Alkusanat

PENTTI LINKOLA, Sääksmäki 30.4.1989

Tässä kirjassa [Johdatus 1990-luvun ajatteluun] lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalla se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalla siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.

Ennen kirjoitin paljon yksittäisistä epäkohdista ja epäkohtarykelmistä ihmisten maailmassa, esitin yhteiskuntakritiikkiä. Koetin purkaa hulluuden muuria tiili tiileltä. Tämä on käynyt minulle yhä vaikeammaksi, kun ihmislajin toimet etääntyvät yhä kauemmas järjen ja itsesäilytysvaiston tuolle puolen. Alkaa olla ylivoimaisen turhauttavaa ruotia yhtä tai muutamaa yksityiskohtaa, kun kaikki riippuu kaikesta, kun kysymys on koko länsimaisen kulttuurin konkurssista.

Vielä joskus olen sentään kyennyt eristämään jonkin tuskallisen ilmiön erilliseen käsittelyyn. Kirjeessä Suomen henkeville naisille koskettelen uuden ihmisen yksinäisyyttä. Se kirjoitus on kaunokirjallisempi kuin muut. Tempaudun siinä aiheen viemänä kuvitteelliseen näkemykseen, jossa samaistun itsekin maaseudun miesten yhtenäiseksi kuvaamaani sorrettuun ja yksinäisyyteen suistettuun joukkoon. Näkemys on aika pitkälle tosi ja oikea, mutta omalta kohdaltani ikävä kyllä vain kirjoittamisprosessin ajan kestäneen eläytymisen mittainen. Yhä vieläkin ymmärrän hyvin oman viehättäytymiseni tuollaisen yhteenkuuluvuuden etsintään. Kaikkien ihmisten lailla ajattelijakin kaipaa jonkin yhtenäisen viiteryhmän lämmintä syliä. Muutamasta yhdistävästä siteestä huolimatta sitä ei silti varmasti löydy raivaustraktori- ja moottorisahamiesten joukosta: siihen suuntaan raja railona aukeaa.

Se aikakausi, se maailma ja se Suomi, joka minulle lapsuuden likinäköisyydestä kuoriuduttuani 1940-luvulla aukeni, oli lähempänä kivikautta kuin tätä hetkeä. Jos olisin nukkunut nämä neljäkymmentä vuotta prinssi Ruususen unta ja minut pudotettaisiin ilman opasta nykyhetkeen kotimaahani, en pääsisi minkään merkkien tai tunnusten mukaan kiinni karttaan, en omilla kotiseuduillani Hämeessäkään. Niin totaalista on raivaustraktorien ja moottorisahojen jälki. Tämä hetki on lähempänä kivikautta kuin 1940-lukua. Tarkoitan nyt kivikauden toista merkitystä – aikaa, jolloin maapallolla on vain kiveä.

Kauheaa on ollut näkevin silmin seurata tätä muutosta, tätä tuhoutumista. Tuskallista on ollut elää sokeiden ja kuurojen ja välinpitämättömien keskellä, sukupuuttoon ajautuvien laumassa. Pohjattoman murheellista on ollut kallistua vähitellen huomaamaan, että ihminen on oman elämänsä näytelmässä statisti, ei subjekti vaan objekti: ihminen ei halua ohjata mitään, hän heittäytyy, hänelle tapahtuu, hänelle käy niin kuin käy. Raskasta on ollut nähdä ja raskasta ennustaa ja raskasta kokea koko oikeassa olemisen yksinäinen kirous.

Silti en pysty, opettaja minussa ei pysty kyyristymään lopullisesti syrjään, kolean toivottomaksi sivustaseuraajaksi havaintoineen. Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni! Silti huudan, yritän huutaa kovempaa kuin he huitovat. Silloinkin kun te olette parhaimmillanne, silloinkin teidän murresanakirjanne, kokeilukoulunne, raitiovaunumuseonne, lintujen rengastuksenne ja musiikkikirjastonne ovat mielettömyyttä, kun maailma kaatuu niiden päälle. Pankaa ne syrjään ja pelastakaa ensin maailma ja sitten taidegallerianne! Vielä on elonkehästä osia jäljellä, teidän on havahduttava ja otettava vastuu maailmasta, ei vain omista yksityisistä töherryksistänne!

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun saakka kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Pääpaino kirjassa on viimeisellä pitkällä artikkelilla, johtoartikkelilla, joka tavoittelee kokonaisnäkemystä. Sen syvin sanoma on rakkauden viesti: elonkehä, niin luomakunta kuin ihmiskunta, on tukehtumaisillaan ja vaatii rakkautta, viisasta rakkautta. Mitä tehdään, kun sadan matkustajan laiva on äkillisesti uponnut ja vain yksi kymmenen hengen pelastusvene on saatu vesille? Kun pelastusvene on täynnä, yrittävät ne, jotka vihaavat elämää, kiskoa siihen lisää haaksirikkoutuneita ja upottaa kaikki. Ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki.

Kessin erämaa ja ihminen

PENTTI LINKOLA, 1987

Inarijärven ja valtakunnan rajan välisen erämaan metsänhakkuuaikeet ovat nostaneet suuren väittelyn koko maassa. On puhuttu koskemattoman luonnon puolesta, saamelaisen vähemmistön oikeuksien puolesta, porotalouden, matkailun, retkeilyn, paikkakunnan oman pienimuotoisen puuteollisuuden puolesta. On puhuttu työllisyydestä, etelän ja pohjoisen ihmisten ikuisesta vastakkaisuudesta. Onpa asetettu Inarijärven takaisen erämaan juridinen omistusoikeuskin kiistanalaiseksi.

On perustettu metsänhakkuun estämiseksi Kessi-toimikunta, neuvoteltu ympäristöministeriön, maa- ja metsätalousministeriön, metsähallituksen, Inarin hoitoalueen ja Inarin kunnan kanssa. On kerätty Kessin erämaan puolesta adresseja, nostatettu kirjailijat, taiteilijat ja muut kulttuurihenkilöt takajaloilleen. 90 kansanedustajaa on tehnyt kirjallisen kyselyn hakkuiden mielekkyydestä. On maalattu runollisia ja vetoavia iskulauseita Paatsjoen rakenteilla olevaan siltaan ja istuttu siitä hyvästä oikeudessa. Lehtikirjoituksia on ollut palstametreittäin. Ja on uhkailtu ja on itketty.

Erämaa luojan taskussa

Inarijärven takainen metsäerämaa on tapana jakaa kartalla suunnilleen puoliksi, vaikka mitään luonnollista rajaa puoliskojen välillä ei ole. Pohjoispuoliskoa nimitetään Vätsärin alueeksi, se liittyy seutukaavoituksessa Sevettijärven kolttakylään ja on toistaiseksi hakkuusuunnitelmien ulkopuolella. Eteläisempi puolisko, nyt tulilinjalla oleva Kessin alue, rajoittuu etelässä Paatsjokeen ja sen päivänpuolella sijaitsevaan Nellimin kylään.

Koko metsäalue on täysin tietön, melkein polutonkin. Se on ollut etelästä käsin sillattoman Paatsjoen ja rajavyöhykkeen aiheuttamien hankaluuksien, Sevettijärveltä käsin päällekkäisten pitkänomaisten järvien ja äärettömän hankalakulkuisen maaston varjeluksessa. Tällaisessa luojan ja valtakunnanrajojen synnyttämässä taskussa se on ollut ainutlaatuisella tavalla suojassa ihmisen mellastukselta.

Luonnonystävän Inari

Itsellenikin Kessin alue on, merkillistä kyllä, ollut tuntematon joitakin uloimpia Inariin pistäviä niemimaita lukuun ottamatta. Sitäkin tutumpi on Vätsärin puoli, jossa koetut haltioitumisen elämykset ovat verrattomasti ylittäneet kaikki muut elämän kokemukset nuoruuden jälkeen.

Surullista kyllä, tuota hurmiota on tasapainottanut Inarijärven etelänpuoleisen Sarminkairan ulosmittauksen pakollinen seuraaminen. Hurjia vastakohtia samalla Lapin-matkalla! Toisaalla Inarin itäisten perukoiden ja niiden takaisten aarnoiden jumalainen erämaa: päiväkausiin ei vihjettä siitä, että maapallolla olisi koskaan ollutkaan muita ihmisiä. Ei polkua, kirveen lastua, nuotion kekälettä, ei äänimerkkiä. Pelkästään ikimäntyjen satumaisissa yksilöllisissä muodoissa on ihmettelemistä yhden ihmiselämän tarpeiksi, tuntuu kuin olisi kysymys tuhansista eri havupuulajeista. Ja toisaalla puolen tunnin välein, vuorokauden ympäri, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jymisevät perävaunulliset rekka-autolastit 200-400-vuotiasta kilpikaarnamäntyä pölkkyinä Kemin paperitehtaille!

Tahi Kyynelvuonon pikkuruiset harmaat asumukset, samankokoiset kuin minun verkkosaunani Hämeessä, hehtaarin suuruisine raivattuine kenttineen, joiden reunasta melkein pikkuisen ikkunan alta alkaa ikipetäjien valtakunta kuin seinä, heti vailla merkkiä ihmisen liikkeistä. Ja toisaalla kuvottavan ruma ja törkeä, turhuutta markkinoiva Ivalon kylä Inarin vastakkaisessa päässä! Ei missään järky ja horju usko ihmiseen niin perusteellisesti, ei missään inhimillinen kulttuuri kaikkinensa asetu mielessä niin elävästi kyseenalaiseksi. Siinä saa kuunnella pitkään Beethovenia ja Sibeliusta ja lukea Rasputinia, Singeriä, Kunderaa ja Bellowia niteen poikineen, ennen kuin taas vakuuttuu siitä, että ihmisellä sittenkin on jotakin pientä annettavanaan maailmalle.

Minkälainen on Kessin erämaa?

Kuluneena kesänä juhannuksen alla tuli aukko Kessin puolen tuntemuksessa auttavasti täytetyksi. Erävaeltaja liikuu useimmiten yksin, kaksin tai kolmin. Tällä kertaa meitä oli kolme, retkikavereina inarilainen lääkäri Teuvo Niemelä ja helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Ville Komsi. Kaikki me halusimme jättää jäähyväiset Kessille, ja kaikki me hiukkasen vielä toivoimme, että jäähyväiset eivät sittenkään olisi jäähyväiset. Ja kaikkia meitä kiinnosti tietää, mikä oli Kessin erämaan luonne ja olemus ja mikä sen kohtalosta taistelevien ihmisryhmien väitteistä totta ja mikä kuvittelua.

Tutustuminen olisi tosiaankin vain auttava, se kesti kolme vuorokautta ja käsitti alueen vain viidentoista kilometrin syvyydeltä Paatsjoesta lukien. Mutta tuon ajan retkeily oli voimaperäistä ja tarkkaa. Erämaa valtaa nähtävästi kaikissa olosuhteissa mielen ja virittää valppauteen.  Niin kävi nytkin, vaikka alkajaisiksi koskemattomasta jokimaisemasta hirviön lailla kohoava uusi betonisilta ja peninkulman mittainen, kaikella mahdollisella konetehon armottomuudella ja älyttömyydellä ylileveäksi möyritty runkotien pätkä sen jatkona uhkasivatkin masentaa maan rakoon.

Puitahan me ennen muuta katselimme, ihailimme ja tutkimme, eläviä, keloutuneita, tuulen kaatamia ja ihmisen kaatamia. Toisin kuin pohjoinen Vätsärin puoli ei Kessi ole erämaa kaikkein puhdasoppisimmassa mielessä. 1920-luvulla sieltä vietiin hevospelillä parhaita, järeitä ja suoria mäntyjä tukkeina Paatsjoen varteen ja sitä myöten Norjaan. Tämän hakkuutyömaan ala ja leimikko kaikkine yksityiskohtineen on tarkoin nähtävissä, sillä jokainen kanto ja latvus melkein lahoamattomine sahauspintoineen on 60 vuoden takaa tallella. Täysin kadonneet ovat vain ajon jäljet, mikäli niitä tukkireet vahvojen lumien aikana ovat varvikkoon, jäkälikköön ja maahan lainkaan jättäneetkään.

Ihmeellistä on tutustua tuon aikaiseen hakkuualueeseen. Metsänkaato on toki aina metsänkaato, vakava suonenisku luonnossa. Mutta mikä hyytävä ero sittenkin nykyisellä konesavotalla tuohon verrattuna! Kessissä on kantoja harvakseen, ja on hellyttävää nähdä, että missä kolme vankkaa suoraa petäjää on kasvanut lähekkäin, niistäkin yksi on jätetty kaatamatta ja humisee tuulessa edelleen, muutaman sentin lihoneena. Kaikki muut puut, silloin nuoremmat, vinot ja mutkaiset, valtava pääosa kaikesta puustosta, on kolhiutumattomana jäljellä. Jotkin hankalakulkuiset kivikkoiset selänteet on kierretty kokonaan. Pieninkään aukkohakkuu ei kuulunut senaikaisen ihmisen maailmankuvaan, luonnonkuvaan, ei metsätalouteen eikä metsänhoitajan filosofiaan. Kasket ja raivaukset maanviljelyn nimissä olivat kokonaan asia erikseen.

Mitä muita kasveja me näimme? Kasvitieteilijöinä me olimme kaikki maallikoita ja meille vuodenaika ennen kukkien avautumista oli liian varhainen. Tänä vuonna kaikki on ollut alusta alkaen ja koko maassa myöhässä. Vaikka oltiin lähellä juhannusta, koivu oli vasta pienellä lehdenalulla, ja Inarin Kasarinselällä ja Vasikkaselällä kerrottiin vielä jäiden jurottavan. Viimeisenä päivistämme ensimmäinen lämpöaalto yhtäkkiä mursi esiin ruskeasta suosta muurainten valkeat kukat ja kunkin kukan viereen ensimmäisen heleänvihreän, ujosti puolisupussa tunnustelevan lehdykän, iltaan mennessä jo tuhansittain, samanaikaisesti kaikilla soilla.

Eläimistölle tuo säästeliäs poimintahakkuu lienee – ehkä joitakin hyönteisiä lukuun ottamatta – yhdentekevä, ainakin nyt 60 vuoden jälkeen. Lintumaailmassa ero hakatun ja hakkaamattoman metsän välillä on valtaisa, sekä lajirunsaudessa että kokonaismäärässä, ja Lapissa vielä suurempi kuin etelässä. Tätä eroa saimme karvaasti maistella, kun Kessin päivien jälkeen teimme vielä 25 kilometrin vertaisvaelluksen Ivalojoen Törmäsestä käsin Lapin tämänhetkisiin "normaalimetsiin" – lohduttomille, lohduttomille autiometsäpohjille. Mutta Kessissä soi järripeippojen ja leppälintujen kuoro tiuhana, jyrähtivät sekä ukkometso että koppelo jaloista lentoon, piiskuttivat hiiripöllön lentopojat, helkyttivät käet ja takoi pohjantikka kuivia kelonkylkiä. Salojärviä värittivät kuikat ja joutsenet, ja pikkusirkku lauloi Kessijärven rannassa.

Kaikki ne elivät siellä omaa täyspainoista elämäänsä, me kuljimme ohi ja unohduimme äkkiä. Mahtavan metsähanhen ja pienoisen sinirinnan me tulimme ajaneeksi pesistään, kummallakin oli seitsemän munaa, mutta emot palasivat pian jatkamaan hautomista. Vähän pahemmin me hermostutimme yhden piekanahaukkapareista, kun kiipesimme katsomaan sen kahta munaa risuröykkiössä kelo-oksan päällä, ja Keinojängänlammella Komsin Ville pyöritteli pieneliöitä ja sekoitti veden mutaliejuksi pitkäksi aikaa, kun ei kaupunkilaispoikana osannut mennä uimaan kovalta törmärannalta, vaan rypi matalassa mutapoukamassa. Mutta vain yhden isomman konnuuden teimme, osoittaaksemme mekin että ihminen on peto ja valtias, yksi harri tuli nitistetyksi. Niemelän Teuvo sen tappoi, mutta kaikki me sitä söimme, Niemelän Ivalojoelta kantamien evässiikojen loputtua. Kalahan se on se kaikista onnettomin häviäjä ja sijaiskärsijä, sitä vainoavat vielä melkein kaikki nekin, jotka eivät henno lämminveristä eläintä surmata eivätkä vanhaa puuta kaataa.

