Viimeinen sukupolvi

PENTTI LINKOLA, 1967

Maailmanparantaja, jolla on parantumaton taipumus kantaa huolta sieluista, joutuu kovin ymmälle tarkastellessaan nykyaikaisen matkailun kuvaa. Sillä monestikaan maailmassa ei pohjimmiltaan aivan niin kaunista ja hyvää asiaa ole aivan niin pahoin turmeltu.

Matkailun pitäisi kaikin mokomin olla kovin myönteinen ilmiö idealistinkin silmissä: se edustaa hänen rakastamalleen ihmiselle pelkkää elämän valopuolta, lomaa, vapautta, itsenäisyyttä, riemua ja juhlaa. Se lisää, avartaa, kehittää elämänkokemusta, tietoja, maailmankatsomusta, kotimaanmatkailu kansankerrosten ja ulkomaanmatkailu kansakuntien välistä yhteisymmärrystä, se on kansalaissovun ja rauhanaatteen salainen ase. Melkeinpä kaikki matkailumainosten iskulauseet pitäisi ihmisystävänkin ymmärtääkseni voida allekirjoittaa. Korkeintaan hän kenties ei ole kiinnostunut joistakin totalitäärisistä 'Kraft durch Freude' -ajatuskuvioista, siitä, kuinka kansalainen palaa matkoilta "mieli virkistyneenä työpaikalleen suorittamaan työpanostaan yhteiskunnan hyväksi". Ja myös matkailun liiketoiminnallinen puoli pitää häntä pienessä levottomuuden tilassa.

Pahinta kuitenkin on, että myönteiselläkin puolella todellisuuden ja teorian ikuinen ristiriita on syöverinsyvyinen. Mutta idealisti, joka ravistelee korvistaan sellaiset selityksen kuin ihmisten auttamaton perustyperyys, uskoo voivansa hyvillä neuvoilla kuroa tätä juopaa umpeen. Hän tuntee raskasta murhetta siitä, että ihmiset saavat niin säälittävän vähän irti matkoistaan ja palaavat tosiasiassa niin onnettoman samanlaisina ympyröihinsä, ja hellittää hihastaan ensin alkuun kolme kultaista ohjetta matkailijoille: matkustakaa hankalasti; matkustakaa hitaasti; menkää aina sinne muut eivät mene. Kun hän ryhtyy ohjeitaan perustelemaan, hän valitsee luultavasti esimerkkinsä enimmäkseen kotimaanmatkailun alalta, sillä kunnon idealistissa on usein annos vanhanaikaista isänmaallisuutta jäljellä.

Se yksinkertainen elämänviisaus, että kaikkien voimakkaiden elämysten ehtona on voimakas edeltävä ponnistelu, on tällä elämäntaidollisen romahduksen aikakaudella unohdettu monella alalla ja kaikkein perusteellisimmin matkailussa, tai oikeastaan käännetty suoranaiseksi vastakohdakseen: "mukavasti ja nopeasti perille". Tämähän ei ole a) edistystä, b) makuasia, vaan c) hirvittävää, rikollista ilon riistämistä ihmisiltä. Tuo onneton, sokea autoturisti, joka ajaa turistien laavavirran seassa matkailun valtaväyliä pitkin tunnetulta matkailunähtävyydeltä toiselle, näkee luontoa tienvarsinäkyminä ylinopean turruttavan filmin tavoin ja saa kosketusta ihmisiin vain bensiiniasemilla ja baareissa – ja parhaassa tapauksessa ehkä leirintäalueilla tai hotelleissa toisiin turisteihin –, hän on petetty ja säälittävä olento, jonka sosiaaliturvaa olisi ensi tilassa kohotettava.

