myös tämän kokoelman kirjoitusten kesken. Tämä on huolistani pienimpiä, kertaus on opintojen äiti, tiettyyn rajaan asti. Kuinka tuhatkertaisesti enemmän toistoa on siinä talouskasvua, kilpailukykyä, tehokkuutta, "osaamista" suitsuttavien profeettojen ja heidän hännystelijöidensä liturgiassa, joka kaiken aikaa humisee ja lätisee ympärillämme.

 Sisällysluettelo:

Karjala 1993 
"Isäni tutki Laatokan-Karjalan kasvillisuutta joka kesä sotavuosiin, kuolemaansa saakka. Mutta eipähän ottanut pikkupoikaa mukaansa Impilahden niityille kertaakaan. Minulta jäi vanha Karjala näkemättä, ennen kuin raja sulkeutui. Kun katselen Karjalaa tällä hetkellä..."

Donnerin kummitusmaailma 1968 
"Sain rakastettavalta ystävältäni Uuden Maammekirjan. Sitten rakastettava kustantajani lähetti joulupaketin, ja minulla oli niitä kaksi. Mikä sen kauniimpaa: aihepiiri, kotomaamme koko kuva, oli vannoutuneelle kotimaan-matkailijalle mahdollisimman läheinen..."

Itsenäisyyspäivän puhe 1967
"50-vuotias Suomi - maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa kouluyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huomaavampaa suorituskykyä..."

Ihminen, luonto ja yhteiskuntasuunnittelu 1964
"Yhteiskuntatieteilijät Kuusi, Harva, Allardt ja Siipi ovat tuoneet päivän keskusteluun harvinaisen tuulahduksen. Palstapeninkulmaiseen suunsoittoon epäolennaisuuksista on liitetty inhimillisen toiminnan perimmäisten tavoitteiden pohjinta..."

Vihreä valhe 1993 
"Jos olisin ajatustenlukija, pukeutuisin tietokeskuksen haastattelijan valepukuun, ottaisin urakakseni viidensadan metsäammattimiehen otoksen ja kysyisin: uskotteko todella Suomen metsien hakkuusäästöön, puuvarojen lisääntymiseen viime vuosikymmeninä..."

Ihmisten veljeydestä 1967
"Kun Helsingissä taannoin pidettiin kuuluisat nuorisofestivaalit ja minuakin pyydetiin niihin osallistumaan, en hennonnut uhrautua ja luopua suuremmista kesäriemuistani. Mutta osalta kieltäytyminen johtui siitä, että festivaalien idea jää minulle kaikessa kohtuullisessa idealismissani vieraaksi..."

Metsistä ja metsien tuhoista 1966 
"Kun suunnittelee kirjoitussarjaa suomalaisesta yhteiskunnasta, on melkein pakko aloittaa metsästä. Se on niitä harvoja ylivoimaisen merkittäviä aiheita, joita ei voida käsitellä liikaa – ei sittenkään, vaikka meillä vuosittain kirjoitetaan palstapeninkulmia metsien taloudellisesta hyväksikäytöstä..."

Viimeinen sukupolvi 1967
"Maailmanparantaja, jolla on parantumaton taipumus kantaa huolta sieluista, joutuu kovin ymmälle tarkastellessaan nykyaikaisen matkailun kuvaa. Sillä monestikaan maailmassa ei pohjimmiltaan aivan niin kaunista ja hyvää asiaa ole aivan niin pahoin turmeltu..."

Älä usko enemmistöön 1972 
"Kun puhutaan sellaisessa seurassa kuin täällä Luonto-Liitossa, nuorten biologien keskuudessa, voidaan sivuuttaa kiistakysymys siitä, onko maapallon korkeammilla elämänmuodoilla tulevaisuutta vai ei. Me tiedämme, että on epäolennaista, riittävätkö maapallon..."

Murhaajat joukossamme 1971
"Eräällä hyvällä ystävälläni oli niin suloinen nuori vaimo kuin vain naisihminen voi olla: sievä, lempeä, ahkera, taitava, tehokas perheenemäntä, vanhan anopin tuki ja turva, rakkaampi kuin omat maailmalle lentäneet tyttäret, valonsäde naapureille ja tuttaville..."

Oppi ojaan kaataa 1971 
"Muuan vankimmista tämän ajan ihanteista, jonka kimppuun eivät edes risupartaradikaalit, Yleisradio eivätkä muutkaan kauhistukset pyri hyökkäilemään, on inhimillisen tiedon, opin ja valistuksen arvostaminen..."