Metsien miehet

Olimme osuttaneet retkeilyn siten, että sen päätökseksi liityimme yllätysvieraina metsähallituksen esittelytilaisuuteen Kessin metsässä lähellä siltaa ja sitä seuraavaan tiedotuskokoukseen Ivalossa. Kaikkein kauneimman kesäkuun päivän istuimme Ivalon hotellissa. Tunnelma oli epätodellinen, mutta ei yksin kuumassa kokoussalissa, vaan koko metsähallituksen retkeilyn aikana. Tarkoitan kohtaamiani metsäammattimiehiä ja ristiriitaisia tunteitani ja mietteitäni.

Metsähallituksen kuuluisat isännänelkeet pohjolassa ovat nyt poispyyhkäistyt, valtion aluemetsänhoitajat karistaneet "alueherran" tittelin hartioiltaan. Tilalla on nykyaikainen tiedotustyyli, taitava, pehmeä ja kohtelias diplomatia. Laupiaasti ja kiihtymättä vastailivat metsämiehet niin terävimpien poromiesten kärkeviin ja ivallisiin letkauksiin kuin luonnonystäville, joita kokoussalissa oli Inarista useita muitakin. Kolmikkomme ei saanut kuulla sanaakaan siitä, että olimme kutsumattomia vieraita, metsäherrat pääjohtajaa myöten riensivät oitis kättelemään, saimme kyydin Ivaloon retkikunnan linja-autossa, pitkiä puheenvuoroja saimme käyttää kuten muutkin, ja vain vaivoin estyimme lopullisesti korruptoitumasta kieltäytymällä kohteliaasti metsähallituksen tarjoamasta hotellilounaasta.

Meninkö ansaan, kun keskustelin heidän tavallaan, puhuin suostuttelevasti, kuten hekin? Osaksi ehkä olin nostalgian uhri, palautuivat mieleen ne vuodet neljännesvuosisadan takaa, jolloin tunsin puolet valtion aluemetsänhoitajista ja leegion metsäteknikoita, työnjohtajia, metsureita ja kämppävahteja. Se oli aikaa ennen tehometsätalouden lopullista voittoa, silloin muutamat vanhat alueherrat saattoivat olla peittelemättömiä luonnonystäviä ja avoimesti pahoitella mielestään liian suuria piirikuntakonttorin hakkuusuunnitteita. Sen jälkeen toimet isänmaan metsissä ovat olleet katastrofien vyöryä ja metsämiesten puheenvuorot julkisuudessa senlaatuisia, että ei ole tehnyt mieli ylläpitää tuttavuutta heidän uuteen sukupolveensa.

Ehkä myös sorruin paheeseeni, pinnalliseen vaistonvaraiseen ihmisrakkauteen. Minulla on outo taipumus pitää ihmisistä silloin kuin kohtaan heitä silmästä silmään, vaikka heidän tekonsa maailmassa ovat verenkarvaisen kauhistuttavia, vielä kaameampia rauhan kuin sodan aikana. Mutta tosiasiaksi jää, että metsäammattimiehet, niin Lapin omat miehet kuin Helsingistä tulleet päähämähäkit, olivat – yhä vieläkin – juuri minun makuni mukaisia avokatseisia, miehekkäitä ja maastokelpoisia tyyppejä, hyvin samantapaista kastia kuin ystäväni luonnontutkijat, metsänsamoilijat ja soidentarpojat. Melkein jokaista kätellessä tuli tunne, että tuon kanssa olisi mukavaa erävaelluksella ja iltanuotiolla.

Ja samalla he olivat ihmisiä, jotka toimivat käsikassaroina meidän yhteiskuntamme, meidän maankolkkamme hirmuisimmassa luonnonhävityksessä. Itseltäni he ovat vieneet ja vievät loputkin koko elämän pohjasta, joka on nojannut metsän, suurten vanhojen puiden varaan. Siinä nämä rakastettavat ihmiset sitten sekä valehtelivat täyttä päätä että olivat koko maailman mittasuhteissa niin väärällä asialla kuin olla saattaa, todistellessaan ystävällisesti ja järkähtämättä, että Kessi kyllä hakataan, koska se on Inarin ja Lapin ja Suomen ja ihmiskunnan talouselämän kannalta välttämätöntä, mutta sen luonto ja maisema ja rauha ja erämaaluonne silti säilyy ellei peräti parane. Teitä tehdään, mutta kovin vähän, ja puita kaadetaan, mutta kovin vähän. Aivan toisessa asiayhteydessä sitten käsiteltiin savotan kannattavuus, ja siellä puumäärät yhtäkkiä olivat suunnattomia ja tuotto miljoonissa.

Suunnitelmat ja todellisuus

Otaksun kuitenkin osaavani kuulostella sanakäänteistä ja äänensävyistä, että kaikki ei ollut tietoista valhetta, suunniteltua strategiaa. Osaksi nämä miehet uskoivat puheeseensa, putosivat omaan kuoppaansa. He myönsivät auliisti, että tähän vuoteen asti Lapin hakkuiden jäljet ovat olleet pahat, mutta nyt alkaa uusilla metsänkäsittelyohjeilla uusi aikakausi. Uusi suuri keksintö, taikasana kymmeniä kertoja lausuttuna oli "välialue", koskematon palsta hakattavien väliin. Me näimmekin ensimmäisen leimikkosuunnitelman yhden välialueen. Se käsitti suopainanteen ja kolme käppyräistä koivunpörilästä. Täysin paljaiden aukkojen ala on tästä pitäen aivan pieni, melkein huomaamaton, 20 hehtaaria. Paitsi niissä ja niissä poikkeustapauksissa sitten tosin suurempikin... Niin, 20 hehtaaria on jo valtaisa aukio, paljon pienempikin riittäisi Kessissä siihen, että ensimmäinen kunnon länsiluoteinen lähtisi sen reunasta kaatamaan puita kuin heinää kauas itärajan takaisiin tuntureihin saakka.

Me, jotka olimme kulkeneet Kessissä, ja sitä ennen Inarin suursaarissa, rannoilla ja Vätsärin kairassa, tiesimme, että tuulenkaatoihin viimeistään sortuvat kaikki toiveet Kessin metsän osittaisestakin säilymisestä hakkuun jälkeen. Olimme nähneet tuhansittain tuulenkaatoja, lukemattomien eri myrskyvuosikertojen jäljiltä, kokonaisia kangaskaistaleita yhtenä murroksena ilmankin ihmisen tekemien tuuliaukkojen apua. Missään Suomessa ei mänty ole yhtä huonosti kiinni maaperässä, hienojakoisessa hiekassa kuin Inarin alueella. Ainoat metsätalouden näkökulmasta järjelliset hakkuutavat olisivat hienovarainen poimintahakkuu tai sitten koko alue laidasta laitaan putipuhtaaksi. Mitä sitten sen jälkeen – niin, taimettuminen vuosisatojen mittaan tai tundroittuminen, kummallakin on metsäammattimiesten omassa piirissä puolueensa.

Itse ajattelin ja muistelin niitä pitkän elämän aikana näkemiäni lukemattomia hyviä ja kauniita metsänkäsittelyohjeita paperilla, milloin lehtipuusekoituksen, milloin rantojen suojavyöhykkeiden, milloin kolopuiden, milloin kelojen, milloin metson hakomäntyjen, milloin soidinpaikkojen säästämisestä. ja muistin, kuinka tuuleen kylvettyjä ne ohjeet olivat aina olleet hakkuiden tiimellyksessä, Suomen miehen tappotanterilla. Kessissä meillä oli toistaiseksi silmien alla esimerkkeinä "pehmeistä ja hienovaraisista" menetelmistä silta ja runkotie, molemmat järjettömästi ylimitoitettuja ja kauhean näköisiä. Helppo oli käsittää, että Kessin erämaan talvipakkasissa ja luminietoksissa ohjeet hukkuisivat suureen unohdukseen. Moottorisaha niin kuin raivaustraktorikin on kapine joka vie miestä eikä mies sitä.

Ihmisen osa ja kohtalo maailmassa

Mutta tuon Inarissa väittelevän, näennäisesti samankaltaisen saapasjalkakansan välillä kulki viime kädessä paljon syvempi juopa kuin erilaiset käsitykset työllisyydestä, tuulituhoista tai taimettumisesta. Osalle Kessin suojelijoistakin metsätalouden, porotalouden, paikkakunnan ihmisten ja matkailun väliset eturistiriidat olivat ainoaa todellisuutta. He olivat samalla puolen rajaa, puhuivat samaa kieltä kuin metsähallituksen miehet, uskoivat yhtä vankasti, että Kessin erämaa on ihmisen, kysymys on vain käyttömuodosta.

Moni pieni vihreä tietämätön on kyllä omaksunut vakaumuksen tehometsätaloudesta isona pahana sutena, mutta haluaa romantisoida poromiehen ja hänen "luontaistaloutensa" pienenä erämaahan haipuvana – vieläpä sorrettuna ja solvaistuna – hiirulaisena. On varmaa, että porotalouden jäljet eivät koskaan ole yhtä kaikenmurskaavat kuin konesavotan. Mutta ero on vain aste-ero, Kessissäkin: sadoin tonnein galvanoitujen rautalankaverkkojen rullia pitkin ja poikin kairaa tiheän laidunaitajärjestelmän rakennusaineksiksi, moottorikelkkojen syvät polanneurat pitkin suojuotteja, erotuspaikoilla pöyristyttävinä repsottavat muovikelmukodat kanisterimeren keskellä, maaperä paikoin paljaalla muralla ylisuuren porokarjan jäljiltä. Samaa teollistunutta tehotaloutta sekin, samaa ihmisen hirmuvaltaa luonnon yli.

Elämänsuojelija on tässä kaikessa mukana, vereslihalla, mutta katselee sitä myös toisesta näkökulmasta, ylhäältä, ikäänkuin pilven reunalta. Jonkun on otettava osakseen nähdä kokonaisuus ja yhteydet.

Mikä on elämänsuojelijan käyttömuoto erämaalle? Ei mikään, ei mitään käyttömuotoa, käyttöä ihmiselle. Ei metsätaloutta, ei porokarjoja enempää kuin luontaisten villipeurakantojen verran, ei missään nimessä UKK-puiston kaltaista turisti-tingeltangelia opastuskeskuksineen, pitkospuineen ja porraspuineen jokitörmillä. Rautalankaverkot tuodaan pois ja silta puretaan, siinä saadaan työtilaisuuksiakin vielä vähäksi aikaa. Esimerkkejä on, ei monia, mutta paljon kalliimmistakin projekteista: Itävallan koskaan käyttämätön miljardihävittäjäkone. Erehdyksen tunnustaminen ei ole koskaan häpeällistä.

Erämaa elää omilla ehdoillaan, omana eloyhteisönään. Sen tehtävä on siinä, että se on siellä. Parasta olisi, jos erämaassa ei kukaan ihminen, marjastaja, kalamies tai retkeilijäkään koskaan kulkisi, kartoillakin olisi siinä kohden vain valkoinen tyhjiö. Me emme voisi estää sitä, että ihminen tietää sen olevan olemassa. Mutta yksityiskohtia ei kukaan tuntisi – ei sitä, onko siellä järviä, metsiä, soita – tai jotakin aivan muuta, ikuisesti tietymätöntä, salassa pysyvää.

Tämä on vain tenhoava kuvitelma, mutta sen takana on vakava ajatus, vakavampi kuin mikään muu ajatus maailman tämän ajan tilassa. Siinä missä metsänhoitaja sinnikkäästi pohjaa "talouselämän lakeihin" ja huitoo pois mielestään paitsi eläinten ja kasvien intressejä myös sen tosiasian, että jokainen paperilappu entisten lisäksi on jo kauan tuottanut ihmisellekin pelkkää kiusaa ja vahinkoa, siinä elämänsuojelija näkee viimeisen erämaakolkan raiskauksen loppuhuipennuksena ihmislajin tuhoon johtavassa rohmuamisessa, maaperän, merten ja ilmakehän vaurioittamisessa, loppusilauksena tälle ihmislajin kertakaikkiselle konkurssille.

Mihin Kessin puut menevät, mistä poromiesten teräsverkot ja moottorikelkkapataljoonat tulevat? Asfaltteja, terminaaleja, tehtaita ja laivoja öljytuhoineen, energiaa ja päästöjä joka portaassa, otsonikatoa ja laskeumia, rikkihappoa, typpeä, lyijyä, bekkerellejä. Ja koko ylensyönnin iljettävyys, koko iloton turhuus niin upporikkaassa Lapissa kuin upporikkaassa etelässäkin.

Millä oikeudella ihminen tämän kaiken maailmalle tekee? Vahvemman oikeudella tietenkin. Mitä sanoisi jäävitön tuomioistuin? Sitä vain ei ole, kukaan ei kiellä luomakunnan murhaa eikä ihmisen kollektiivista itsemurhaa. Ihmisten omasta keskuudesta vastarinnan on noustava. Elämänsuojelija näkee Inarin taustan, Suomen viimeisen lähestulkoon käyttämättömän erämaan, äärettömän merkittävänä koko maailman mittasuhteissa. Jossakin on vielä viime tingassa ihmisen vyörytys pysäytettävä, jossakin lyötävä takaisin.

Rintamailta ei luopuminen voi alkaa, se voi alkaa vain reuna-alueilta: Alaskasta, Siperiasta, viimeisistä valloittamattomista sademetsistä, Lapista. Niistä sitten perääntyminen, supistuminen etenee kohti rintamaita ja keskuksia, pisteittäin ja alueittain. Väkiluvut alenevat, elinkeinoelämä palaa kohti välttämätöntä. Ihminen kuroutuu kokoon, sille tasolle jonka maapallon voimavarat mahdollistavat. Muuta tietä elämän jatkumiseen ei ole. Ellei ihminen nöyrry, ja syvään, ei pikaista loppua estä mikään. Kessissä on paljosta kysymys.

Maailma kaatoi Vihreän liikkeen

 PENTTI LINKOLA, 1988


Kun kiinnostuin Vihreästä liikkeestä, tiesin että tämä ulkomailla syntynyt liike oli saanut nimensä lehtivihreästä. Tiesin sen peruslähtökohdan ja perusoivalluksen. Ihminen on kuormittanut ja ulosmitannut vihreätä luontoa niin että maapallon elämä ja ihminen siinä ohessa ovat tuhon kynnyksellä. Kaikki yhteiskunnallinen toiminta on keskitettävä elämän rikkauden säilyttämiseen, ehtymisen ja sukupuuttojen estämiseen, ihmisen ja vihreän luonnon suhteen korjaamiseen.

Sain ulkopuolisena sen käsityksen, että Vihreässä liikkeessä mukana olevat olivat niitä ihmisiä, joiden maailmaa ovat metsä, järvenulapat, merensaaristo, rimpinevät, tunturit, virrat ja kosket, asuinpaikkana teltta tai laavu, kulkuvälineinä polkupyörä, kanootti ja hankisukset.

Uskoin, että kaikkien heidän sydäntään kouristi omassa ympäristössä joka sekunti näyttäytyvä raateleminen ja saastuttaminen, maailmalta joka lehden numerossa kantautuvat tiedot elonkehän kuolinkouristuksista, maapallon ratkeilemisesta. Otaksuin, että he olivat minun laillani havainneet luonnonsuojeluyhdistystensä, luontopiiriensä, julkilausumiensa, kirjojensa, artikkeliensa, esitelmiensä ja valokuviensa keinot toivottoman heiveröisiksi maailman tuhoajien enemmistön panssareita vastaan. Oli pakko tehostaa keinoja – toisaalta suoralla toiminnalla esikuvallisen Greenpeacen tavoin, toisaalta pyrkimällä sisälle yhteiskunnan päätöksentekoon poliittisen osallistumisen kautta.