On kyllä selvää, että matkailun kulta-aika on peruuttamattomasti ohitse. Kukaan ei koskaan enää kirjoita sen tasoisia matkailukuvauksia kuin joku I. K. Inha polkupyöräretkeilyiltään, joilla maisema kaikkine pikkupiirteineen avautui ja jokainen uusi pitäjä oli oma maailmansa, joku Donner mielikuvituksellisilta Siperian-matkoiltaan, joku Kianto poroajeluistaan ympäri tietöntä Vienan-Karjalaa. Kun me luemme toveruksista Sparresta ja Wickströmistä, jotka matkasivat Raja-Karjalan kesässä yhtämittaisesti tuhatkaksisataa kilometriä jalan sekä veneillä soutaen ja sauvoen, viimeiset metrit ryömien – yllättäen vankkoihin soutajankouriinsa rakkaan ystävänsä Gallén-Kallelan, joka pahaa aavistamatta maalaili tuohitorvea soittavaa paimenpoikaa Paanajärven rantatöyräällä – silloin me emme lue ainoastaan kulta-ajan kulttuurihistoriaa, vaan myös koskaan palaamattoman matkailun loistokauden historiaa. Ei siksi, ettei tällaisia ihmisiä enää syntyisi – lukemattomat vähemmän nimekkäät luonnon ja kansanrunouden harrastajat jakoivat noihin aikoihin samat vaivat ja riemut, eikä tämä ihmisaines ole kuollut –, vaan siksi, että "parantuneet kulkuyhteydet", tekniikan ja elinkeinoelämän raiskaama maailma on riistänyt matkailijan mahdollisuudet. Uudet leveäliuskaiset pikatiet, nämä "piiskansivallukset maiseman kasvoihin", ovat jo niin laajalti syrjäyttänet vanhat maiseman mukaisesti kiemurtelevat maantiet, että polkupyöräilijä tai reppuselkäinen patikoitsija saavat olla yliluontoisia kartanlukijoita, jos vielä löytävät ihmisen arvoisia tieyhteyksiä paikkakunnalta toiselle. Eikä ole erityisen innostavaa suunnistaa poikki erämaiden, kun joka puolen kilometrin päässä saa oikaista hyvin soritettujen metsäautoteiden yli ja kun niitä reunustavien silmänkantamattomien paperipuupinojen kiertäminen lyö laudalta jokien ja soiden ylitysten vaikeudet.

Mutta sittenkin: välähdyksiä idylleistä, tapauksia, jännitystä, on yhäkin siellä täällä varattuna kärsivälliselle ja vaivaa näkevälle etsijälle. Vielä saattaa yö metsäpellon tuoksuvassa heinäladossa tarjota väkevän elämyksen, hirvilauman rouskutellessa kauraa melkein seinähirsien vieressä. Vielä saattaa raikuvaääninen korppipoikue piirittää vaeltajan unohtuneen salolammen rotkolaaksossa, vielä jossakin soutaa pellavapäinen pikkupoika hänet järven yli ja vielä jossakin etäisellä vaaralla on herttaisten ihmisten talo, jossa hän kesän ainoana kaukaisena vieraana on sydämellisesti tervetullut puhekumppani: maitoa ja rieskaa pöytään, savusauna kuumaksi. Aamulla isännän soutumieheksi lähilampien haukiverkoille, sitten pari päivää hankomiehenä heinäpellolla – sitten sydänmaan poikki puronvarsia noudatellen naapurikylään ja sieltä ehkä postiauton peräkoppiin iloisen jätkäporukan vahvistukseksi, uusiin kyliin, uusiin lääneihin, miten mieleen juolahtaa. Niin, vielä voitte, taidolla ja vaivalla, saada tuntuman erääseen erityiseen, muista poikkeavaan maahan ja kansaan, mutta pitäkää kiirettä matkailijat, käyttäkää kiitävät vuodet hyväksenne. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on yhtenäiskulttuurimme jo vienyt viimeisenkin virikkeen ainakin kotimaan- ja Euroopan-matkailun jalkojen alta. Kun elämäntapa ja elintaso ovat samat ja kehitysalueet kadonneet kuvasta, rakennustapa täysin yhtenäistynyt ja murteet hävinneet, ja kun vielä maatalous- ja teollisuusmyrkyt ovat tehneet selvän eläimistöstä, ei monikaan saa tyydytystä löytöretkeilijän mielelleen pelkästä pinnanmuodostuksen ja kasvipeitteen tarkkailusta.