Toisinajattelija vastaa Irma Kerppolalle 1980 
"Olet kirjoittanut kirjeen minulle ja samalla Suomen Kuvalehden lukijoille. Kirjoitat lämpimiä sanoja minun nuoruudestani, mutta olet sitä mieltä, että niistä ajatuksista, joita Toisinajattelijan päiväkirjasta sisältää, olisi pitänyt vaieta, jotta tämä hetken kirkasilmäistä nuorisoa ei säikytettäisi ja masennettaisi..."

Itke rakastettu maa 1983 
"Lapsuuden kesäkotini ja nykyinen asuntoni sijaitsevat runsaan kilometrin päässä toisistaan. Niitä yhdistävää polkua ja kärrytietä olen kävellyt, pyöräillyt ja hiihtänyt vuoden tai kahden vanhasta läpi elämäni joka vuosi..."

Minkä tähden? 1983
"Olen kuvannut sarjan hävitystoimia luonnossa, keskitetysti, yhdeltä maatilalta ja kahdelta vuodelta. Esimerkit vaihtelevat, nämä kerrotut ovat minulle lopullisia, maahan kaatavia iskuja; mutta periaatteessa samanlaiset ovat tuttuja jokaiselle luonnonystävälle..."

Silta on murha 1987 
"Kun Sääksmäen Saarioispuolen – Iittalan mahtava salo repäistiin kahtia ja Sääksmäen sillat rouhaistiin Rauttunselän yli vuonna 1963, eteni Vanajaveden nitistäminen huiman loikan. Vihdassaarten saariryhmä, jonka neitseellisyyttä Uittamon tila oli mustasukkaisesti vartioinut..."

Maailma kaatoi Vihreän liikkeen 1988 
"Kun kiinnostuin Vihreästä liikkeestä, tiesin että tämä ulkomailla syntynyt liike oli saanut nimensä lehtivihreästä. Tiesin sen peruslähtökohdan ja perusoivalluksen. Ihminen on kuormittanut ja ulosmitannut vihreätä luontoa niin että maapallon elämä..."

Kessin erämaa ja ihminen 1987 
"Inarijärven ja valtakunnan rajan välisen erämaan metsänhakkuuaikeet ovat nostaneet suuren väittelyn koko maassa. On puhuttu koskemattoman luonnon puolesta, saamelaisen vähemmistön oikeuksien puolesta, porotalouden, matkailun, retkeilyn..."

Alkusanat 1989
"Tässä kirjassa lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalla se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalla siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja...

Erään metsänhakkuun tarina 1999 
"Viime talvena kaadettiin kotikyläni tienvarren viimeinen metsä, vanha kuusikko, harvakseen suurten koivujen kirjavoima. Samalla lähtivät korkeat siemenmännyt tien vastapuolen laajalta, viisitoista vuotta sitten tehdyltä aukolta..."

Mietteita ja muistoja vanhasta sivistyneistöstä 2000 
"Tämän kirjoituksen ajatuskulut aktualisoituivat Väinö Linna - seminaarissa Tampereella syyskuussa 2000. Seminaari oli Linnan syntymän 80-vuotisjuhla, joten oli sinänsä ymmärrettävää, että Linnan tuotannon kaikkia ulottuvuuksia arvioitiin ylistävässä sävyssä..."

Se luoti tiesi paikkansa 2001 
"Yhdysvalloissa rikottiin syyskuun 11.pnä kaapattujen matkustajalentokoneiden avulla osa Maailmankaupan Keskuksen korkeista rakennuksista New Yorkissa ja nurkka sotavoimien pääesikunnan kasarmista Washingtonissa..."

Panssaroitu tolvana 1993 
"On merkillinen sosiaalipsykologinen ilmiö, että typeryys ja älykkyys eivät suomalaisessa yhteiskunnassa jakaudu likikään tasaisesti tilastollisen todennäköisyyden mukaan. On muutamia oppi- ja ammattialoja, joihin hölmöys kasaantuu erityisessä määrin..."

Maailmanloppu ei tunne armoa 1999 
"Eija-Riitta Korhola on viisas ajattelija, todellinen valonsäde viheliäisessä suomalaisessa keskustelussa (ja mikä vielä parempaa, myös EU-parlamentissa). Hienossa kolumnissaan (VL n:o 44) hän pohtii eloonjäämisen ongelmaa. Tämä teemojen teema on minulle läheinen..."