Seurasin Koijärven mittelöä, kävinkin siellä kerran ja näin asiaansa uskovia reippaita maastokelpoisia nuoria ihmisiä. Tosin he olivat lopulta avuttomia ja hävisivät järvensä, tuon maisemallisesti iki-ihanan, niin kuin maailmassa aina käy niille, jotka ovat pehmeitä ja ryhtyvät neuvotteluihin. Mutta yritys oli uljas, ja vihreä.

Sitten tapasin astetta lujempia Altan-kävijöitä, niitäkin, jotka Norjan valtioterrori kahdesti karkotti maasta ja tuomitsi kovempiin rangaistuksiin kuin koijärveläiset Suomessa. Ihailin Oulun vihreää Erkki Pulliaista, joka julkisesti professorina ilmoitti olevansa ylpeä Altassa tuomituista opiskelijoistaan. Toki tiesin Pulliaisen ansiot luonnon ja petoeläinten suojelijana ja siihen tarvittavan rohkeuden juuri Pohjois-Suomen luonnolle vanhakantaisen vihamielisessä ilmapiirissä.

Luin Eero Paloheimon uraauurtavia teoksia ja ihailin hänen sisuaan, pitkäjänteisyyttään ja suurta tavoitettaan, pyrkimystä maapallon ja ihmisen kaikkien merkittävien lainalaisuuksien hallitsemiseen. Paloheimon kannanotoissa oli vihreä luonto aina keskeisellä paikalla, vaikka hän ei biologi ollutkaan.

Innostusta herätti myös pieni niukkatukkainen helsinkiläismaisteri Osmo Soininvaara, jonka tausta ja elämänkenttä eivät tosin olleet vihreitä, mutta joka osasi puhua poliitikkojen omalla kielellä ja näkyi ylivertaisella logiikallaan päihittävän heidät kaikki – ja joka kirjoitus kirjoitukselta tuntui yhä kirkkaammin oivaltavan myös maapallon elonkehän ongelmia. Sitä paitsi sain tietää, että hän ajoi polkupyörällä kuin väkkärä niin katuja kuin maanteitä.

Sitten tulivat vihreät kansanedustajat. Kalle Könkkölä pyörätuolissaan oli jämerämpi kuin kaikki kävellä koikkelehtivat liittolaisensa, ja Kalle kuten Maija-vaimokin (joka läheltä piti ettei joutunut toiseksi kansanedustajaksi Uudeltamaalta ja keskittyi sitten kunnallispoliitikoksi Helsingissä) näytti nopeasti kasvavan vammaisuuden yli ekologiseenkin ymmärtämiseen. Ville Komsi taas, Koijärven kokoonkutsuja, teki villapaitoineen mieltä lämmittävästi samalla kertaa sekä lempeää että terävää pilkkaa aineellisen hyvinvoinnin tuhonkierteessä riehuvasta pöyhkeästä suomalaisesta parlamentarismista.

Tiesin kyllä, että juuri kukaan omista metsänkulkija- ja biologituttavistani ei kuulunut Vihreään liikkeeseen, niin yhteiskunnallisesti valveutuneita ja maailman tilasta tietoisia kuin he olivatkin. Eihän yhteiskuntia voi syvällisesti ymmärtääkään ilman näkemystä ihmisestä biologisena olentona, lajina lajien joukossa tarkoin rajattuine ominaisuuksineen. Eikä ihmisjoukkojen käyttäytymistä toki voi koskaan ymmärtää ilman että ainakin ajoittain katsoo näytelmää sivusta, metsästä, mereltä tai tunturilta.

Mutta arvelin, että Vihreät kuitenkin valtaosaksi olivat luonnonsuojeluväkeä, biologisen maailmankatsomuksen ihmisiä, enhän tuntenut näistä koko maassa kuin murto-osan, vaikka satoja tunsinkin. Ja enhän ollut Vihreissä vielä minäkään.

Moni kakku päältä kaunis

Sittenpä lähdin tutustumaan Vihreään liikkeeseen sisältä päin. Uskoin, että minun laillani sinne tulevat kaikki ne sadat tuhannet maapallon ja ihmisen tilasta huolissaan olevat ja elämänmenosta kauhuissaan olevat suomalaiset, joita yksinkertainen otantatutkimukseni jatkuvasti paljasti junissa, linja-autoissa, kaupunkiasunnoissa ja maataloissa ja jotka täyttivät valtakunnallisen sanomalehtien, maakuntalehtien ja pitäjänlehtien yleisänosastot toinen toistaan vihreämmillä hätäkirjoituksilla. Uskoin vastuuntuntoisten ihmisten vyörymäiseen yhdistymiseen, vihdoin, kahdennellatoista hetkellä.

Mutta, mutta. Niin. Tutustuin tosiaan Vihreisiin, olin kaikkiaan neljässä suuressa kokouksessa (auta armias) ja kymmenissä pienemmissä, kuuntelin satoja puheenvuoroja, tutustuin henkilökohtaisesti suureen määrään Vihreitä. Tilasin Vihreää lankaa ja luin läjittäin muuta tekstiä. Lopulta olin järjestämässä ja rahoittamassa yhden keskeisen Vihreän osayhdistyksen perustamista ja huomasin kuuluvani sen hallitukseen.

Kauan hieroin silmiäni, olen hidas luovuttamaan, hidas käänteissäni. Kokemus oli huikea, lamauttava, hirmuinen lisä lamaantumisten ketjuun.

Paloheimo ja Soininvaara eivät olleetkaan jäävuoren huippu, ei ollutkaan joukkoa rivikomseja ja rivikönkkölöitä eikä pikkupulliaisia. Nuo tunnetut julkisuuden kannanottajat olivatkin kenraaleita ilman joukkoja, he olivat ainoita. Tai tarkkaan ottaen piskuinen joukko muitakin oivaltajia oli, kourallinen biologeja ja geologeja, jokunen lääkäri ja opettaja, jokunen aniharva vakava nuori ihminen, kaikkiaan saatoin järjelliset ihmiset varmaan laskea omilla sormillani ja varpaillani.

Vihreän liikkeen kokous- ja paikallisyhdistysaktivistit osoittautuivat kummalliseksi joukkioksi. Ei ollut hajuakaan Rooman klubin raporteista, ei alkuperäisistä sen paremmin kuin "parannetuista painoksista" (sen jälkeen kun teollisuusmaiden talousjohto oli vikkelästi kaapannut Rooman klubin syliinsä). Ei tietoa global 2000 -raportista, ei kanadalaisista elossaololaskelmista, ei futurologeista ylipäätään. Ei mitään biologista näkemystä, ei käsitystä ihmisen asemasta elonkehässä ja evoluutiossa, ei kannansäätelyjärjestelmistä, ei paleontologiasta eikä sukupuuton mekanismeista, ei ylimalkaan mitään siitä, minkä minä olin otaksunut tässä viiteryhmässä sen tunnusten perusteella itsestäänselvyydeksi.

Olin otaksunut, että vuosisadan tärkeimmät sanantuojat, ihmisen ja luonnon horjahtaneen vuorovaikutuksen viisaat erittelijät ja yhteenvetojen laatijat Carsonista ja Ehrlichistä Edbergiin, Lorenzista Commoneriin, Schumacher, Bahro, Ehrensvärd ja Taylor olisivat olleet koirankorvilla heidän hyllyssään ja olkalaukussaan yhdessä Thoreau-klassikon kanssa, kotimaisista kirjoittajista Paloheimon ja Pulliaisen ohella Reino Rinne, Teuvo Suominen, Pekka Nuorteva, Pekka Kuusi ja Olli Järvinen ulkoa osattuja. Mutta ei aavistustakaan näistä, tilalla ilmeisesti syvempi tietämättömyys kuin väestössä keskimäärin.

Aatteiden sekasorto

Joukossa oli originelleja joka lähtöön omituisine yksityisideoineen, vailla mitään liittymäkohtaa kokonaisuuteen. Oli kyyneleisiä vuodatuksia kaikkien ihmisten ikuisesta veljeydestä, oli kommuuneja ja oli kasvissyöntiä, oli kaupunkien asuntopulaa ja slummiröttelöiden valtaamista – metsien ja saaristojen raikkauden sijalla! Oli liikkeen oma mörkö, Tampereen pimeilstä kujilta kömpivä uskomaton pieni noitaukko Matti Luoma, joka oli kauempana kaikesta lehtivihreästä kuin maailmankaikkeuden kaukaisimmat galaksit toisistaan – ja joka siitä huolimatta sinnitteli Vihreiden kuvioissa vuodesta toiseen ja kirjoitteli sanomalehtiin koukeroisia ja oudon pahantahtoisia kirjoituksiaan liikeen nimissä. Oli omalaatuinen naisryhmä, jonka oivalluksen mukaan kaikki väärä
laukeaa ja maailma pelastuu, kun vaihdetaan suuremmat ja pienemmät johtajat miehistä naisiksi: näiksi Thatchereiksi ja Brundtlandeiksi, jotka minusta olivat piinkovia siinä missä miespuolisilla poliitikoilla oli sentään jokin Akilleen kantapää. Vihreät feministit olivat niiden virkanaisten ja perheenemäntien äänitorvi, jotka tuhlaavat asuntoonsa ja sen varusteisiin ja kulutustavaroihin kymmenkertaisesti enemmän luonnonvaroja kuin heidän miehensä ja miesystävänsä. Tai ehkä heitä innosti Hattuvaaran lentomyrkytyskampanjan aluemetsänhoitaja Saara Peiponen, joka tehometsätalouden papittarena ylitti kaikki miespuoliset kollegansa.

Vielä kuului piiriin Komposti- ja sittemmin Suomi-lehden ympärille ryhmittynyt joukko nuoria älykköjä, joiden ohjenuorana oli ilonpito ja huumorin viljely, vaikka sitten elämäntuhoitumisen kustannuksellakin. Tästä joukosta tuli aikanaan televisiokansanedustaja Pekka Haavisto, jonka mukaan Vihreä liike olikin kaupunkiliike, yhtenä tärkeänä tehtävänään puolustaa väkivaltavideoita sananvapauden kaventajia vastaan. Heidän filosofiansa oli sinänsä korkeatasoinen ja vanhan filosofisen perinteen jatkaja. Ilo pintaan vaik syvän märkänis, sanoo vanha karjalainen sananparsikin. Mutta vihreän sanoman kannalta se oli hedelmätön. Ja hedelmätön, kerrassaan, oli ennen muuta kaikkien näiden toisiinsa niveltymättömien kuppikuntien yhteisvaikutus ja toiminta.

Vihreät joukkokokoukset olivat kärsimysnäytelmiä, hirvittäviä vastakohta-asetelmassaan.

Koko ajan mielessä ja korvissa jyskytti kauhu maailmasta, omasta ja muiden: lähiympäristössä tauoton telaketjujen kalina, maailmalla eliölajien sukupuuttoja päivittäin, vuosimiljoonien kehityksen tulokset murskaantumassa. Ihmisen omatkin pikku ympyrät mitätöitymässä, kirjastot, sävelaarteet, yliopistot ja taidegalleriat putoamassa ei unohdukseen vaan tyhjyyteen, maailmankaikkeuden mustaan typötyhjyyteen: ei mitään unohtajia jäljellä, ei koskaan mitään arkeologeja kaivamassa. Me kuolemme, me kuolemme!

Ja siinä poliittisessa liikkeessä, jonka piti tehdä tenä, käännös, kaikkein vähimmilläänkin panna ehdoton vastalause elämän puolesta, siinä puhuttiin puheenvuoro puheenvuoron jälkeen teoreettista roskaa, jota vain antiikin ja keskiajan sofistit ja skolastikot olisivat ihailleet. Liikkeen sisäisiä järjestäytymiskuvioita vuosi vuoden jälkeen, nokkelaakin nokkelampia organisaatiomalleja ja kaavioita, käsittämätöntä tyhjää kiinnostusta muotoon sisällön kustannuksella. Kokoussalissa harvakseltaan, yksi rivillään, kuin kynttilöinä pimeydessä, kuin panttivankeina, vastuuntuntonsa uhreina, nämä Paloheimot, Soininvaarat, joku biologi Hyrkäs-Eloranta tai Mäkinen, tai luonnonsuojeluveteraani Terttu Laurila, joiden puheenvuorot olivat keitaita erämaassa, tuulahduksia todellisuudesta. Mutta kokonaisuuteen ne hukkuivat, äänestyksissäkin pääosaa näytteli "hippisektori", Turun kasvitieteilijä Mäkisen termiä lainatakseni.

Vihreä filosofia kadoksissa

Toki hippisektori sekä puhui että kirjoitti puoliksi muutakin kuin liikkeen omasta sisäisestä porinasta. Mutta vihreä oivallus oli hukassa, arvot olivat ympäröivästä hyvinvointiyhteiskunnasta peräisin. Ainoa subjekti ja herra oli ihminen ja ainoa aika tämä hetki ja päivä, ehkä viikko.

Yksi varaukseton ja lämmin tunnustus on kyllä annettava kaikille vihreille. Varsinainen kulutustavara- ja kodinsisustamiskulttuuri tältä villapaitakansalta puuttui, autot kokouspaikalla eivät olleet mersuja eivätkä bemareita. Mutta yhtä pahoin vihreän ensimmäistä käskyä vastaan – säästä, säästä, säästä ja vielä kerran säästä! – soti vallalla oleva löysä muotiliberalismi. Osaammehan ulkoa tämä koko pakolaisten, kehitysmaiden, hädänalaisten, vankien ja varkaiden konkkaronkan. Vaatimuksia, vaatimuksia, oikeuksia, oikeuksia, vapautta, vapautta, lisää, lisää – kun vihreä oivallus tähdentää vastuuta, vastuuta, velvollisuuksia, velvollisuuksia, vähemmän, vähemmän.

"Yhteiskunnallinen vihreäkin" ilahtui, kun "tutkimuksissa" löytyi "köyhyysloukku", puoli miljoonaa köyhää ihan omasta maasta. Ei heitä häirinnyt, että vähävaraisimmallakin nykyajan yksinhuoltajalla on sähköhelloineen, jääkaappaineen ja puhelimineen 1930-luvun professorin ja everstin elintaso. Se että yhdellä ihmisellä on vähemmän varallisuutta kuin toisella on maailman alusta lhtien ihanasti värisyttänyt typeryksiä ja tulee elähdyttämään heitä edelleenkin, sillä siunatuksi onneksi köyhyys ja kurjuus eivät ole absoluuttisia vaan suhteellisia, ja kriteerejä muutetaan tarpeen mukaan. Myös Vihreä vakavoitui vaatimaan eläketurvan parantamista – vanhuksille, jotka läkähtyvät eläkkeiden ja etuuksien runsauteen ja virallisen vanhustenhuollon tehokkuuteen, ja niiden seurauksena yksinäisyyteen ja lähimmäisenrakkauden puutteeseen.

Joskus muistettiin vihreä luontokin mainita ohimennen, ikään kuin hätkähtäen, pakkopullana, kuten Paloheimo terävästi huomautti. Elinympäristökysymyksia tuotiin esiin samaan sävyyn, ehkä hiukan vähemmän kuin vanhoissa puolueissa. Samoin kuin niissä elettiin unimaailmassa ja luultiin, että ympäristöä voidaan hoitaa hyvinvoinnin tavoitteiden ohessa. Ei jaksettu, haluttu nähdä, että elämää ylläpitävä ympäristö ja taloudellinen kasvu (oopperat ja kirjastomäärärahat) ovat toistensa pois sulkevia vaihtoehtoja, ne eivät esiinny samassa järjestelmässä, eivät ainakaan lähestulkoonkaan nykyisin väkiluvuin.