Joka taas hukkaa lomaviikkonsa eristäytyneenä henkilöauton tukahduttavaan peltiumpioon, vailla kaikkea kosketusta ympäristömaisemaan, tuuliin ja tuoksuihin, hän on varmasti menettänyt pelin jo nyt, etsikkoaikana. Ja kaksin verroin mielettömämpi on hänen kohtalonsa, kun ajatellaan tämän kärsimyksen kustannuksia. Jos sivuutamme häviävän pienen suurrikkaiden ryhmän, niin autonomistajan on helppo laskea tuhlaavan peltikotelonsa kuoletukseen ja ylläpitoon kahden, kolmen, ehkä neljänkin kuukauden ansiot vuodessa. Jos hän käyttäisi tämän ajan jatkamalla lomaansa, ottamalla virkalomaa tai – jos hän olisi todella vapaa ihminen – aina keväisin lopputilin toimestaan, hän ehtisi vaikka konttaamalla nähdä enemmän maailmaa kuin tolkuttomasti työssään raatava autonomistaja.

Mutta ei: hän antaa vallan mukavuudenhalulle, tuolle ihmisen ikuiselle ja kaikkein suurimmalle kiroukselle, joka on syypää siihen, että miljoonat ihmiset maailmassa joka vuosi kuolevat takanaan veltto, tapahtumaköyhä, mitäänsanomaton, tyhjä elämä. Mukavuudenhalun kummitus kuiskuttelee monia tekosyitä ihmisen korvaan. Reppuselkäturismi kuuluu ehkä sopivan nuorille, voimakkaille ihmisille, mutta on olemassa muitakin ikäluokkia: keski-iän sivuuttanut ihminen ei enää jaksa laukata ryteiköissä, eikä hänellä ole aikaa ja malttia odotella postiauton peruuttelua jokaikiseen karjapihaan. Eipä ei, jollei hän tietoisesti hoida itseään, pidä itseään kunnossa. Mies ja nainen viisissäkymmenissä voi olla vielä kova tunturisusi, ja vaikka hän seitsemissäkymmenissä varmaankin saa lyhentää päivätaipaleitaan, niin hän voi korvata menetyksen monin kerroin vanhan ja viisaan terävämmällä tarkkailulla, malttavaisella elämänilmiöiden havainnoimisella – kunhan ei vaan vieläkään erehdy vaihtamaan taivasosaansa peltikoteloon ja hotelliin, jotka ovat samanlaisia Barcelonasta Ivaloon. Ja jollei ruumiinkunnon ylläpitäminen onnistu Tahko Pihkalan konsteilla, hiihtolenkeillä, avantouinneilla ja työmatkojen pyöräilyillä, niin jättäkää silloin konttoripöytänne, heittäkää Herran huomaan virkakoneistonne, hallinnonhaaranne, mainostoimistonne ja tuontiagentuurinne, niitä ei kukaan peräänkuuluta, ihmisyys kaikkein vähiten; saatte tämän kurkkuakuristavan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän tuuletuksen tervetulleena sivutuotteena ratkaisustanne. Lyhyesti: menkää maalle, perustakaa puutarha ja poimikaa sieniä ja puolukoita.