Sääksmäen maisemat 1997 
"Valkeakosken sanomissa on syksyn aikana keskusteltu Sääksmäen kirkonseudun maisemista (Kari Rydman ja pääkirjoitus). Kirjoitukset ovat olleet puu- ja luontovihamielisyydessään puistattavia..."

Saatteeksi 2004
"Silloin kun kirjoitan tai puhun elämän kohtalonkysymyksistä, kun vielä yritän rakennella patoja tuhotulvan tielle, useimmat ystäväni ja monet sivulliset määrittelevät minut naiiviksi optimistiksi. Heidän mielestään peli on vuorenvarmasti pelattu..."

Sääksmäen maisemat

 PENTTI LINKOLA, 1997

Valkeakosken sanomissa on syksyn aikana keskusteltu Sääksmäen kirkonseudun maisemista (Kari Rydman ja pääkirjoitus). Kirjoitukset ovat olleet puu- ja luontovihamielisyydessään puistattavia.

Ainoa asia, jossa nk. kehitys on tällä vuosisadalla ollut Suomessa myönteinen, on ollut kulttuurimaiseman kauneuskäsityksen muutos. Vielä vuosisadan alussa jopa valistuneessa Hämeessä oli vallalla raakalaismainen, petojen pelosta ja uudisraivausperinteestä juontuva puuston raivaus rakennusten ympäriltä. Silloiset valokuvat kaljuista kylistä ja pihoista saavat vapisemaan kauhusta. Pappilat ja kartanot levittivät pihapuistoihannetta jo sata vuotta sitten ja viimeisinä vuosikymmeninä on tapahtunut käänne kaikkialla. Nyt suomalaiset rakastavat puita, pensaita, vihreyttä ja vehreyttä. Pitäisikö meidän nyt tässäkin suhteessa palata villi-ihmisten tasolle?

Aivan hurja oli pääkirjoituksen sananvalinta: pensaiden raivausta kutsutaan "siistimiseksi". Mikään pensas, puu, kasvi ei taatusti voi olla epäsiisti, siivoton. Eikä elävä pensaikko ole ikinä "risukkoa", risukkoa ovat kaadetut pensaat, karsitut oksat, hakkuutähteet.

Jos siistimisestä puhutaan, voidaan järjellisesti tarkoittaa vain ihmisen tuottamien jätteiden ja romujen ja viheliäisten autiorakennusten poisraivaamista. Itseasiassa ihmisen maisemaan iskemä rakennus on aina, oli sitten kartano tai navetta, kirkko tai liiteri, jäykkä, suorakulmainen, kova ja karkea möhkäle, häiriö maisemassa. Jokainen puu ja pensas on herkkä, pöyheä, pyöreä, hapsuinen, sanomattoman monimuotoinen ja moni-ilmeinen, arkkitehtonisesti aina ylivoimainen ihmisen kokoon rötistämään tötsään verrattuna.

Kari Rydmanin maalaama kuva Sääksmäen kirkosta maya-temppelinä, jonka ääreen pääsee vain viidakkoveitsen avulla, oli todella houkutteleva, sanoisin: ihana! Epäilemättä on syytä jättää polku kirkon ovelle, mutta muuten kaikki rakennukset pitäisi verhota puilla ja pensailla seinänvieriä ja ikkunanpieliä myöten. Ja täytää pensaskerroksella semmoiset puistot kuin Voipaalan, jossa harvojen alhaalta kaljujen puiden keskellä tyhjä nurmikenttä huutaa autiuttaan. Ehkä kaikkein tärkeintä on vaalia myrskyn tai vanhuuden katkomia pökkelöitä ja kantoja, joiden jäkälä- ja kääpäloiston rinnalla kaikki ihmisen yritelmät taiteen alalla jäävät häpeämään.

Kukkaketojen ja niittyjen osalta Kari Rydman on oikeilla jäljillä. Niille varmasti pitää varata pieniä pinta-aloja, mutta siten, että niityt taatusti ovat lampaiden, hevosten ja nautojen laitumina; ilman jokavuotista laiduntamista ne eivät mitenkään pysy niittyinä. Ja laiduntavat eläimet tuovat maisemaan sen elon, jota ilman avomaisema on hirvitys.

