Sääksmäen maisemat

 PENTTI LINKOLA, 1997

Valkeakosken sanomissa on syksyn aikana keskusteltu Sääksmäen kirkonseudun maisemista (Kari Rydman ja pääkirjoitus). Kirjoitukset ovat olleet puu- ja luontovihamielisyydessään puistattavia.

Ainoa asia, jossa nk. kehitys on tällä vuosisadalla ollut Suomessa myönteinen, on ollut kulttuurimaiseman kauneuskäsityksen muutos. Vielä vuosisadan alussa jopa valistuneessa Hämeessä oli vallalla raakalaismainen, petojen pelosta ja uudisraivausperinteestä juontuva puuston raivaus rakennusten ympäriltä. Silloiset valokuvat kaljuista kylistä ja pihoista saavat vapisemaan kauhusta. Pappilat ja kartanot levittivät pihapuistoihannetta jo sata vuotta sitten ja viimeisinä vuosikymmeninä on tapahtunut käänne kaikkialla. Nyt suomalaiset rakastavat puita, pensaita, vihreyttä ja vehreyttä. Pitäisikö meidän nyt tässäkin suhteessa palata villi-ihmisten tasolle?

Aivan hurja oli pääkirjoituksen sananvalinta: pensaiden raivausta kutsutaan "siistimiseksi". Mikään pensas, puu, kasvi ei taatusti voi olla epäsiisti, siivoton. Eikä elävä pensaikko ole ikinä "risukkoa", risukkoa ovat kaadetut pensaat, karsitut oksat, hakkuutähteet.

Jos siistimisestä puhutaan, voidaan järjellisesti tarkoittaa vain ihmisen tuottamien jätteiden ja romujen ja viheliäisten autiorakennusten poisraivaamista. Itseasiassa ihmisen maisemaan iskemä rakennus on aina, oli sitten kartano tai navetta, kirkko tai liiteri, jäykkä, suorakulmainen, kova ja karkea möhkäle, häiriö maisemassa. Jokainen puu ja pensas on herkkä, pöyheä, pyöreä, hapsuinen, sanomattoman monimuotoinen ja moni-ilmeinen, arkkitehtonisesti aina ylivoimainen ihmisen kokoon rötistämään tötsään verrattuna.

Kari Rydmanin maalaama kuva Sääksmäen kirkosta maya-temppelinä, jonka ääreen pääsee vain viidakkoveitsen avulla, oli todella houkutteleva, sanoisin: ihana! Epäilemättä on syytä jättää polku kirkon ovelle, mutta muuten kaikki rakennukset pitäisi verhota puilla ja pensailla seinänvieriä ja ikkunanpieliä myöten. Ja täytää pensaskerroksella semmoiset puistot kuin Voipaalan, jossa harvojen alhaalta kaljujen puiden keskellä tyhjä nurmikenttä huutaa autiuttaan. Ehkä kaikkein tärkeintä on vaalia myrskyn tai vanhuuden katkomia pökkelöitä ja kantoja, joiden jäkälä- ja kääpäloiston rinnalla kaikki ihmisen yritelmät taiteen alalla jäävät häpeämään.

Kukkaketojen ja niittyjen osalta Kari Rydman on oikeilla jäljillä. Niille varmasti pitää varata pieniä pinta-aloja, mutta siten, että niityt taatusti ovat lampaiden, hevosten ja nautojen laitumina; ilman jokavuotista laiduntamista ne eivät mitenkään pysy niittyinä. Ja laiduntavat eläimet tuovat maisemaan sen elon, jota ilman avomaisema on hirvitys.

Kuivat ja vähäravinteiset kedot, kukista niittyjäkin rikkaammat, pysyvät ketoina pelkällä jokavuotisella niitolla (myöhään elokuussa!). Meillähän oli suurenmoisia kukkaketoja Huittulassa Kelhin-Voipaalan jyrkissä rinteissä, kunnes ne hävitettiin polkupyörätien asfaltin alle. Nekin pitäisi entistää.