Monet niistäkin, jotka edes vaivasivat päätään perustason ongelmilla, uskoivat että jätteet häviävät, maapallon kuormitus kevenee ja luonto säilyy, kun jätteet puhdistetaan tai kierrätetään takaisin tuotantoon. He halusivat vaikka verta yskien vannotella itselleen, että uusiopaperi oli nerokas säästöratkaisu – vaikka he omin silmin näkivät, että tuotanto vain kasvaa jätepaperin osuudelta ja että metsäpohjilta siitä huolimatta revitään paperiksi jokainen puuntaimi jonka maa kykeneen työntämään. Ja lisänä kuormitukseen saadaan jätteiden keruun ja käsittelyn vaatima valtaisa kuljetuskalusto, väylästö, laitteisto, varasto-, käsittely-, ja uudelleenvalmistustilat, kaikki energiankulutuksineen.

Miksi vihreäkin uskoi tähän hölynpölyyn, vaikka hänelle suullisesti ja kirjallisesti valaistusta tarjottiin? Koska hän oli henkeen ja vereen länsimaisen kulttuurin kannattaja. Länsimainen ihminen ei ikinä suostu alentamaan mitään tuotantoa eikä vähentämään jätettä grammaakaan. Luopuminen, supistaminen on hänelle kuolemaa pahempi. Ahtaalle pantuna hän lopulta suostuu ottamaan jätteen, tutkii sitä, (nimenomaan tutkii, tutkimus on avainsana, tämän barbaariyhteiskunnan poppamies on tutkija, totemi tutkimuslaitos), pyörittelee sitä, kiikuttelee sitä paikasta toiseen (mieluiten mahdollisimman pitkiä matkoja maitse, meritse ja ilmateitse), jakaa sen osiin ja lopulta valmistaa siitä tarpeettomia uusiotuotteita turhien ja toivottomien alkuperäistuotteiden rinnalle.

Ohjelmaton Vihreä liike

Vielä ahdistavampaa kuin ajattelun laiskuus oli Vihreiden toimintatavoitteiden hervottomuus. Enimmille riitti "kysymysten esittäminen", liike oli keskustelukerho, ja niin pitikin olla. Koijärvi siirtyi nopeasti historiaan. Uusiin hankkeisiin ei löytynyt voimaa, vaikka monitoimikoneet ja asfalttijyrät joka kuukausi iskivät uuden koijärven kimppuun, napsivat kartalta viimeisiä pyhättöjä ikään kuin merisotapelissä upottaen viimeisiä yhden ruudun sukellusveneitä.

Liikkeeltä puuttui yrityskin esittää yhtenäinen poliittinen ohjelma. Yleiskokousten älytön enemmistö äänesti nurin jokaisen yhteisen julkilausumaehdotuksen, rivinkin mittaisen. Katselin ajelehtimista aikani ja panin merkille, että järjen tuikkuja sittenkin tuikahteli siellä täällä: ehkä ne sittenkin voisi vetää yhteen? Olihan vihreä filosofia joka tapauksessa jäljellä, muuttumattomana, ja sen tarjoama vaihtoehtoinen maailman malli ehdottoman johdonmukainen ja yksiselitteinen.

Niin laadin sitten liikkeelle 20-kohtaisen yhteiskunnallisen ohjelman, puolueohjelman kaltaisen, joka käsitti kaikki keskeiset toimialat rahataloutta, tiedepolitiikkaa, perhepolitiikkaa ja ulkomaansuhteita myöten. Se on suppea, mutta ohjeistona riittävä kaikkia päivänkohtaisia yksittäisratkaisujakin varten. Se on tarkkuustyötä, tässäkin kirjoituksessa lueteltujen vihreiden filosofien ja ekologien tekstien sovellutus yhteiskunnan arkitodellisuuteen. Se on sisäisesti johdonmukainen, toinen kohta ei lyö toista korvalle, ja suurissa linjoissa perusasettamuksistaan – eloonjäämisen vaatimuksesta, elämän ja sen moninaisuuden kunnioittamisesta – lähtien vastaansanomaton. Tulkinnanvarainen on ainoastaan se kustannusten taso, jonka arvioin (vähenevän väkiluvun kulloisellakin tasolla) luonnon kantokyvylle mahdolliseksi, tästä puuttuu yhä edelleenkin tarkkaa tietoa. Koko muutoksen taso on ohjelmassa vielä ilmeisen riittämätön, siinä vielä säilytetyt ympäröivän itsemurhayhteiskuntamme piirteet ovat pitkällä tähtäyksellä varmastikin kestävälle luonnontaloudelle sietämättömiä. Selvin arviointivirhe ohjelmaan pääsi syntyvyyden rajoittamisen keskeisessä kohdassa, siinä esitetyn kaksilapsisuuden sijasta yksilapsisuus Kiinan malliin on ylimenovaiheessa vuosikymmenien ajan välttämätön. Kaiken kaikkiaan ohjelma on siloiteltu kompromissi, koska tarkoituksena oli että jokainen itseään vihreäksi nimittävä voisi sen hyväksyä. Radikaalimmat muutokset seuraisivat sitten perässä.

Kortit lopullisesti sekaisin

Ohjelman perinpohjin hämmentynyt vastaanotto oli murheellinen osoitus siitä, kuinka useimmat vihreät eivät olleet lainkaan edes miettineet, minkälaiseen elämäntapaan ja kulttuurin muotoon elämän säilyttämisen vaatimus johtaa. Nekin jotka olivat lukeneet ekologeja ja futurologeja olivat ulkoa päntänneet heidän yleisiä lauselmiaan, niveltämättä niitä mitenkään suomalaisen yhteiskunnan todellisuuteen. Oli aika alentavaa nähdä, miten vähän ihmiset vaativat itseltään älyllisesti, minkälaisten loogisten ristiriitojen ja kuperkeikkojen viidakon he kaikessa rauhassa antoivat rehottaa aivoissaan, miten paljon sovinnaisia kliseitä ja vääriä tabuja samaan päähän mahtui. Elämän säilyttäminen ja kunnioitus oli huulilla, silti niiden kanssa kaikkein drastisimmin ristiriidassa olevat arvot kuten demokratia tai yksilönvapaus olivat myös pyhiä tai pyhempiä. Väkivaltaa ei elämän puolustaja saanut käyttää missään nimessä, vaikka koko ajan valtion ja elinkeinoelämän piiloväkivalta niitti elämää lakoon kuin heinää. Voimassaolevaa lakia piti ehdottomasti kunnioittaa, vaikka juuri lainsäädäntö niittaa napin tarkkuudella pakkopaidaksi kiinni taloudellisen kasvun ja tuhon, vaikka juuri vallitseva lainsäädäntö on vihreyden vihollinen numero yksi.

Vieläpä Erkki Pulliainen, jonka ekologinen tietämys ei koskaan ole yltänyt yksityiskohdista kokonaisnäkemykseen, sekaantui täysin ja ilmoitti, ettei voi hyväksyä ohjelmaa; hänen ohjelmanaan on ekologinen humanismi. Riviäkään sellaisesta ohjelmasta ei ole nähty, eikä tulla näkemäänkään: käsiten on silkka älyttömyys, samantapainen kuin kapitalistinen kommunismi tai keskitetty haja-asutus tai asfaltoitu aarniometsä.

Vihreillä oli nyt ohjelmaehdotus, jonka jokainen virke oli vihreistä prinsiipeistä johdettu – ja vihreät hajosivat kuin varpusparvi haukan tieltä.


(...)

Elämänsuojelun liitto

Elämänsuojelun liiton toiminta-ajatus oli enemmän kuin hyvä. Tarkoitus oli täyttää valtakunnan kaikkein huutavin puute. Piti koota kaikki elonjäämisopillinen asiantuntemus ja yhdistää koko maan vastuuntuntoinen sivistyneistö vastarintaliikkeeksi kasvun ja kilpailun kuiluun syöksyvässä yhteiskunnassa. Oli tekeillä suurten linjojen ja pitkän tähtäyksen varjohallitus, ylätason neuvoa antava elin sekä julkista sanaa varten että päivänkohtaisissa nappulaleikeissä rämpivälle valtiovallalle – ja samalla vihreällekin eduskuntaryhmälle.

Liitto lähti alusta alkaen menemään vikaan. Hervottoman emoliikkeen maine varjosti, vastuuntuntoinen sivistyneistö ei liikahtanut suurin joukoin. Jokunen osallistuva biologi (Järvisen, Leikolan, Mikkolan, Suomisen muistan) ja kirjailija (Pulkkinen, Syrjä...) lähestyi, samoin vanhat viisaat Matti Kuusi ja Urpo Harva, filosofit Saarinen ja Pietarinen, lääkärikaarti kasvoi. Mutta he olivt paremminkin vasta kuulolla – tulisiko tästä jotakin – omantuntonsa kauhistavassa maailmantilanteessa vastentahtoisesti pakottamina, eivätkä hakeutuneet liiton johtoon, jossa ekologinen näkemys jäi sittenkin onnettoman vähäiseksi. Hallitukseen tuli henkilöpulassa monia, joilla oli suppea humanistinen, ihmiskeskeinen maailmankuva, suoraan 1800-luvulta.

Nämäkin kokoukset, joihin kovin hankalasti matkustelin ympäri maata, olivat pyöreän nollan arvoisia. Niissä ei puhuttu eikä tehty mielettömyyksiä kuten Vihreän liikkeen yleiskokouksissa, niissä ei tehty mitään. Niissäkin käsiteltiin omaa organisaatiota ja sen taloutta ja suhteita Vihreään liittoon. Ulos maailmaan suuntautuva toiminta oli joutavaa puuhastelua, muovikassilinjalla. Liiton tarkoitusperien mukaiset aloitteet torjuttiin pelästyksen vallassa. Paloheimo puheenjohtajana oli täysin halvaantunut, hänen kirjojensa suuret linjat uinuivat syvällä aivojen poimuissa.

On ihmeellistä havannoida Homo sapiensin käyttäytymistä tällaisissa yhteisöissä. Olen kerran istunut kalastusalan komiteantapaisessa. Sen toimeksianto oli suppea vähäpätöisyys, Elämänsuojeluliiton maailmoja syleilevä, mutta kummassakin oli ilmapiiri aivan sama ja kummassakin jokainen päätös meni päin mäntyä. Aivan samalla tavalla yksilöinä, erilleen otettuina järkevät ihmiset – eräät jopa fiksuja – muuttuivat eri olennoiksi, varovaisiksi, ei ainoastaan toisten huoneessaolijoiden, vaan kaikkien kuviteltujen ulkopuolisten tahojen ja kotitonttujen ja riihitonttujen kuviteltujen tunteiden loukkaamista aavisteleviksi pälyilijöiksi. Suomalaiselle ominainen alamaisuus kukki hulmuten. Meillä oli hallituksessa aarre, sosiaaliantropologi Matti Sarmela, jonka omat julkaisut ihmisen paikalliskulttuurien rikkaudesta (luonnon rikkautta nekin) ja tiivistyvän maailmanlaajuisen yhtenäiskulttuurin hirvittävästä köyhtymisestä tarjoavat verratonta kielellistä loistoa ja tulta ja tappuraa ja järkyttävät lukijansa. Mutta kun Sarmela kirjoitti liiton nimissä julkilausuman tai esittelylehtisen sanamuotoa, se oli ympäripyöreä niin että lukijan silmät alkoivat lupsahdella jo toisesta virkkeestä. Kuinka lämmintä sielujen sympatiaa tunsinkaan niissä kokouksissa Komsin Villeä kohtaan, joka nukahteli kuten kaikki muistavat tyhjänpäiväisissä valiokuntien istunnoissa.

Presidentinvaalien alho

Omalle sinisilmäisyydelleen joutuu aina jälkeenpäin päätään pudistelemaan. Kaikkien kuvattujen kokemusten jälkeenkään en sittenkään osannut edes kuvitella mahdollisuutta ettei "vaihtoehtoliike" Vihreät asettaisi omaa vaihtoehtoista presidenttiehdokasta. Mutta niin vain oli tämäkin mahdollisuus kyllin huimaava toteutuakseen. Eri vihreät tekivät hajanaisia tunnusteluja ja nimesivät yhteensä ainakin viisikymmentä kandinaattia, mutta toinen ehdotti ja toinen torjui, ja lopulta se vähä, mitä Vihreiden vaahtokuplasta oli jäljellä haihtui ilmaan. Suomi sai jälleen presidentinvaalit, joihin ajattelevalla ihmisellä ei ollut mitään toivoa osallistua. Viisi keskenään identtistä kasvun ja kehityksen apostolia ja elämän murhaajaa, selviä kriminaaleja koko kopla. Väyrynen heistä onnistui sisällyttämään puheisiinsa ympäristön- ja elämänsuojelun yleisiä lauseita, sinänsä tärkeitä, oikeita ja virheettömiä. Mutta jokainen kotimainen koetinkivi ­– Kessi, Vuotos, Pudasjärvi, Pohjan Sellu – paljasti saman miehen puhdasveriseksi panssarilinjan terroristiksi, kuten hän oli ollut kaikki vuotensa ennen oppositioon joutumistaan.

Jotta tuho olisi täydellinen, toinen puoli vihreitä levisi sitten näiden kasvuyhteiskunnan presidenttiehdokkaiden taakse, kuka Kivistön, kuka Väyrysen, kuka Koiviston. Yliluonnollista, absurdia oli ekologien Pulliaisen ja Paloheimon ilmoittautuminen suurteollisuuden ja pankkien lipunkantajan Mauno Koiviston valitsijaehdokkaiksi. Lohdutti enää vähän, että Soininvaara, Haavisto, Könkkölä, Komsi ja moni muu eivät lähteneet tähän ilveilyyn.

Viimeisimmän vaiheenpuolueenperustamistohina, sotkuistakin sotkuisampi vyyhti, kärsivällisen lehdistön kestoaihe niin kuin Libanonin sota, ei ole enää kiinnostava missään mielessä. On jo samantekevää, tuleeko yksi vai viisi puoluetta tai kommandiittiyhtiötä, kun sisältö puuttuu. Matti Pulkkinenkin näkyi kyselevän, mikä voisi olla Vihreän liikkeen anti ja sanottava, jollei se ole ihmisen ja vihreän luonnon suhteen korjaaminen. Mitä ihmisten keskinäisten epäkohtien korjailuun voi enää lisätä sellaista uutta ja omaa, jota erikarvaiset sosialistit eivät jo olisi tuhanteen kertaan pitkin ja poikin vatvoneet? Ei pidä esittää kysymyksia, joihin kukaan ei osaa vastata.

Vihreä puolue epäilemättä jää olemaan, saattaa vaaleissa hiukkasen menestyäkin, sitä paremmin, mitä lähempänä sen kannanotot ovat sosiaalidemokraattien ohjelmaa. Mutta sen merkitys kuihtuvassa maailmassa on sama kuin sadan tuhannen muun yhdistyksen, jotka pitävän miljoonia kokouksia. Pikkuruiset ihmiset puuhaavat, loppuun saakka.

Lehdistön pölhöt kommentit

Vuosien kuluessa on lehdistö kirjoittanut Vihreästä liikkeestä paljon (ainakin yhtä paljon kuin elonkehän vaurioista ja tuhoutumisesta). Vihreät yleisesti valittavat kirjoitusten pahantahtoisuutta. Pitää paikkaansa, mutta sittenkin liikkeen hourailuun nähden sitä on pidelty silkkihansikkain. Mutta yhdessä suhteessa toimittajat ovat aivan harhapoluilla – kirjoittaessaan, että liike riitelee vain henkilöiden valtasuhteista eikä mielipide-eroista.

Tosiasiassa Vihreä liike on ollut aivan keinotekoinen kooste harmaita, punaisia ja vihreitä, joita ei kyllä yhdistä mikään muu kuin Suomen kansalaisuus. Sen pitäisi jakaantua ainakin kymmeneksi kääpiöpuolueeksi, jotta niiden yhtenäisyys olisi edes välttävä. Entä valtataistelu? Vallanhalu ei kyllä luonnehdi ainoaakaan liikkeen ihmistä. Sortumisen keskeisiä syitähän on juuri ollut, ettei tahtoa valtaan, todellisen vastuun ottamiseen ole ollut liikkeen millään sektorilla. Ja karrieristit varmaan osaavat hakea parempia tikapuita kuin pikkuriikkisen ja sekasortoisen joukkoliikkeen tai sirpalepuolueen. Ovathan yhteiskunnalliset vihreät kaikissa tapauksissa tuomitut jäämään isompien sosialististen puolueiden varjoon ja perusvihreät, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan ihmisen herruuden maailmassa, todelliseksi sylkykupiksi kansan suurelle enemmistölle. Kaikkein surkuhupaisimmin karrieristin leima istuu Paloheimoon, joka kaikkien rettelöiden jälkeen väsyneenä ja ylirasittuneena tuo mieleen iltaisen pöllön, jota harakat ja räkättirastaat ovat koko päivän valvottaneet.