Kuivat ja vähäravinteiset kedot, kukista niittyjäkin rikkaammat, pysyvät ketoina pelkällä jokavuotisella niitolla (myöhään elokuussa!). Meillähän oli suurenmoisia kukkaketoja Huittulassa Kelhin-Voipaalan jyrkissä rinteissä, kunnes ne hävitettiin polkupyörätien asfaltin alle. Nekin pitäisi entistää.

Maailmanloppu ei tunne armoa

PENTTI LINKOLA, 1999

Eija-Riitta Korhola on viisas ajattelija, todellinen valonsäde viheliäisessä suomalaisessa keskustelussa (ja mikä vielä parempaa, myös EU-parlamentissa). Hienossa kolumnissaan (VL n:o 44) hän pohtii eloonjäämisen ongelmaa. Tämä teemojen teema on minulle läheinen – siihen Korhola viittaakin –, ja mieleni tekee kerrata muutamia näkökohtia. Olen niitä ennenkin käsitellyt, mutta lukijakunnathan muuttuvat; ei Korholakaan voi tuntea kaikkea kirjoittamaani.

Näkemys kerskakuluttavien ihmismiljardien tulevaisuudesta riippuu asianomaisten mielikuvituksen voimasta, siitä, pystyykö hän elävästi kuvittelemaan lopun aikoja ja niiden todennäköisintä kulkua. Minusta Korholalla on tässä pieni ristiriita. Toisaalta hän terävästi ja ilmeisen oikein näkee aikakautemme ilmapiirin: "– entä jos hyvyys on jo hyvästelty? Vaikutelma ei synny vain karmeista ja käsittämättömistä uutisista lehdissä, vaan koko kyynisestä aikakaudesta". Sitten hän kuitenkin, polemisoidessaan minun esittämääni Äiti Teresan kritiikkiä vastaan, kirjoittaa: "Mieluummin vaikka koko ihmiskunta haudan partaalle, rakastaen toisiaan hamaan kunnialliseen loppuun, kuin rakkaudeton elämä ja tulevaisuus."

Eihän se niin tule menemään, ei mene kunniallisesti, vaan juuri niin, että tulevat aikakaudet ovat – nopeassa tahdissa – yhä kyynisempiä ja julmempia. Aivan varmasti ihmiset eivät mene ehtymisen ja luhistumisen loppuun kädet toistensa kaulalla. Loppuvaiheet ovat kuvaamattoman kauheaa kaikkien sotia kaikkia vastaan, jossa kärsimyksen määrä on maksimaalinen.

Oma unelmani on tuollaisen lopun väistäminen, sekä tunteen että järjen avulla. Loogisesti ainoa vaihtoehto olisi karsinnan (sekä väkiluvun että aineellisen elintason, kuormituksen) toteuttaminen hallitusti, ennen kaaosta. Näin väkivalta minimoitaisiin, ja elämä voisi jatkua. Todellisuudessa kaaos ja hirvittävä loppu on tietysti verrattomasti todennäköisin vaihtoehto. Oma unelmani on ehkä vain hivenen realistisempi kuin Korholan unelma.

Korholan kolumnissa en ole aivan tyytyväinen "lähimmäisenrakkaus" -käsitteen käyttöön. Olen itse luonnostellut sellaista elämänmenon mallia, että lähimmäisenrakkaudesta pidetään tiukasti kiinni, koska ilman sitä minkä hyvänsä yhteisön elämä on sietämätöntä, mahdotonta. Mutta käsitän sen sananmukaisesti: lähimmäinen on se ihminen, jonka kanssa joudun suoraan kontaktiin. Hänelle olen aina ehdottoman ystävällinen, lohdutan surussa, neuvon tietä ja pelastan jäistä.

Minulle aivan eri asia on "lajisolidaarisuus", rakkauden ulottaminen kaukaisiin väestöihin. Tämä on väkinäistä, päälleliimattua, ihmisluontoa vastaan. Tuhanteen kertaan on todettu, että Estonian suomalaiset muistavat loppuikänsä, mutta kun 900 henkeä hukkuu lautan upotessa Pakistanin rannikolla, me unohdamme sen seuraavana päivänä. Niin, lajisolidaarisuus on luonnon vastaista – kaikeksi onneksi. Siihen ei ole pakko sortua. Sillä juuri tuolla vääristyneellä lähimmäisenrakkaudella, huolehtimalla ja ruokkimalla kaikissa maanäärissä ylitiheitä väestöjä, jotka ovat haaskanneet oman elämänsä aineelliset edellytykset, me ehdytämme luonnonvarat, luhistamme maan, meren ja ilman järjestelmät. Ja sinetöimme kärsimyksen ja julmuuden enimmäismäärän väistämättömäksi.