Mutta vieläkin on aukko ihmisystävän perusteluissa: naimattomat nuorukaiset ja neidot, vieläpä lapsettomat nuoretparitkin soveltuvat keikkumaan reppuineeen ja telttoinen Kainuun vaaralta toiselle tai kurkien joukossa pitkin Pohjanmaan iki-ihania suolakeuksia, he nauttivat varmasti köröttäessään jossakin Hyrynsalmen suunnalla matelevassa lättähatussa, isällisen junailijan hoidellessa korttisakkeja, liinapääeukkoja ja heidän suunnattomia voileipävarastojaan lempeydellä, jonka jokaisessa äänenpainossa korva lepää. Mutta entä sitten kun heillä on pari kolme rääkkyvää variksenpoikasta huollettavanaan, melkein tauottomine pöksynvaihtoineen? Ottakoot silloin esimerkkiä Mary ja Axel Gallén-Kallelasta, jotka kantoivat pikku tytärtään selässään pitkospuita myöten läpi Pudasjärven ja Taivalkosken Kuusamoon. He tosi hipoivat koettelemusten ylärajaa ja luulivat jo mustalaisakan majatalossa vaihtaneen lapsen, kun tämä oli sääskien pistoksista pöhöttynyt tuntemattomaksi, mutta kukaan ei epäile, ettei matka olisi ollut elämyksellinen ja muistoissa säilyvä. Sitä paitsi tämän kirjoittajakin voi kokemuksesta todistaa, että jo kolmivuotias lapsi on aika orava menemään metsässä, jos se on siihen harjaantunut. Ja niinä vuosina, jolloin perheessä on tätäkin nuorempaa jälkikasvua, on matkailunhaluisille aina tarjolla venematkailuloma, jonka onnistumisesta voi antaa melko varmat takeet. Löydätte varsin helposti mistä tahansa järviseuduiltamme vuokrattavaksenne pitkänsutjakan, hyväkulkuisen ja hyvin tervatun savolais- tai hämäläismallisen veneen, varmistatte siihen kaksi paria lujia airoja ja vankat kiintohankaimet, eväät, kattilat, kannut, isot vaatemytyt, teltan ja keulaan isäukon polkupyörän, jolla tämä voi käydä kaupoissa rantatien päästä. Reittejä on satoja valittavina, voitte loiskutella hiljalleen Hämeenlinnasta Ruovedelle, Lammilta Orivedelle, Vaalasta Kuhmoon tai vaikkapa suuripiirteisesti Lappeenrannasta Nurmekseen ja takaisin – traktori tai kuorma-auto heittää kyllä paattinne muutamalla markalla pienten kannasten ohi. Tulette löytämään arvaamattoman monta sinisensuloista salmea ja selkää, telttarantaa, hiekkarantaa, kivirantaa ja ruohorantaa, ja toteamaan ensimmäisen viikon jälkeen kuinka soutu on liikuntamuodoista hauskin, josta kaikki lihakset tasaveroisesti nauttivat; saattueenne ui pian tiiran- ja koskelonpoikueiden lomassa yhtä sopusointuisesti, yhtenä joukosta. Ja tapaatte lukemattomia ystävällisiä rantataloja, joiden emäntä avosylin kiikuttaa lapsenne vasikoita katsomaan ja kaataa vaikka talon oman keittiön maidot kannuunne, jos meijeriauto on kerinnyt tehdä aamukierroksensa. Vielä löydätte huvilattomiakin uljaita lokkisaaria, puhtaitakin selkiä, joita jätevedet vasta lähestyvät – ensi kesänä ja vielä seuraavanakin. Kiirehtikää nauttimaan Suomen suvesta, te viimeinen sukupolvi.

                                                              *

Nyt arvaan, että moni lukija on seurannut näitä rivejä kasvavalla levottomuudella. Eikö tuo miesparka käsitä, että matkailun suurin vaara on sama kuin turistiteollisuuden myyjien unelma: turistitulvan paisuminen niin, että se tallaa alleen sekä luonnon että ihmiset? Mitä hän sitten sanoo, kun ensin omasta maasta miljoona ja sitten Keski-Euroopasta kymmenen miljoonaa tervettä ja reipasta nuorta ja kuntovoimistelevaa teräsvanhusta ryntää Suomen erämaihin, pimittämään tunturit, tarpomaan armeijoina viimeisiä ojittamattomia soita ja kaappaamaan kaikki Hämeen ja Savon järvien veneet retkilleen? Kuka silloin nauttii ja mistä?