Maailma meni menojaan

Niin, Eero Paloheimo, sinä traaginen sankari, liian heikko ja arka todelliseksi vallankumousjohtajaksi, liian viisas ja filosofinen puoluepukariksi, liian rehellinen taktikoimaan, liian teräväkielinen saadaksesi tyhmyreitä joukkoosi, kaikessa sählännyt, kaikessa myöntynyt, kaiken vesittänyt, melkein kaikkien pettämä (myös minun), siviiliurasi uhrannut, alusta saakka mukana ollut (toisin kuin minä ja moni muu), sisupussina yhä jatkava (toisin kuin minä ja moni muu), ryvettyneenäkin vielä muita päätä pitempi – olisiko sinusta Vihreän liikkeen suosta nostajaksi?

Enpä usko. Mistä perimmältään johtui kaikki Vihreitten poukkoilu, hourailu ja tietämättömyyden itsevarjelu? Miksi vihreää vaihtoehtoa ei tullut, suunnannäyttäjien kokonaisesta kirjallisuudesta huolimatta? Miksi vihreät olivat sellaisia kuin olivat? Eivät liikkeen törmäilyyn ole viimekädessä syypäitä sen ihmiset, ei yksikään heistä, eikä sitä pysty nostamaan yksikään ihminen. Koko ilmapiiri, yhteiskuntailmasto tiukkuu tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä ja piinsirua. Se tiukkuu peittelemätöntä, häpeämätöntä punamustaa kulutus-, keskittämis- ja kaupungistamisraivoa, Törsäystä isolla T:llä, loppurysäyksen vimmaa. Siinä maassa ja maailmassa kaikki vihreys on ohi, viimeiset vihreät kuin kala verkossa, kiduskannet viimeisiä vetoja haukkoen. Siinä maailmassa litistyisi Jeesus Nasaretilainenkin huomaamattomana hengettömäksi.

Kuulehan nyt suomalainen, veliseni siskoseni. Nyt menet ja ostat oivallisia optioita. Jos sinulla on lada, aja se suoraan päätä kaatopaikalle ja hanki kunnon ajokki, ei Suomen Kuvalehdessäkään aikoihin ole mainostettu alle 100 000 markan kärryjä. Pyri viettämään vuoden ikävät kuukaudet Havaijilla. Saat silti luvan tajuta, ettet enää pärjää Nauvon saarimajasi, Puulan huvilasi ja Aakenuksen kelokämppäsi varassa täällä kotohärmässä. Tarvitset Ilomantsiin sellaisen vähän kunnollisemman loma-asunnon, vierashuoneita, neuvottelutiloja, baarihuoneen, erkkereitä, eriöitä ja mitä niitä onkaan, pistä arkkitehti asialle. Äläkä Bahamalla poiketessasi enää pelleile vuokrapaattien kanssa, käy siellä tai täällä venemessuilla ja katsele kunnon jahti itsellesi. Ystävä kallis, ota pankista kulutusluottoa. Mutta älä pyytele pikkusummia, sinut nauretaan ulos, vasta miljoonasta ylöspäin laina lohkeaa varmasti.

Kaksi ikuista häviäjää, luonto ja tulevat sukupolvet, on hävinnyt viimeisen ottelunsa. Ihminen, typerin kaikista luontokappaleista, on pelinsä pelannut. Se on menoa nyt.

Silta on murha

PENTTI LINKOLA, 1987

(Aamulehden pyytämä puheenvuoro Sääksmäen Rapolan kulttuurimaiseman pelastamiseksi moottoritiehankkeelta)

Kun Sääksmäen Saarioispuolen – Iittalan mahtava salo repäistiin kahtia ja Sääksmäen sillat rouhaistiin Rauttunselän yli vuonna 1963, eteni Vanajaveden nitistäminen huiman loikan. Vihdassaarten saariryhmä, jonka neitseellisyyttä Uittamon tila oli mustasukkaisesti vartioinut ja jonka uusi tie painoi alleen, oli silloin koko laajan Vanajavesistön suurin metsäinen saaristo ilman ainuttakaan lomakoppia. Yhäkin kun näen riekkuvan ilkeän ravintolan parkkikenttineen, muistan joka kerta ampuhaukan pesät eri vuosina eri kohdilla saaria, parkkipaikan kohdalla, ravintolasalin kohdalla, tielinjalla, ja kuulen aina haukkojen kiihkeän huudon korvissani.

Siinä maailmassa, joka kunnioittaa elämää, ihminen tulee salmen rantaan ja ehkä ottaa pienen veneen ja soutaa yli. Useimmiten hän jää rannalle, istuu kivelle ja katselee vesien välkettä. Hän tietää, että tulee talvi, jolloin salmen yli pääsee kävellen tai hiihtäen: pitkät kauppa- ja kyläilymatkat tehdään ja raskaat tavarat kuljetetaan talvisin. Siinä maailmassa vesi on vesi ja saari on saari, niillä on omat ehtonsa, joihin ihminen taipuu, ne eivät ole maata. Siinä maailmassa teräksen ja asfaltin vyöryttäminen järveen on suunnaton rikos. Järven surmaaminen on suunnattomasti suurempi rikos kuin pienen ihmisen surmaaminen.

Nämä teräs- ja asfaltti-ihmiset, nämä oliot, nämä epäihmiset, ovat kyltymättömiä. Nyt he ovat hioneet kyntensä, viimeistelleet ne uuteen raateluun. Nyt he aikovat halkaista salon ja järven uudesta kohdasta, murskata Pappilanniemen loputkin vanhat kuusikot, Lahisten petäjikköharjanteet ja muinaismuistona säilyneen pikku ihmeen, erämaisen Jylhänniemen. Ennen kaikkea he haluavat, että heidän teräshäkkyränsä olisi kolme kertaa edellisiä massiivisempi ja että se näkyisi peninkulman päähän myös itään, koko Vanajanselälle.

Petoihmisten maailmassa ei autonrenkaiden ulvontaan saa jäädä hetkenkään taukoa tai hiljaista sopukkaa, johon ulvonta ei ylety. Suurinta on silta, sillä vettä myöten ja vesistöä pitkin ääni kuuluu voimakkaimpana ja kauimmaksi. Heidän maailmassaan ei rekka-autojen jylinä lakkaa, lyhdyt kiiluvat, valokeilat leikkaavat yötä, kun turhaa, typerää, vahingollista tavaraa rahdataan. Ja ihmiset kiitävät loputtomina autojonoina harmaita asfalttiuriaan, vuosi vuodelta hermostuneempina, ahdistuneempina, katkerampina, kovasydämisempinä, rattijuoppoisempina, yhä useammin yksin kukin autossaan, yhä useammin kohti itsemurhaa.

En minäkään käsitä, en ollenkaan, kuinka olen hengissä tällaisessa maailmassa, hengissä Vanajan rannalla, räävityn Vanajan rippeiden rannalla. Mutta elossa olen, vielä tänään, ja vihaan näitä sillanrakentajia, raiskaajia, murhaajia ja kaikentuhoajia. Vihaan, vihaan ja vihaan, niin hillittömästi kuin ihminen ikinä voi ketään tai mitään vihata.

Minkä tähden?

 PENTTI LINKOLA, 1983

Olen kuvannut sarjan hävitystoimia luonnossa, keskitetysti, yhdeltä maatilalta ja kahdelta vuodelta. Esimerkit vaihtelevat, nämä kerrotut ovat minulle lopullisia, maahan kaatavia iskuja; mutta periaatteessa samanlaiset ovat tuttuja jokaiselle luonnonystävälle. Ennen kaikkea ne ovat siinä suhteessa tyypillisiä ja edustavia, että ne ovat aivan tuoreita. Luonnon lopullisen, joka mäensyrjään ulottuvan raunioittamisen voima ja teho kasvaa huikeaa vauhtia. Jos kaivinkone viime vuonna työnsi kauhansa miljoonaan mättääseen ja miljoonan kiven alle, se tänä vuonna kääntää ympäri viisi miljoonaa.

Puheet vihreistä aalloista, "heräämisestä" ja "asenteiden pehmentymisestä" näyttäytyvät maaseudun todellisuudessa hourupäiden kuvitelmina. Ne ovat lehtien palstantäytettä, eikä niistä jää mitään kirjoitusta Suomen pintaan. Ne ovat samanlaisia sirkushuveja kansalle kuin iltatorit, oopperajuhlat, MM-kisat, höyrylaivaregatat ja taidetallit – pintakiiltoa, kuplia, jotka tulevat ja menevät, jälkiä jättämättä. Todellisuutta ovat caterpillari, sähkövoimala, metsätraktori ja kemiantehdas. Niiden työ jää ja näkyy, ne käyvät käsiksi elämän perusteisiin.

                                                        *

Yleispätevyydestä on varmasti kysymys silloinkin, jos otan tarkasteltavaksi ihmisen kuvaamieni toimien takana. Muistan ja tunnen naapurini kovin hyvin entisiltä vuosilta. Hän on kaunis, pitkä ja vaalea hämäläinen, vielä nuorikin, minua kaksitoista vuotta nuorempi, ja terve. Hän on älykäs, aikanaan käynyt kunnalliskursseja ja johtanut nuorisoseuraa. Hänellä on hyvä emäntä ja vilkas pellavapäinen poika – niin pellavapäinen, että niskatukka lakin alla loistaa syyspimeällä tiellä valkeana suorakulmiona. Hän, tämä isä, on vakava ja työteliäs, ei polta, ei ryyppää sormustimellistakaan. Hän on kohtelias ja sivistynyt, tarvittaessa auttavainen. Muistan ikäni hänen ja hänen emäntänsä tehokkaan ja salamannopean avun, kun hevoseni muutama talvi sitten putosi railoon.

Aivan viime vuosina en enää ole juuri tavannut naapuriani. Kun hän tulee aamulla pihalle, hän kiipeää suojakypärä päässä ja kuulosuojaimet korvissa traktorin turvahyttiin. Traktori on kotimainen ja se ärjyy vielä viisi kertaa kovemmin kuin muunmerkkiset traktorit. On kuin maa aukeaisi joka kerta kun se käynnistyy. Hän ajaa sillä pääosan päivää, pelloilla ja metsissä. Hyvin paljon hän korjaa ikivanhoja peltoteitä, jotka yhä uudelleen upottavat yhä raskaampien koneiden alla. Joskus traktori ei pääse omin voimin ylös savivellistä. Silloin on kutsuttava naapurin traktori paikalle. Jyly kaksinkertaistuu.

Kun hän poistuu traktorista, hänellä on kädessä moottorisaha, joka rupeaa heti soimaan. Jos on katkaistava yksi tarvepuu, haetaan moottorisaha, käsisahaa ja kirvestä ei kaiketi enää ole. Se kuljetetaan traktorilla, ei käsikärryllä tai olalla, oli aikahäviö kuinka suuri tahansa. Kerran päivässä hän jauhaa viljaa eläimille. Kotitarvemylly on myös kotimainen, aivan uusi. Sen äänen kuulee kuuden kilometrin päähän ulapalle, toisten kylien taakse.

Kävelemässä tai pyörän selässä en näe naapuriani koskaan. Joskus hän käy kaupassa ostamassa varaosia tai elintarvikkeita, sillä tila ei tuota mitään omaan talouteen. Silloin auta ajaa lujaa, mutkapaikassa hiljennettäessä saatan erottaa silmien välähdyksen ja tervehtivän käden vilahduksen. Iltaisin isäntä hitsaa, hän korjaa päivän aikana hajonneita koneitaan ja tekee niihin lisälaitteita. Joka ilta, marraskuussa, tammikuussa, maaliskuussa, hitsausliekin loimotus näkyy pimeässä pihalleni. Naapurillani on silloin mainittujen varusteiden lisäksi silmäsuojukset.

                                                           *

Miksi tämä rakastettava ihminen järjestelmällisesti silittää hehtaari hehtaarilta luonnon pois tieltä? Miksi hän hävittää kaiken mikä on kaunista? Miksi hän vähentää, poistaa, sammuttaa elämää? Miksi hän tuhoaa maailman? Häneltä itseltään en voi kysyä, hänellä on kuulosuojaimet.

On totta, että yhteiskunta metsäveroineen ja monenmoisine pakkomääräyksineen on hengittämässä kylmää huurua hänen niskaansa. Ei ole pelkästään iloinen asia omistaa Hämeen ainutlaatuisimmat pähkinälehdot, jota eivät tuota pennin hyrrää, vaikka ovat verotuksessa ensimmäisen luokan metsämaata. Mutta sittenkin, tällä isännällä on kannattavan kokoinen maatila, jonka hän on saanut edullisesti, hän on myynyt rantatontteja, eikä hänellä ole velkataakkaa eikä moneen virkaveljeensä verrattuna taloudellista hätää. Kyllä hänellä vielä olisi liikkumavaraa.

Muistan naapurini elävästi neljävuotiaasta lähtien. Näky oli aina sama: pikkuinen pellavapäinen poika, yhtä pellavapäinen kuin hänen poikansa nyt, melkein isän housunpolvessa kiinni, kaikissa töissä ja askareissa, erottamattomina, hyvin usein hevonen kolmantena. Koulu erotti tämän kolmikon vain talvikausien päiväsydämeksi. Myös hänen kasvuympäristönsä näen ja kuulen muistini aisteilla, jokaista 40- ja 50-luvun pensasta myöten. Nykynäkökulmasta käsittämätön paratiisi: tuhansien haapojen havina, kilometrien vapaat koskemattomat rannat täynnä kuikan ja selkälokin huutoa, koskelopoikueita ja haukien kutua, kymmenien kottaraisten mustat pilvet kylän pelloille ja takaisin haapojen ja tervalepikoiden onkaloihin, tai toisten kolojen suilla liito-oravien suuret ihmettelevät silmät. Kovimmat äänet olivat isän komennot hevoselle, airojen kitinä, suuren lammaslauman sorkkien töminä haassa ja kahdesti päivässä heleä laulu "tse-lehmät-tsee, tse-lehmät-tsee".

Niin, kotiympäristössä olen tuntenut hänet koko hänen ikänsä, itse kasvanut paljolti samasta mullasta. Mutta en ole päässyt mukaan näkemään, mitä hän on imenyt koulusta, armeijasta ja maamieskoulusta, enkä pääse hänen ja ammattilehtien, enkä hänen ja television väliin. Tulokset näen ja ymmärrän, että avain arvoitukseen on ajassa, ajan hengessä. Hänkään ei ollut kyllin voimakas, hän antautui, hän on maatalousneuvojan, Kemiran, Hankkijan ja metsäteollisuusneuvojan uhri. Avain arvoitukseen on turvahytissä ja kuulosuojaimissa. Hän on avaruusmies, täydessä sotisovassa. Hän ei ole enää mukana tässä maailmassa, hän ei koko kesänä kuule käen kukuntaa lasikupunsa sisään, hän näkee sieltä metsän samalla silmällä kuin peltosarankin. Siinä on viljeltävä yhtä, ja tuottavinta, kasvilajia, muu vihreä on  rikkaruohoa ja pois myrkytettävää. Villieläimiä ei hänellä ole. Ja vihdoin umpeutui kehän viimeinenkin rako, kotieläimet lakkasivat olemasta. Talon teurasmullikat eivät nyt enää näe päivänvaloa elämänsä aikana, ne ovat lihakimpaleita. Jos ne pääsisivät pihalle, ne liikkuisivat, ja tuotos rehuyksikkö kohti alenisi. Se on mahdotonta.