Eija-Riitta Korhola on tuonut elämän peruskysymykset esille. Syvin näkökulma vielä puuttuu. Maapallolle on evoluutio kehittänyt (tai Luoja suonut, aivan miten halutaan) miljoonia eliölajeja. Niillä kaikilla on oma kulttuurinsa, elinkeinoelämänsä, rakkauselämänsä, ilonsa ja tuskansa. Paisuva, tällä hetkellä jo kolmensadan miljardin ihmislihakilon vuori on tukahduttamassa nämä kaikki sisaret ja veljet alleen – ja vasta viimeisten joukossa itse tukehtumassa. Mikä on asioiden ja merkitysten suhde, mikä onnettomuuksien suhde?

Pikku detalji vielä: mikä on luonnonystävä-ihmisen osa? Kärsiikö hän mielessään ensin oman lajinsa tragedian ja sitten vielä miljoonakertaisen tragedian?

Panssaroitu tolvana

PENTTI LINKOLA, Suomen Kuvalehti, 23/1993

On merkillinen sosiaalipsykologinen ilmiö, että typeryys ja älykkyys eivät suomalaisessa yhteiskunnassa jakaudu likikään tasaisesti tilastollisen todennäköisyyden mukaan. On muutamia oppi- ja ammattialoja, joihin hölmöys kasaantuu erityisessä määrin, tekee pesän, niin kuin sanotaan.

Häntäpäästä lukien tulevat mieleen sosiologit, meteorologit, taloustieteilijät… No, tähän yhteyteen panin ne vain pehmennykseksi ja lohdutukseksi metsämiehille, humanitaarisista syistä. Metsä-alan ammattilaiset eivät sittenkään erotu kyvykkäistä kansalaisista aivan äkkijyrkästi, vaan liukuvasti. Monumentaalisimman pölhöyden saarekkeen metsänhoitajat kyllä muodostavat.

Metsänhoidon historia Suomessa on todellinen tuskien taival, erehdysten ja kömmähdysten päättymätön ketju. Kun yhdestä virhesuuntauksesta on katkerasti ja hitaasti päästy irti, on seuraava jo hyvässä menossa. Ja kaikki aina koko valtakunnan laajuudelta, niin kuin keskusjohtoisessa suunnitelmataloudessa tapahtuu.

Tunnetuin esimerkki on koko suunnattoman koneiston liikekannallepano koivun hävittämiseksi – juuri ennen koivun nousua teollisuuden kalleimmaksi arvopuuksi. Yhtä huikeita tappioita tuli ”kaleloinnista”, raivaussavotoista, joilla kaikki kaadettiin rasiin nuoret puuikäluokat siellä missä ”taimisto ei ollut tasainen”. Näin menetettiin kolmikymmenvuotias puusto ja kasvatettiin – mikäli onnistuttiin – kenties viidenneksen tai neljänneksen verran peittävämpi taimisto 0-ikäisestä alkaen.

Kansakoulun laskuoppi ei muutoinkaan ole jättänyt metsänhoitajaan mitään jälkeä. Koko ammattikunta mittaa suu toimekkaasti tötteröllä vuosilustojen vahvuutta ja harventaa nuoren metsän hyvään kasvukuntoon siten että puu lihoo kaksinkertaisella nopeudella entiseen ylitiheään ja kitukasvuiseen rappiometsään verrattuna. Siinä tosin varttuvien runkojen luku oli viisinkertainen… Aikanaan sitten metsänhoitajan ilonkyynelillä kastelluista tukkipuista tulee höttöistä sahatavaraa, joka saa rakentajan raivoon ja epätoivoon. Tunnen itsekin liian hyvin tämän höttömetsän höttölaudan: kun päälle astuu, syvä saappaanjälki jää puuhun.