Silta on murha

PENTTI LINKOLA, 1987

(Aamulehden pyytämä puheenvuoro Sääksmäen Rapolan kulttuurimaiseman pelastamiseksi moottoritiehankkeelta)

Kun Sääksmäen Saarioispuolen – Iittalan mahtava salo repäistiin kahtia ja Sääksmäen sillat rouhaistiin Rauttunselän yli vuonna 1963, eteni Vanajaveden nitistäminen huiman loikan. Vihdassaarten saariryhmä, jonka neitseellisyyttä Uittamon tila oli mustasukkaisesti vartioinut ja jonka uusi tie painoi alleen, oli silloin koko laajan Vanajavesistön suurin metsäinen saaristo ilman ainuttakaan lomakoppia. Yhäkin kun näen riekkuvan ilkeän ravintolan parkkikenttineen, muistan joka kerta ampuhaukan pesät eri vuosina eri kohdilla saaria, parkkipaikan kohdalla, ravintolasalin kohdalla, tielinjalla, ja kuulen aina haukkojen kiihkeän huudon korvissani.

Siinä maailmassa, joka kunnioittaa elämää, ihminen tulee salmen rantaan ja ehkä ottaa pienen veneen ja soutaa yli. Useimmiten hän jää rannalle, istuu kivelle ja katselee vesien välkettä. Hän tietää, että tulee talvi, jolloin salmen yli pääsee kävellen tai hiihtäen: pitkät kauppa- ja kyläilymatkat tehdään ja raskaat tavarat kuljetetaan talvisin. Siinä maailmassa vesi on vesi ja saari on saari, niillä on omat ehtonsa, joihin ihminen taipuu, ne eivät ole maata. Siinä maailmassa teräksen ja asfaltin vyöryttäminen järveen on suunnaton rikos. Järven surmaaminen on suunnattomasti suurempi rikos kuin pienen ihmisen surmaaminen.

Nämä teräs- ja asfaltti-ihmiset, nämä oliot, nämä epäihmiset, ovat kyltymättömiä. Nyt he ovat hioneet kyntensä, viimeistelleet ne uuteen raateluun. Nyt he aikovat halkaista salon ja järven uudesta kohdasta, murskata Pappilanniemen loputkin vanhat kuusikot, Lahisten petäjikköharjanteet ja muinaismuistona säilyneen pikku ihmeen, erämaisen Jylhänniemen. Ennen kaikkea he haluavat, että heidän teräshäkkyränsä olisi kolme kertaa edellisiä massiivisempi ja että se näkyisi peninkulman päähän myös itään, koko Vanajanselälle.

Petoihmisten maailmassa ei autonrenkaiden ulvontaan saa jäädä hetkenkään taukoa tai hiljaista sopukkaa, johon ulvonta ei ylety. Suurinta on silta, sillä vettä myöten ja vesistöä pitkin ääni kuuluu voimakkaimpana ja kauimmaksi. Heidän maailmassaan ei rekka-autojen jylinä lakkaa, lyhdyt kiiluvat, valokeilat leikkaavat yötä, kun turhaa, typerää, vahingollista tavaraa rahdataan. Ja ihmiset kiitävät loputtomina autojonoina harmaita asfalttiuriaan, vuosi vuodelta hermostuneempina, ahdistuneempina, katkerampina, kovasydämisempinä, rattijuoppoisempina, yhä useammin yksin kukin autossaan, yhä useammin kohti itsemurhaa.

En minäkään käsitä, en ollenkaan, kuinka olen hengissä tällaisessa maailmassa, hengissä Vanajan rannalla, räävityn Vanajan rippeiden rannalla. Mutta elossa olen, vielä tänään, ja vihaan näitä sillanrakentajia, raiskaajia, murhaajia ja kaikentuhoajia. Vihaan, vihaan ja vihaan, niin hillittömästi kuin ihminen ikinä voi ketään tai mitään vihata.