                                                        *

Ajatukseni kiertävät usein kehää vastaamattoman kysymyksen ympärillä. Tajuaako kivettyneeltä vaikuttava luonnonvarain hyödyntäjä toimiensa seurauksia, edes hetkittäin? Onko robottikuoren sisällä vielä tunteva ja oivaltava olento? Minä pelkään naapurin pikkupojan puolesta, tuon pikkupojan, joka niin harvoin tapaa isäänsä, joka istuu yksin turvahytissään. Pelkään hänelle jäävän maailman julmuutta ja tyhjyyttä, pelkään ettei hänelle jää mitään maailmaa. Ajatteleeko hänen isänsä sitä koskaan?

Mikä on tämän maailman kovakasvojen sielunelämän todellisuus? Joskus, kun olin vielä jotenkin voimissani, olisin halunnut yrittää keskustelua jonkun tällaisen Kari Kairamon tai Jaakko Ihamuotilan kanssa. En tarkoita, että hän minulle toistaisi ne vähämieliset liturgiansa kansainvälisen kilpailun haasteesta ja nykyajan vaatimuksista, jotka hän antaa joka viikko sanomalehdille. Olisin yrittänyt porautua hänen sokeutensa alle, saada hänet uskoutumaan ja kertomaan, miten hän todella hahmottaa maailman nykyisyyden ja tulevaisuuden. Mutta ei sellaista tapahdu, eivät pyöveli ja mestattava keskustele elämän tarkoituksesta ennen teloitusta. Ei maailma ole sellainen, maailmalla on sääntönsä. Tuhoaminen tapahtuu sääntöjen mukaan.

Siksi minun on haparoitava otaksumien ja päätelmien varassa. Nämä yksilöt ovat perheenisiä, puolisoita, normaaliälyisiä, jopa normaalia älykkäämpiä. Heidän on pakko, ainakin väläyksittäin, jonakin hiljaisena hetkenä (mutta onko heillä?, kesähuvilalla?, matkalla lentokoneessa?), nähdä itsemurhat, ihmissuhdeverkon murentuminen, ihmisten muuttuminen ajelehtijoiksi. Kyllä he pohjimmiltaan tuntevat, että ihmisen perustarpeita ovat työnteko koko ruumilla ja sielulla, puute, ponnistelu ja omien kätten aikaansaannokset, että ilman niitä, ja ilman levon hiljaisuutta ja yön pimeyttä, elämä luhistuu. Ja kyllähän hekin näkevät, lentokoneestakin, kuinka maa muuttuu kuun maisemaksi.

Mutta he karistavat tämän todellisuuden kuin paarman otsaltaan. Sosiobiologinen teoria, jonka monet havainnoitsijat, minä muiden muassa, ovat kukin tahoillaan samanaikaisesti oivaltaneet, katsoo hillitsemättömän kasvun ohjelman, ja sitä myöten lajin itsetuhon, sisältyvän ihmisen geenivarustukseen. Eikä sitä teoriaa ole kumottu, se näyttää olevan luonnonlaki siinä missä painovoimalakikin. Siksi nämä pöyryt, palmgrenit, lindblomit, tiurit, kouri ja ahtialat tilaavat metsäbotnioita, ohjuksia, ydinvoimaloita, hawkhävittäjiä, tietokonejärjestelmiä. He eivät tyydy, ennen kuin metsäautotie on metsäautotiessä kiinni, parkkikenttä parkkikentässä ja öljysatama toisessa öljysatamassa, he vahvistavat rannikkotykistöä, koska se on jäänyt jälkeen ilmapuolustuksesta, ja sitten ilmapuolustusta, koska se on jäänyt jälkeen rannikkotykistöstä. He rakentavat sillan Paatsjoen yli, jo senkin takia, että sen yli ei vielä ole siltaa, ja siksi, että sen takana Inarijärven vuonojen lomassa ovat lymynneet Suomen viimeiset aarniometsähehtaarit; ne pääsivät unohtumaan sinne jatkosodan rajanvedon ja rajavyöhykkeen aiheuttamassa sekaannuksessa, se oli lipsahdus, viimeinen, ja se korjataan.

He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuliakin sopilimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, häärii, käärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Entä jos he sittenkin riuhtaisisivat irti, lopettaisivat, tai edes hiljentäisivät? He lentäisivät kuin märkä kinnas johtokunnastaan ja hallintoneuvostostaan, uudet Teknillisestä tai Kauppakorkeakoulusta valmistuneet lyijysilmäiset rynnistävät nuoret eläimet kierähtäisivät heidän tuoleilleen. Sellaiset, jotka jo pikkupojasta ovat kulkeneet näkemättömin silmin linnunpesän ja mansikkamättään ohi, räpläämään pienoisradioitaan ja mopojaan, ja keränneet kamarinsa seinälle Keijo Rosbergin kuvia.

Siksikin Kairamot jatkavat. Ja heidän pokerinsa pitää. Metsäteollisuuden Yrjö Hassi vaatii julkisuudessa Rovaniemen piirimetsänhoitajan erottamista. Ja kuitenkaan tämä Vaara ei puhu puiden ja kukkien säästämisestä ja luonnosta mitään, hän pyrkii vain työvaltaisemmin, pehmeämmin keinoin samaan tulokseen kuin Hassi, metsien äärimmäiseen hyväksikäyttöön. Hän uhmaa vain konetta ja rationalisointia, ja se jo riittää kuolemansynniksi. Mutta jos joku kurottaisi päätöksenteon eteisportaalle jyrkemmin muutosohjelmin, käytettäisiin kovempaa kättä. Pohjoismaisen demokratian tyrannit eivät käytä kovempia (ja kalliimpia) menetelmiä kuin on tarpeen, useimmiten riittää vaikenemisella tai pilkanteolla vesittäminen. Mutta alta löytyvät kyllä Pinochet ja Idi Amin, jos vastarinta kovenee, näyttää ylettyvän hipaisemaan heidän ympyröitään.

                                                     *

Tapasin keväällä Vihreiden kansanedustajan Ville Komsin ensi kerran. Hän oli viehättävä ja rehellinen ihminen, suloinen lapsi. Keskustelimme paljon, vain pieni osa mahtui televisio-ohjelmaan. Meilla oli kokonaan erilainen elämänkatsomus. Hän uskoi hellyttävään puheeseen ja suuriin silmiin. Häntä kiehtoi orkesteri, joka soitti Titanicin vajotessa syvyyksiin. Hän olisi halunnut olla mukana orkesterissa. Minusta olisi pitänyt seistä matkustajakannella, yrittää lävistää pimeyttä ja tarkistaa, ettei kapteeni ohjaa väärin. Kun jäävuori olisi tullut näkyviin, olisi pitänyt rynnätä komentosillalle, lyödä sokea tai hullu kapteeni esikuntineen syrjään, vaikka ruumiina, ja kääntää ruoria.

Komsia ei teknotyranni pelkää, häntä hän taputtaa olalle. Komsi on päätöksenteon alimmalla askelmalla, mutta hampaaton. Minäkin olen vaaraton, olen ulkopuolella, ohi, ja pian poissa. Ja hampaani ovat aina heiluneet, en minä totta puhuen olisi itse rynnännyt komentosillalle. Minä olisin jäänyt rannalle lähtijöitä varoittelemaan, kiihkeästi, mutta kuuroille korville. Tai jos olisi pakotettu mukaan, olisin jo satamassa hypännyt mereen.

Ei ole armottomampaa vuorenseinämää vastassaan kellään kuin vihreillä. Ei riitä edes teoriassa enemmistön saavuttaminen. Koneisto, yhteiskunnan rakenteet, koneet ovat olemassa. Niitä käyttämään riittää kymmenen tai viisi prosenttia väestöstä, isopyörä pyörii, se on melkein ikiliikkuja. Muu kansa pystytään ruokkimaan, pitämään hengissä "työvoimareservinä", oheisväestönä, liikaväestönä, termejä riittää. Ja kaikesta huolimatta: jos jossakin olisi, tai jossakin olisi syntymässä, tahmeuden keskeltä kurottumassa, edes äärimäisen pieni äärimmäisten vihreiden äärivähemmistö, joka todella ottaisi mittaa teknotyranniasta, yrittäisi sittenkin kumota sosiobiologian lainalaisuudet, olisi lepattava toivon häivä jäljellä.

Omasta voimattomuudestani, siitä, että minulta on usko ja toivo kadonnut, saan todistuksen unistani. Nuorempana näin painajaisunia, mielikuvitusunia. Putosin jyrkänteiltä, omaiset kuolivat, koulunkäyntini mitätöitiin, jouduin aikuisena aloittamaan alusta ensimmäiseltä luokalta. Vuosiin en ole nähnyt painajaisunia. Uneni ovat aina todellisuudesta, tutuilta olemassa olevilta paikoilta, useimmiten kotipiirissä, jotka ovat joutuneet teräsmyrskyn kouriin. Koskaan en voi panna vastaan. Herään vapisten ja tyyny litimärkänä. Herääminen ei tuo mitään helpotusta. Ne ovat teräsmyrskyn kourissa.

Kun kuolen, jää huulille pyörimään sama ainainen kysymys: minkä tähden. Miksi ihmiskunnassa on aina sama vastakkainasettelu ja sama koostumus? Lajin aamuhämärästä alkaen ahertaa tämä vähälukuisten tuholaisten, perustan nakertajien viides kolonna, nämä Edisonit, Bellit, Gutenbergit, Wattit ja heidän kumppaninsa. Ja kautta aikojen on vain muutama harva näkijä, joka kavahtaa kehruukonetta, polttomoottoria, sähkön valjastamista ja mikroprosessoria, tajuaa, että ne tekevät meistä lopun, askelma askelmalta. Ja miksi suuri viaton enemmistö aina, vääjäämättömästi, valitsee näistä vähemmistöistä edellisen, lumoutuu siitä ja seuraa sitä?

Näin pitkälle minä suurin piirtein ymmärrän, nämä sosiobiologiset lait. Kullakin lajilla on geenivarustuksensa, geneettinen koodinsa. Ihmislajilla se on tällainen. Mutta perimmältään minä en ymmärrä. Elämä on maailmankaikkeudessa, sen hurjimpana ilmiönä, sattumien summana syntynyt todennäköisesti vain yhdellä planeetalla. Satojen miljoonien vuosien aikana siellä kehittyy miljonien eliölajien, muotojen, liikkeiden, värien, tunteiden huikaiseva kudelma. Sitten joukosta työntyy yksi laji, joka tekee kaikesta silppua, sen jälkeen tyhjyys, kaikki poissa, paitsi kivet ja metallit. Biologi tietää, että mitään tarkoitusta ei ole, paitsi ihmisen pääkuoren sisällä. Siellä pääkuoren sisällä minä äärettömän typerästi ja epätieteellisesti kyselen: miten tämä on mahdollista?

Itke rakastettu maa

PENTTI LINKOLA, 1983

Lapsuuden kesäkotini ja nykyinen asuntoni sijaitsevat runsaan kilometrin päässä toisistaan. Niitä yhdistävää polkua ja kärrytietä olen kävellyt, pyöräillyt ja hiihtänyt vuoden tai kahden vanhasta läpi elämäni joka vuosi, kahta tai kolmea jatkosodan mierolaiskesää lukuun ottamatta, satoja ja tuhansia kertoja. Puolet matkasta se polku kiertää korkean mäen alitse. Se mäki oli satumainen, ei yksin minun mielestäni, vaan kenen tahansa luonnonystävän mielestä. Koko lakea hallitsi mäyrien kaupunki, suurin missään Suomessa näkemäni, puolen hehtaarin alalla kymmeniä koloja uskomattoman tuuheiksi ja korkeiksi lannoitettujen kuusamien ja taikinamarjapensaiden piilossa. Mäkeä peittivät sakeat haavikot ja visakoivut, mutta tilaa riitti kilpikaarnapetäjille, pähkinäpuille ja kuusillekin. Lehdokkeja rinteet tuoksuivat valtoiminaan. Lintuparatiisina mäki oli huimaava, pelkkää mustapääkerttujen huiluttelua, pikkutikkojen ja käenpiikojen kiikitystä. Mäestä löysin elämäni ensimmäisen kuhankeittäjän pesän, siellä varttui kuivalatvaisessa koivussa Päijänteen länsipuolisen Suomen viimeinen tunnettu valkoselkätikkapoikue. Mäen reunoissa pesi tuulihaukka, uuttukyyhky, lehtopöllö, yhtenä vuotena lehtopöllö hautoi sitkeästi yksinäistä telkän munaa. Aurinkoisella lappeella kierivät vuorenvarmasti kesästä toiseen sirittäjien hopearahat, vuonna 1952 lämpöaallon heittäminä jo varhain huhtikuussa, varhemmin kuin koskaan missään, ennen taikka jälkeen. No, noita muistojen yksityiskohtia olisi rajattomasti.

Polun pientaret mäen alla, lounasta kohden, olivat minun elämäni kukkaketoja. Missään ei helottanut yhtä paljon neilikoita, päivänkakkaroita, kurjenkelloja, eikä mistään löytänyt niin varhain keväällä auenneita sinivuokkoja. Kesä-heinäkuussa piennar välkkyi mansikoista, syyskuussa kivenkyljet olivat vaihtuneet hohtaviin puolukkaterttuihin. Mansikat muistan  – ja näen ne, kun suljen silmäni – yhtä kaukaa sotavuosien takaa kuin kukatkin, niin kaukaa kuin muisti ulottuu, neljä- tai viisivuotiaasta. Paluumatkalla kotipihaan oli siihen aikaan pula käsistä, piti saada kulkemaan pari kimppua silloista lempikukkaani niittynätkelmää, kolmas ruskoapilaa, neljäs peurankelloa, ja mansikkamuki.

Poimijaa ei pelottanut, vaikka piennarmättäällä joskus torkkui keränä siniharmaa kyy ja vaikka vanha Eklundska ei ikinä kulkenut polkua ilman mäen kulmaan varaamaansa vahvaa käärmekeppiä. Eklundskan varoitukset jatkuivat kyllä hellittämättä vielä kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun kukat jo enimmäkseen saivat jäädä kimputtamatta. Mutta poimijasta oli tullut merkillinen metsissä makailija ja nukkuja, joka tarvitsi jatkuvaa ohjausta. Tämän mäen lähimaillakaan ei saanut – eikä sen puolen mieluiten missään muuallakaan ulkosalla – torkahtaa pitkälleen, jos mieli välttää käärmeen luikertelua suusta sisään ja sitä myöten varmaa kuolemaa. Mutta yhtä kieltoa ei tarvinnut toistaa, paikkakunnan ainoita kulleroita ei saanut poimia, niitä oli vain muutamia, ja ne olivat isäni istuttamia. Nekin loistivat sitkeästi joka vuosi paikallaan vuosikymmeniä.

Kaksi vuotta sitten mäkeä paartava polku, joka välillä oli hienovaraisesti levitetty pikkuauton mentäväksi, otettiin tehokäsittelyyn. Kävi niin kuin Suomessa käy: yhtäkkiä eivät samat ihmiset, samat autot ja samat traktorit sovi sille tielle mitä ne ovat ennen kulkeneet. Niinpä ajettiin soraa, soraa ja soraa, ja molempiin äyräisiin iski kaivinkone. Mäen puoleiseen pientareeseen ei ojaa syntynyt, mutta kivet käännettiin kumminkin ympäri, sammalpuoli allepäin, puut ja pensaat työnnettiin nurin, juurakot ylösalaisin, ja loppu maa mustalle muralle.