Kautta aikain metsää verotettiin siten, että päältä kaadettiin isot tukkipuut ja pienempi puusto varttui kaadettavaksi aikanaan. Tässä ei ollut muuta vikaa kuin että se oli talonpoikaisjärjen, jokaisen isännän älyn sanelema hakkuutapa eikä siis tarvinnut mitään asiantuntijan, ammattiauttajan apua. Senpä vuoksi metsänhoitajat nimittivät menetelmän harsintahakkuuksi ja metsälle äärettömän turmiolliseksi. Kuten aina, ennen pitkää he itsekin uskoivat huijaukseensa: ylispuuston alla pienemmän puut ovat kelvottomiksi kituneita ja kasvukykynsä menettäneitä. Siksi koko metsä on hakattava kerralla puhtaaksi ja kasvatettava sijalle tasaikäinen istutusmetsä. Näin syntyivät avohakkuut, suomalaisen maiseman suurin kirous jääkauden jälkeen.

Tässä teoriassa, joka edelleen on vallitseva ja joka määrää sen miten isänmaan kamaraa käsitellään, ei tietenkään ole mitään perää. Tosiasiassa varjoon ja ravinnepaitsioon jäävä puu saattaa juroa vaikka vuosikymmeniä, ja heti kun se saa valoa ja elintilaa, se lähtee iloiseen kasvuun. Olen läheltä seurannut muutamia sitkeitä vanhojaisäntiä, jotka arvovallallaan ovat pystyneet uhmaamaan metsänhoitoyhdistysten painostusta ja vuosikymmeniä myymään samasta aina täystiheänä pysyvästä metsästä viiden tai kymmenen vuoden välein uuden leimikon loistokasta laatupuuta. Näiden aniharvojen ukkojen varassa ovatkin ne rippeet kunnollista sahatavaraa mitkä vielä ovat Etelä- ja Keski-Suomessa olleet saatavissa. Jatkuvan kasvatuksen metsien tuotto on pitkällä aikavälillä suurempi kuin mihin avohakkuiden ja kompuroivien istutusten vuorottelulla päästään.

Niin, avohakkuita seurasi sitten ”metsänuudistamisen” koko sekasorto. Hirmuinen ryske ja kolkutus: konearmeijat kautta maan laikuttamassa tai auraamassa kivenlouhikoita, miljoonia hehtaareita miljardeilla markoilla. Ja eri uudistusmenetelmien poukkoileva vaihtelu – koetoiminta aina vuosia myöhässä, tuloksia käsillä vasta sitten kun sovellukset olivat jo menossa Tanskan kokoisilla pinta-aloilla.

Miltä näyttää ”luontainen uudistus”? Aukolle jätetään sinne tänne muutama petäjänhuiske siemenpuuksi. Olenpa nähnyt senkin kumman, että kuusikko hakataan siemenpuuasentoon – vieläpä aivan kuluvana vuonna enkä edes kovin etäällä, koska olen sen siemenkuusikon hakkuutähteistä ja korjuukoneiden murskeista koonnut parin vuoden polttopuut. Yhtä kaikki, kauan ennen seuraavaa siemenvuotta ovat niin männyt kuin kuuset rysähtäneet syysmyrskyssä pötkölleen, vain mustat juurilaatat pystyasennossa. osasta kuusia on sentään kolmimetrinen kanto jäljellä. Aukko on samalla laajentunut syvälle naapurin metsälohkon puolelle, ennen kuin metsänrinta on vähitellen torjunut myrskyn.

Uudistus kylvämällä on jäänyt siinä määrin alakynteen, että voin suoraan siirtyä istutukseen. Sen suosion selittää suurelta osalta jättiläismäinen liikevaihto metsäpuun taimien kasvatuksessa ja myynnissä. Vilkaistaanpa lyhyesti puulaji puulajilta.

Avohakkuilta innostus levisi laajemmallekin. Myös valtakunnan viimeiset laidunniityn kappaleet, peltoheitot ja kedot saavat sievät rivit syvänvihreitä kuusentaimia. Toisena tai kolmantena vuonna iskee myöhäinen keväthalla silloin kun uudet vuosikasvaimet ovat jo pitkällä. Syvänvihreä muuttuu ruskeaksi ja taimirivit käpertyvät heinikkoon, kastikoiden ja lauhojen lempeään syleilyyn, armahtavaan unohdukseen.

Mutta rauduskoivu ei halloista piittaa, se rehottaa elinvoimaa täynnä. Se todellakin rehottaa, sen siirtää omaan viljelykseensä veliveikkonen hirvi, kaikkialla kautta Suomenmaan. Hirven viljelysmenetelmä tuo mieleen vanhan tarinan kuninkaasta ja shakkilaudasta: ensimmäiselle ruudulle jyvä, toiselle kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista… Koivuntaimessa haaroja toisena keväänä kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista…

Oli sellainenkin aalto kuin kromosomihaavan istutus tulitikkuteollisuuden tarpeisiin, vaikka siitä ei tullutkaan tuhansien hehtaarien kansanliikettä. Kuinka ollakaan että se sattui juuri samoille vuosille jolloin koko hiipuvan teollisuudenhaaran rippeet siirtyivät hiljaa ulkomaille.