Toissa ja viime talvena metsänomistaja sitten ahkeroi mäen metsänhoidolliseen kuntoon, niin hyvin kuin nykyaikaisella moottorisahalla ja traktorilla pystyy. Mäki on nyt lähes tunturina. Siinä on siellä täällä pieniä kuusia, joitakin nuoria suoria koivuja ja yksi unohtunut pikku haapa. Pähkinäpensaatkin on raivattu pois maata myöten. Linnuista näyttää olevan jäljellä metsäkirvinen, kaksi tai kolme peippoa, pajulintua ja punasiipirastasta, ja uutena västäräkkipari. Metsästä lähti monta autokuormaa mäntytukkia, mäntypaperipuuta, kuusitukkia, kuusipaperipuuta, vanerikoivua ja lehtipaperipuuta. Eniten kuitenkin hakepuuta. Lukemattomien haapojen, tuomien, pihlajien ja känkkyräkoivujen ryökkiöpinot vyöttävät mäen koko puolen kilometrin matkalla. Metsäliitto osti ne ja ne piti käyttää Toijalan lämpökeskuksessa. Toijalan lämpökeskus ei ruvennutkaan käyttämään haketta, ja puut, jotka piti hakea pois puolitoista vuotta sitten, makaavat yhtä mäensyrjan peittona, ja siihen ne taitavat jäädä.

                                                          *

Kun tullaan tietä myöten tälle naapuritilalleni, josta oma mökinpaikkani on lohkaistu, metsätie putoaa viehättävästi kallioimarteisten jättisammalkivien lomitse varjoisaan solaan, jota reunustaa vanha hopeanharmaa lammasaita ja entisen veräjänpaikan molemmin puolin mahtava haapa ja suuri kuusi. Mutta tämähän on kuvittelua, haapa ja kuusi lähtivät siitä kevätkesällä ja luhistivat mennessään riukuaidan. Parikymmentä metriä eteenpäin aitovierellä kasvoi mieleenjäävänä nähtävyytenä korkealta sammalkivelta eri suuntiin ojentautuen kolme lehmusta. Niistä jäi kaksi pystyyn. Ehkä siinä oli kaikua vanhanisännän periaatteesta, jonka hyvin muistan, että niinipuu on rauhoitettu puu. Mutta toisaalta lehmus on myös vaatimatonta polttopuuta, ja lehtipaperipuu menee nykyisin vain tyrkyttämällä kaupaksi. Joka tapauksessa kolmas haara oli katkaistava, sillä metsänhoito-opas sanoo, ettei puita ikipäivänä saa kasvaa useampia vierekkäin. Pian lehmuskiven jälkeen kääntyykin lyhyt tienpätkä omaan pihaani. Pihatieni kupeeseen oli myöskin iskeytynyt niinipuita, pensasmaisten lehmusten tiheä ryhmä, jota tietä tehdessä kovin varjeltiin. Se oli vihreääkin vihreämpi, lehmuspensaan kanssahan ei tässä maailmassa kykene vihreydessä kilpailemaan muu kuin metsäimarre. Jos pihalleni ajoi pyörällä, lehmuksen höyhenenpehmeät lehdet hyväilivät poskia, jos autolla, ne läpsyivät tuulilasia viistäen. Kesäkuun jälkeen paikalla oli risukasa ja kaksi kynittyä peukalonvahvuista lehmuksensoiroa, joissa on lehtinippu latvassa neljän metrin korkeudella.

Oli kotiteitteni varsilla muitakin ihanuuksia. Suuren heisipensaan – ainoan näillä tienoilla – ylellisen upeat punaiset marjatertut puimalan kupeella olivat sellainen väriläiskä marraskuun maisemassa, että siltä täytyi käydä varta vasten hyvää mieltä ja rohkaisua hakemassa. Heisipensas runnottiin maan tasalle jo viime vuonna, se kasvoi ojalinjalla. Oja ei sitten tosin siihen asti ulottunut, mutta linjalla kuitenkin. Lähellä puimalaa tieni kulkee päärakennuksen ohi. Pihakujan kulmassa kasvoi pihapiirin ainoa koivu, kevään jälkeen siitä on vain hyvin matala kanto jäljellä.

                                                          *

Palaan vielä alussa kuvaamaani mäyrien, lintujen ja kukkien mäkeen. Pitkän aikaa kulku siihen suuntaan oli minulta lukossa, en kyennyt voittamaan itseäni. Sitten oli pakko murtautua ulos häkistä, ajoin pyörällä niin lujaa kuin pääsin sivuille katsomatta, silmät tiukasti tienpinnassa. Jatkuvasti puhelin itselleni: sinä totut, kyllä sinä totut, koeta kulkea sitä yhä uudestaan, se on kerta kerralta helpompaa. Ja minä totuin, vielä, jotenkin; hymy ei kyllä enää palannut. Mutta koetin ajatella, että niille alle puolen metrin levyisille vihertyville kaistoille, jotka tietä nyt reunustavat, toinen puupinovyön ja tien välissä, toinen heinäpallon ja tien välissä, olisi pakko työntyä muutama kukka ajan mittaan. Sitten minä taas kuljin siellä, kävellen, kesäkuisena päivänä, ja näin, että isäntä matkalla kauranorassaroilleen oli huolellisesti myrkyttänyt nämä molemmat vihreät kaistaleet. Muutama keltainen leinikki oli saanut kukkansa esiin ja retkotti kihartuneena ja kuolleena.

Pääsin jotenkin kotiin ja tunsin, että nyt en enää jaksa. Tuijottelin enkä päässyt ylös sohvalta. Ei ollut, eikä ole, enää kysymys kyynelehtimisestä eikä itsesäälistä, vaan jääkylmästä tilinteosta elämän kanssa. Minä tiedän ja tunnen, että minulla ei ole koskaan ollut muita todella vahvoja kiinnekohtia elämään kuin metsät, saaret, niemet, lahdet, suot, vuoret, purot, puut, linnut ja hyönteisiä kuhisevät kukkapientareet. Kaikki muu, lähimmäiset, ystävät, kirjat, ajattelu, maailmanmenon selvittäminen, ovat nekin olleet välttämättömiä, mutta niiden viljely on saanut voimansa luonnon elämyksistä, jotka ovat pohjana kaikelle. Ilman luontoa nuokin menettävät ääriviivansa, muuttuvat sumuksi.

Minulla on ollut paljon rakkauden kohteita, paljon omia hehtaareja, eniten niissä viidessätoista Hämeen pitäjässä, jotka olen laskenut kotipitäjikseni, mutta paljon myös Pohjanmaalla, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Kainuussa, Savossa, Karjalassa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet yhtämittaista ja pelkkää menettämistä, pettymystä, raatelua ja loputonta surua. Maailma on hävinnyt altani, hävittämällä hävitettynä. Aari aarilta, puu puulta, kukka kukalta kaikki on jauhautunut hakkuumurskioiksi, ojikoiksi, tienpohjiksi, huvilatonteiksi, venesatamiksi, voimalinjoiksi. Muutama pyhättö on jäänyt tietymättömiin raiskioiden taakse, kun sinne ei ole ollut enää mitään reittiä jota myöten sinne olisi kestänyt kulkea. Saartorengas on kiristynyt yhä tiiviimmäksi, lopulta olen käpertynyt lapsuuden maisemaan muutamaa mäensyrjää, lehmusta ja heisipensasta hengittämään. Tämän kesän jälkeen minulla on vain oma piha, kahdeksan mäntyä, hameen kokoinen kappale keltavuokkolehtoa, voikukat ja kultapiiskut. Olisinpa kolmekymmentä vuotta vanhempi, se voisi riittää.

Onhan minulla tarkkaan ottaen toinenkin pikkiriikkinen lovi, Kuhmoisissa Päijänteen rannalla. Siellä minulla on naapurina Kymi-yhtiö. Sen telaketjuterroria ei voi edes kuvata.

Mitenkä minä selittäisin. Ajatellaan, että joku imee elämänvoimansa kirjoista, kirjat ovat hänelle kaikki kaikessa. Hän lukee tuntikausia joka päivä, hän tekee kotoaan ja kaikilla matkoillaan löytöretkiä kirjakauppoihin, kirjastoihin ja antikvariaatteihin, hän vaihtaa lainakirjoja ja keskustelee niistä kaikkien ystäviensä kanssa. Vähitellen kirjastoja ryhdytään sulkemaan, kirjoja käyttämään jätepaperina ja polttamaan. Kirjakaupat menevät kiinni, lehdet lopettavat kirja-arvostelut, ystävät hävittävät kotikirjastonsa, häneltä takavarikoidaan hänen kirjastoaan kuorma kuormalta. Lopulta hänellä on kätkössä puoli tusinaa lapsuuden ajalta saakka rakkainta kirjaa. Eräänä päivänä ne kotietsinnässä ratkotaan esiin hänen patjastaan ja viedään pois.

Luonnonystävä ei nykymaailmassa koskaan voi saada mitään lisää, en minä eikä kukaan muukaan. Luonto ei missään voita alaa, kasva. Ainoa toivo on, että entisestä jotakin säästyisi, mahdollisimman kauan – ja sen toivon toteutumiseen ihmiselämä on liian pitkä. Luonnonystävän ainoa pelastus on, että hänellä on kiinnikkeitä sellaisilla ihmiselämän alueilla, jotka vielä ovat olemassa. Minulla ei ole. Elämänkipinä, itsesäilytysvaisto minussa olisi valmis hylkäämään ja unohtamaan puut ja kukat, jos se olisi mahdollista. Ryhtyisin riemumielin tilastoimaan jalkapallotuloksia, tutkimaan entruskien taidetta tai keräämään pannulappuja, mutta se on toivotonta, niissä ei ole minulla makua eikä mieltä. Ne, jotka puhuvat uusista ulottuvuuksista ihmiselämässä surutyön jälkeen – tietävätköhän he mitä palturia he puhuvat? Ihmisellä on persoonallisuus, jonka kanssa hän joko seisoo tai kaatuu.

                                                        *

Sen kesäkuun päivän jälkeisenä päivänä minun oli pakko vielä kerran ryhdistäytyä. Oli matkustettava kummitädin hautajaisiin Helsingin kautta Järvenpäähän. Ajattelin, että täti oli äidilleni kahden vuoden aikana kuudes suojatiellä auton alle jäänyt sukulainen tai lähituttava. Se matka oli järkyttävä muussakin mielessä, se oli painajainen. Linja-autosta näkyi kaikkialla skorpionien kaltaisina traktoreita, jotka kaksikymmentämetristen härvelien kymmenestä suuttimesta suitsuttivat myrkkyä viljapelloille. Koko Häme ja Uusimaa oli myrkkysumun peitossa.

Mieleeni nousivat kuvat eräältä toiselta linja-automatkalta, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Matkustin silloin polkupyörä- ja linja-autoyhdistelmällä ympäri maata etsimässä kotkia, jotka olivat vuosikymmeniä olleet kirjoista ja kansista kadoksissa, ja kiipeilemässä valtion metsänhoitajien kanssa pesäpuihin laskemaan ja merkitsemään poikasia ja keräämään ravintonäytteitä. Piti siirtyä Kuhmon eteläisiltä saloilta Keski-Pohjanmaalle, Pyhännälle ja Piippolaan, ja minä tulin illalla Nurmekseen ja oikaisin yöksi pikku piennarpyörtänölle keskelle suurta heinäpeltoa. En viitsinyt virittää telttaa, koska rävähtämättömällä poudalla ei tarvinnut pelätä hyttysiä eikä isompaa yökastettakaan. Vaikka oli jo heinäkuun alku, en koskaan ole kokenut niin huikaisevaa kiurujen laulua kuin heräillessäni makuupussissani sopivasti Iisalmen varhaiselle aamuvuorolle. Auto kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat kullankeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta. Nukahdin onnelliseen uneen, ja heräsin vasta kun rahastajatyttö, sievä ja punaposkinen kuin unelma, ravisti olkapäästä: "Herätkee, herätkee, ollaan Iisalamessa!"

Hautajaismatkan jälkeen valtasi halvaantunut mieliala. Jotain mekaanista työtä, polttopuun pilkkomista, perunamaan kitkemistä, enimmälti istumista ja tuijottelua. Kaksi riuhtaisua pakomatkoille pohjoiseen, vuosien tauon jälkeen, ihmeellisiin paikkoihin, joissa elämää oli tallella. Mutta elinkeino ja koti eivät ole siellä, se oli epätodellista, ja takaisinpaluun vastakohtavaikutus oli musertava. Kuitenkin minä aina vain olen hengissä, ja ruumis on itsepäisen terve – mikä mielettömyys! Päivien julma jono kaatuu päälle yksi kerrallaan, on päästävä aamulla ylös, on päästävä iltaan.

Nyt yritän kirjoittaa, vuosien tauon jälkeen sitäkin. Ensin minä ahersin viileän ja viisaan huippuasiantuntijan katsauksen siihen, kuinka linnut indikaattoreina osoittavat suomalaisen tehomaatalouden perinjuurin myrkyttyneeksi. Se oli lavea ja kuivakiskoinen kirjoitus, varsinainen voimanponnistus, jota tein puolella sydämellä. Minä olin nuorena ehkä vähän tutkijakin, mutta kyllä tutkimukset, havaintojen kirjaaminen ja lintujen rengastaminen sittenkin olivat aina hämäystä, sekä itselleni että muille. Niiden takana minä olen voinut kulkea luonnossa, ihailla sitä, elää luonnossa. Eivät lintujen katoamisen monet jännittävät biologiset ja kemialliset ongelmat ja arvoitukset perimmältään kiinnosta minua, vaan yksinomaan kauhistuttavat. En minä halua rekisteröidä pensastaskujen häviämistä, sen alueellista jakautumista, pesäpoikasten ja aikuislintujen kuolevuutta. Minä en halua olla enää tässä mukana. Minä haluan, halusin, kulkea niityillä, joilla pensastaskut kiitävät nuolina kukkakärpästen perässä, naksuttavat ja surisevat.

Tätä minä kirjoitan täydestä sydämestäni. Mutta ote on kadonnut, sydän on tyhjä, kun viha ja toivo ovat poissa. Pelkästä surusta ei tule tekstiä, suru ei johda mihinkään. Mikä yritys tämä sitten on? Ikävyyksiä on varmasti tiedossa, jokaikinen kirjoitukseni ja haastatteluni on tuottanut ikävyyksiä henkilökohtaiseen elämään, sekä väärin ymmärrettynä että oikein ymmärrettynä. Mutta tämä menettää lopunkin merkityksensä, kun henkilökohtainen elämä menettää merkityksensä. Miksi kirjoittaja kirjoittaa? Ainakin joskus siksi, että hän sätkyttelee ollakseen tukehtumatta. Kai tässä sittenkin on jokin toivon häive, toive että tämä koituisi parantavaksi terapiaksi. Ja kai minä haluan, että tämä joutuisi ystävien ja tuttavien käsiin, koska keskustelussa heidän kanssaan minä aina teeskentelen. Minä tunnen, ettei tällaisia asioita voi puhua, kanssakäymisessä silmästä silmään täytyy temppuilla itsensä edes välttävästi reippaaksi ja iloiseksi, puhua puutaheinää. Vain kirjoittaessa voi olla rehellinen. Mutta entäpä, jos tuttavilla on samalla tavoin elämänvoima katoamassa, eivätkä hekään puhu. Auttaisiko tämä lukeminen silloin, vai masentaisiko lisää. Joka tapauksessa, tietysti kaiken alla, viimeiseen hengenvetoon, kytee typerästi ja epätoivoisesti hennon hento toive, että maailma sittenkin minun kirjoittamisestani nitkahtaisi untuvan verran pehmeämmäksi.

https://areena.yle.fi/1-4586827

Toisinajattelija vastaa Irma Kerppolalle

PENTTI LINKOLA, 1980

Olet kirjoittanut kirjeen minulle ja samalla Suomen Kuvalehden lukijoille. Kirjoitat lämpimiä sanoja minun nuoruudestani, mutta olet sitä mieltä, että niistä ajatuksista, joita Toisinajattelijan päiväkirjasta sisältää, olisi pitänyt vaieta, jotta tämän hetken kirkasilmäistä nuorisoa ei säikytettäisi ja masennettaisi.