Valtavin valtakunnallinen operaatio on kuitenkin männyntaimikauppa. Maastossa jälki on alakuloista. En tarkoita Lappia, jossa taimisto kärvistelee jonkin vuoden ennen kuin hiipuu tundraksi. Etelä-Suomessakin olen pienestä pojasta seurannut sydänmailla hakkuuaukkoja, joista rehevimmät jäävät heinän valtaan ainakin minun iäkseni. Tai sitten lasken, kuinka monessa epämuotoisessa taimenkäppyrässä on vielä vihreitä neulasia: viime vuonna vielä joka viidennessä, nyt enää joka kahdeksannessa. Hauholla kävelin kerran isolle taimistoaukolla, jossa torjuntaruiskutus joko heinikon tai lehtivesaikon nitistämiseksi oli tappanut myös jok’ikisen viisivuotiaan männyntaimen. Etenkin peltomailla tapaan kuitenkin myös komeasti menestyneitä taimistoja ja suoritan taas laskutoimituksia: joka kuudestoista, joka kahdeksastoista männynalku jotakuinkin vatupassissa, muut mitä ihmeellisin kokoelma käyrää, lenkkiä, monihaaraa ja kulmaa. Suurin ihme kohtaa kuitenkin, jos keksii töniä ja taivutella näitä hyväkkäitä: käsivarren vahvuisinakin ne lelluvat ja taipuvat kuin muoviletku.

Kaikesta näkyy, ettei metsänhoitaja käsitä mitään puun olemuksesta eikä metsän kokonaisuudesta, ei sen viihtymisestä, vaatimuksista, ei siitä mitä se sietää. Ei se hysteerisen herkkä ole, kestää se myyrän, jäniksen, hirven ja myrskynkin. Niin että antaa se ihmisellekin osansa, mutta varovaisesti poimiskellen, puun sieltä, toisen täältä. Tiheys ja suojaisuus on metsän perusominaisuus, ja yhden puulajin metsä on useimmiten jo ajatuksena mieletön.

Soitten ojitus sivuaa myös käsiteltävää asiakokonaisuutta, vaikka siinä mennäänkin metsästä toiseen kansallismaisemaan, joka on maalle nimenkin antanut. Suomen soitten ojitusta on sanottu Euroopan suurimmaksi luonnon tuhoamistoimeksi 1900-luvulla. Tässä tarkastelussa on kuitenkin kiinnostavaa se, että viidennekselle ojitusalasta ei ole noussut eikä nouse taimen tainta ja että lopunkin touhun tase taitaa olla samanlainen kuin säästöpankkien. Miljardit olivat pikkulantteja, kun tuontikoneet ajettiin loppuun ja tuontiöljy paloi rämeillä ja nevoilla. Ollapa nekin rahat nyt valtion kassassa.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Massiivista hävikkiä siitä jää käteen, joka käänteessä, hävikkiä, joka kumoaa vähäiset ansiot ja voitot toisaalla. En ole tässä katsauksessa kosketellut sanallakaan metsätalouden perusfilosofiaa, elämänkehän suojelua, maapallon hiilitasetta ja sen sellaisia suuria ympyröitä. Minua tällä kertaa kiinnostaa näkökulman supistaminen pienen Suomen talouselämään. Ja siltäkin kannalta lopputulos metsäammattikunnan ähellyksessä koko sen elinaikana on kirkkaasti miinusmerkkinen. Ilman ainoaakaan metsänhoitajaa ja metsäteknikkoa, ilman yhtään alan oppilaitosta Suomesta olisi voitu myydä sama määrä puuta, laadullisesti parempaa puuta, ja metsäturkki olisi verrattomasti tuuheampi. Kansallispuisto- ja soidensuojeluohjelmiemme suurmiehen, edesmenneen Urpo Häyrisen unohtumaton määritelmä metsäammattimiehelle, ”panssaroitu tuhooja”, voidaan vaihtelun vuoksi vuorokerroilla korvata ”panssaroidun tolvanan” lempinimellä.