Kuten niin usein ennen, sinun ajatuskulkusi ja tuntosi ovat minulle läheisiä. Useaa esitelmääni ja artikkeliani ja ennen kaikkea niiden kokoamista kirjaksi on edeltänyt pitkä epävarmuuden ja kyselyn prosessi. Mitä oikeutusta on viiltävän terävällä ja johdonmukaisella yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehityskulun tarkastelulla, jos loppupäätelmänä on vain väistämätön tuho? Mitä hyödyttää kertoa, että ainoa toivon rahtunen maapallon elämän säilyttämiseksi sisältyy länsimaisen teknologian ja sivilisaation nopeaan väkivaltaiseen kumoamiseen, kun samaan hengenvetoon toteaa, että pieni, lyhytnäköinen, pelkurimainen, opportunistinen ihminen ei tähän ikinä kykene, että vallankumousta ei koskaan tule?

Pitkinä masennuksen jaksoina olen ajatellut samoin kuin sinäkin: on pelkästään väärin turhaan säikytellä tuhoon tuomittuja ihmisparkoja. Natsitkin ohjasivat kuolemanleireille kuljettamansa uhrit "peseytymään" ja "syöpäläistarkastukseen", ennen kuin telkesivät ovet ja laskivat kaasun sisään. Hiukan valoisampina jaksoina olen etsinyt puolustelua näkemysteni esiintuomiselle aivan samasta varauksesta, jonka sinä esität: eiväthän nuoret kirkassilmät (onneksi) meitä kuitenkaan kuuntele.

Mutta lopulta minussa on voittanut kunnioitus ihmistä, ihmisyyttä kohtaan. En hyväksy ihmisen arvoiseksi sokeaa ajatumista tuhoon, optimistin tylsämielinen virne suupielessä: kyllä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy... Tällainen ihminen ei ole ihminen vaan teuras. Jos valtiollinen poliisi hakisi minut kello kolme aamuyöllä, niin kuin monen muun kaikkialla maailmassa, niin minä ainakaan en nouse autoon kuin mullikka, vaan lyön, potkin ja puren.

Vaikka tiedänkin, että huimaavan ylivoimainen osa ihmisistä on sekä teuraita että teurastajia, itse itsensä teurastajia, jotka lajityypillisillä käyttäytymiskaavoillaan aiheuttavat oman lajinsa tuhon (samoin kuin lukemattomat muut sukupuuttoon kuolleet lajit), niin minä kunnioitan noita muutamia aniharvoja oivaltajia ja tajuajia, joita on olemassa, ja heidät minä haluan tavoittaa kirjoituksillani. Niille, joilla on kyky tajuta, minä kirjoitan että maailma ei ole ilon eikä leikin paikka – silloin, kun se ei enää sitä ole. Hullun ilo on halpaa, sanoo jo sananparsi. Ainakin muutamien on nähtävä, tajuttava, analysoitava, mikä ihmisen elämässä ja toimissa meni vikaan ja miksi (kysymyksiä, joita olen hellittämättömästi pohtinut niin kauan kuin muistan).

Sitä paitsi minä rakastan tuota ihmisten enemmistöä, en tosin vaarallisina, tuhoisina massoina, väestöinä, kansoina, mutta melkein jokaista yksilöä, lähimmäistä, jonka minä kohtaan tuosta massasta erillisenä. Ja minä elättelen sittenkin viimeistä, lähes mieletöntä unelmaa: että jotkut drastisen väkivaltaiseen pelastusoperaatioon kykenevät eliittiryhmät, sellaiset kuin Baader-Meinhof-ryhmä, mutta vielä taitavammat, vielä voimakkaammat, kykenisivät uhraamalla ehkä miljardeja pelastamaan edes miljoonan.

Etkä tajua tällaista logiikkaa? Etkä suostu tuntemaan tilanteita, joissa ainoina vaihtoehtoina ovat rajoitettu väkivalta ja täydellinen tuhoutuminen? Seurasitko lapsuudessasi todella elämää Kerppolan kartanossa? Jokaiselle maalaiselle on selvää, että ellei kymmenestä kissanpojasta yhdeksää vietäisi säkissä järveen, vaan kaikki yritettäisiin elättää, olisivat kissat jo vuosituhansia sitten tappaneet nälkään sekä ihmiskunnan että itsensä. Siellä täällä putkahtaa yhäkin esiin näitä perverssejä humanisteja, eukkoja, jotka haalivat ympäristön kissanpojat ja kulkukissat hoteisiinsa ja luhistuvat pian toivottomaan kurjuuteen ja saastaan, kunnes viranomaiset puuttuvat asiaan.

Aivan samanlaisia ovat nämä äiti Teresat ja suomalaisetkin Biafran ja Kalkutan auttajat, jotka yrittävät tunkea maitopulveria noihin proteiininpuutteen jo loppuiäksi merkitsemiin lapsiin saadakseen heidät jäämään henkiin – koska auttajien oma tunne-elämä niin vaatii. Heidän humanisminsa tuloksena on katastrofi ja kaaos, heille pitäisi kiinnittää lappu rintaan niin kuin pakolaislapsillekin ja kirjoittaa siihen: Tulevien sukupolvien murhaaja. Tällaisista asioista minä puhun kirjassani, ja jonkunhan on ne pakko sanoa. Ja jonkun on pakko sanoa, että vakivaltaisuus ja kyky hätätilanteessa kovettaa itsensä on ihmiselle annettu välttämätön, elämää säilyttävä elementti, se on sitä hyvää, joka tähän monin kohdin taitamattomasti tehtyyn lajiin sisältyy.

Tämä periaatteellisesta puolesta. Mutta näen kirjeessäsi myös ei-oivaltavan epäilyn, että johtopäätökseni eivät olisi vedenpitäviä. Pidät yhä avoinna kahta vaihtoehtoa, että olisin päätelmissäni oikeassa tai väärässä (kummassakaan et ilmoittaudu radikaaliin pelastusryhmään, vaan kerrot istuvasi kädet ristissä). Annat ymmärtää, että saattaisit uskoa ihmiskunnan (ja luomakunnan?) pääsevän pälkähästä, selviytyvän jatkoon, ehkä jopa nykyisen suuruisena? Vai vieläkin suurempana? Vuosituhansiksi? Vuosimiljooniksi?

Mietipä optimistin ja pessimistin olemusta! Huomaatko, että optimismi on kaikkien ihmisten varustukseen luontaisesti sisältyvä, nähtävästi biologisesti välttämätön ominaisuus, jonka avulla ihmiselämä yleensä on säilynyt näinkin kauan. Kukaan ei ilmeisestikään ole pessimisti lapsena, harvoin nuorenakaan. Pessimismi on aina hankittua, se on aina elämänkokemuksen, tiedon luomaa. Eikä kukaan ehdoin tahdoin ryhdy pessimistiksi, sillä optimistina eläminen on verrattomasti miellyttävämpää ja helpompaa. Pessimismi voi olla synkän elämänkohtalon sanelemaa analysoimatonta, osoitteetonta toivottomuutta, sitä kai nimitetään katkeroituneisuudeksi. Silloinkin se perustuu johonkin, optimismi ei yleensä perustu mihinkään, se vain on.

Luulen, ettei käsitteillä optimisti ja uskovainen ole oikeastaan selvää käsitteellistä eroa. Otaksun myös, että voidaan erottaa erityinen, äärimmäisen harvinainen elämänkatsomuksellisen asennoitumisen tila, joka on tuolla puolen sekä pessimismin että optimismin, kutsuisin sitä selvänäköisyydeksi. Se on kai jonkinmoinen aikuistumisen ääriaste, jonka saavuttaa vain kenties yksi tuhannesta, tai yksi miljoonasta. En sano, että tuntisin, ympäristööni vertailemalla, päässeeni itse lähelle selvänäköisyyttä, arvaat ilmankin että sitä tarkoitan.

Optismistin luottamus ihmisen tulevaisuuteen perustuu pelkkiin huimiin loogisiin häränpyllyihin. Ihminen on tosin käyttäytynyt tähän asti arveluttavasti, mutta tästä eteenpäin se järkiintyy, huomenna tai ylihuomenna. Opetus ja koulutus on tosin johtanut vaikeuksiin, mutta se on ollutkin vasta puolinaista, kunhan sitä tehostetaan, ihminen kyllä jalostuu. Teknologia on tosin tähän saakka aiheuttanut ongelmia ja johtanut uhkaavaan tilanteeseen, mutta pitemmälle vietynä se äkkiä, simsalabim, kääntyy siunaukseksi ja pelastukseksi. Optimisti siis lisäämällä sitä mikä on tuhoon johtamassa estää tämän tuhon. Siis niin kuin lääkäri parantaisi ruokamyrkytyksen mättämällä lusikalla salmonellabakteereita potilaan suuhun.

Selvänäköinen ihminen puolestaan tietää, että useimmiten käyrät, trendit joko johdonmukaisesti nousevat tai laskevat, eivät ne juuri yhtäkkiä käänny päinvastaisiksi. Kun kuulet, että 1960-luvulla peittyi tuottavaa maata asvaltin alle 1 hehtaari minuutissa, tällä hetkellä 2 hehtaaria, niin uskotko, että vuonna 2000 asvaltin lasku on päättynyt vai että silloin peittyy 3 tai 4 hehtaaria? Entä uskotko, kuten optimisti, että kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa, että sana 'ongelma' ei ole muuta kuin mielenkiintoinen haaste, kuin kilpatehtävä? Vaatii tosiaan aika lailla elämänkokemusta ja tosiasioiden tunnustamista ennen kuin oivaltaa, että moniin ongelmiin ei ratkaisua ole olemassa.

Selvänäköinen kykenee yhdistämään käyrät, trendit ja yksittäistiedot eri tahoilta synteesiksi, hän kykenee hahmottamaan maailman kokonaisuutena. Ja ennen kaikkea – ja tämä juuri on suunnattoman harvinaista – hän ei sotke omia toiveitaan päätelmiinsä, hän on ajattelussaan jääkylmä. Hänen logiikkansa ei hairahdu. Muun muassa hän tietää, että olettamuksena, vaikka meilla ei olisi yhtään tosiasiaa ihmiskunnan tilasta käytettävissä, on aivan yhtä todennäköistä että ihminen tuhoutuu sukupuuttoon kuin että se ei tuhoudu. Tavallinen optimisti-massaihminen sen sijaan ajattelee: eihän se tuhoudu, sehän on mahdotonta. Muistapa, kuinka monet ihmiset uskovat yksilön kuolemanjälkeiseen elämään, tuollaiseen äärimmäiseen hölynpölyyn! Kuinka he voisivat käsittää maailmanlopun?

Isäsi, lääketieteen kunniavanhus, oli sinua selvänäköisempi. Viittaan kirjassanikin hänen artikkeliinsa, jonka olet itse minulle lähettänyt: siinä hän ennustaa kovuuden ja kylmyyden maailmaa, jossa vallitsee vahvemman oikeus. Hän oli niin kirjoittaessaan sinua vanhempi, mutta minä olen sinua nuorempi. Miksi minä olen (jo) päätynyt koviin, sovinnaisessa katsannossa julmiin näköaloihin? Ihminen, joka minun laillani havaitsee esittävänsä toisten ajatuksista poikkeavia, pitemmälle meneviä näkemyksiä, joutuu pakosta tutkimaan niiden pohjaa omassa itsessään. Ja vaikka miten päin asianhaaroja pyörittelisin, joudun huomaamaan edellytykseni poikkeuksellisiksi. Ensinnäkin lähtökohdat: sukuperinnössä ja kasvuympäristössä äidin puolella pappeja, lääkäreitä, kielitieteilijöitä, historiantutkijoita, isän puolella jämeriä virkamiehiä, luonnontieteilijöitä, maanviljelyksen, puutarhatalouden ja kalastuksen elämänläheistä käytäntöä. Kai näistä on lähtöisin omassa itsessäni kiihkeä harrastus sekä ihmiseen että luontoon. Sinä korostat mielelläsi minussa luonnonystävää ja eläintieteilijää, mutta erehdyt osittain. Hiukkasen enemmän kuin zoologi minä ole aina sittenkin ollut humanisti tai mieluummin antropologi. Se laji, jonka minä verrattomasti parhaiten, ja todella hyvin, tunnen, on kyllä ihminen.

Se valtaisa määrä sekä pitkä- että lyhytaikaisia kontakteja, mikä minulla on ollut ja on lajikumppaneihin, on jo sellaisenaan suuri tilastollinen harvinaisuus sikäli, että se käsittää kaikki sosiaaliryhmät alimmasta ylimpään – ja kaikkiin on suhde ollut tasavertainen, itse mukanaeläjän. Tietysti tällainen aineisto toimiakseen maailmankatsomuksen rakennusaineena vaatii paitsi määrää myös eläytyvää kiinnostusta ihmisiin ja taka-alalla hiljaista tieteellistä näkökulmaa – muutenhan jokainen kauppamatkustaja olisi ihmistuntemuksen mestari.

Harvinaiseksi tiedän myös väsymättömän kiinnostukseni yhteiskunnallisten asioiden seuraamiseen, harvinaiseksi sikäli, että olen pystynyt rajoittamaan oman osallistumiseni minimiin, vain tutustumiseen ikään kuin malliksi. Ei ole monta yhteiskunnallisesti piripintaan asti ns. valveutunutta kansalaista, joka olisi samalla tavoin pystynyt säilyttämään etäisyyden ja vapautensa synteesin luomiseen, lankeamatta osallistumisen halpoihin kuvioihin, sidonnaisuuden tappavaan liekaan, näkemystä hämärtäviin detaljeihin ja bagatelleihin. Merkittävää on myös se, että olen hankkinut itselleni ammatin, joka takaa minulle häiriöttömään ajatustyöhön aikaa ehkä enemmän kuin mikään muu ammatti, sanokaamme ainakin pari tuhatta tuntia vuodessa. Ja toisaalta tuo ammatti takaa yhtä ainutlaatuisen riippumattomuuden sekä työnantajan mielipiteestä että ns. yleisestä mielipiteestä. (Sääli todellakin, että käytännön mahdollisuuteni ja tarmoni rajoitukset eivät salli suurempaa tuotteliaisuutta kuin muutaman kirjoitetun sivun vuodessa, se ei ole missään suhteessa ajatustyön määrään. Toisinajattelijan päiväkirjassakin on vain katkelmia, enkä ole jaksanut jäsentää sitä lainkaan kokonaisuudeksi, johtoajatukset on koottava palasista joita sivuteemat katkovat.)

Olennaisen tärkeänä pidän lopuksi sitä, että olen itse omissa nahoissani saanut kokea "uuden uljaan yhteiskunnan" perustavimmat kauheudet. Tällöin kannanotoissa saatetaan aavistella koston makua. Näinkin olisi hyvä: vain lammas nielee kärsimänsä vääryydet, ihminen oikaisee ne. Mutta itse tiedän, että omakohtaiset kokemukset ennen kaikkea antavat näkemykselle syvyyttä, älyllisessä ihmisessä ne eivät estä näkemästä kokonaisuuksia, esimerkkien edustavuutta, otosten peittävyyttä.

Sinä Irma et, sikäli kuin minä tiedän, tunne sisältäpäin muita kuin nk. vanhan sivistyneistömme yhä vieläkin suojatun maailman; lääkärinä lähestyessäsi muiden sosiaaliryhmien potilaita sinä et ole heidän tasollaan. Etkä sinä omasta kokemuksesta tiedä, minkälaista on olla ahtaalla (ei maailmaasi ilmeisesti mahdu kirjoituskokoelmani julkaisemisellekaan sellainen osaselitys kuin epätoivoinen taloudellinen ahdinko). Ehkä näistä syistä sinä et minusta hahmota ihmiskuntaa ja maailmaa oikein, sinä näet sen liiaksi kiiltokuvana.

En osaa sinulle muuta sanoa kuin tämän: älä anna omien suojattujen ympyröittesi hämätä itseäsi, vaan seuraa ympäristöäsi, lähellä ja kaukana, havannoi ja havannoi. Älä ole ansarikukka. Ja koeta nähdä omien lapsiesi yli niin kuin minäkin koetan nähdä omieni yli.  Älä suojele heitä, suojele elämää. Vaikka väkivalloin.