Aivan oikein. Mutta ihmisystävä ei sittenkään saa olla niin kovasydäminen, että hennoisi ryhtyä vaatimaan sulkuja ja kieltoja, ainakaan vielä nyt. Ne rumat pitkäkoipiset hampurilais- ja frankfurtilaistytöt, jotka vaeltavat merkillisine varsikenkineen, mahtavine satulareppuineen ja epäkäytännöllisine keittovehkeineen pitkin Oulangan kanjoneita ja Pallastunturin keroja ja kirjoittelevat hurmioituneita "wunderschön"-vuodatuksiaan autiomajojen vieraskirjat täyteen, ovat niin sydäntä liikuttavia ilmestyksiä, ettei heitä voi torjua. Vielä pitkän aikaa on ongelmat ratkaistava toisilla tavoilla kuin rajoittamalla reppuretkeilijöiden oikeuksia. Eräinä avaimina matkailupolitiikassa on hajoittamisen periaate ja se, että säilytetään aitous ja spontaanisuus, luovutaan matkailijan holhoamisesta.

Jos me saamme matkailijavirran hajoaman lukemattomiksi pikku purosiksi merensaaristoon, Satakunnan vanhoihin kauniisiin kyliin, Pohjanmaan lakeuksille, Uudenmaan ja Hämeen metsäperukoiden aidolle maaseudulle, Pohjanlahden suloisiin pikku-kaupunkeihin ja kalastajakyliin, Savon järville, Itä-Kainuun vienalaisiin aarniometsiin ja Länsi-Kainuun peninkulmaisille suoaukeille, niin maamme suuri pinta-ala takaa sen, että vielä pitkään aikaan eivät matkailijat astu toistensa varpaille eikä asukkaiden oma elämä liiaksi häiriinny – ja tuntureillekin jää vielä tilaa. Lukemattomat omista hauskimmista retkeilymuistoistani liittyvät seutuihin, joita turistitiet ovat vielä täysin kiertäneet – ja joita valikoivalle "yksinäiselle sudelle" sinne tänne varmasti jääkin vuosikausiksi, ehkäpä ainaisesti. Tulee mieleen suokulman pikkutalon isäntä Turun läänin Koskella, jonka kanssa istuttiin kesäkuun iltaa nukkaisella pihanurmella silmää hivelevän nevan partaalla ja joka ihmetteli: "jaa retkeilijöitä –  ikään ei ol tääl simmottii näkyyny, mut oon mää kyl radioost kuullu".

Mutta entä nämä ilonpilaajat, nämä matkailun järjestysmiehet ja kaavoittajat, nämä leirintäalueitten, kirjolohilammikkojen ja hiihtohissien puuhailijat! Ehkä teitäkin tarvitaan, mutta pysykää taivaan tähden suppeissa matkailukeskuksissanne ja jättäkää muu maa aitoudelle ja vapaudelle. Olen omalta kohdaltani viimeisten viidentoista vuoden aikana käyttänyt arviolta tuhatta eri yöpymispaikkaa eri tahoilla Suomea, mutta vain kerran elämässäni olen nukkunut leirintäalueella. Ystäväni kanssa olimme kolistelleet Kinnulan ja Pihtiputaan vastaraivattuja lohkareikkoisia metsäautoteitä polkupyörillämme ja tarponeet päiväkausia kotkanpesillä Suomenselän sydänmailla, ja päädyimme yömyöhällä nelostien varteen. Puoliksi perinpohjaisen väsymyksen takia, puoliksi pilan päiten retkahdimme leirintäalueelle, jossa autorivi kimalsi ojennuksessa ja pienoisliput lepattivat telttojen katoilla. Teltat olivat jokaikinen kuin vasta ostettuja, saumat suorassa ja vuorenvarmasti kaikki tukinarut tiptop-pingoituksessa. Oma ikivanha tuhannenviidensadan yön Sopumme, jonka kaikki kiristysnaulat olivat aikaa sitten tippuneet tien oheen ja bambukaaret kalvautuneet pois kurssistaan, lopsahteli yötuulessa lommoisena ja virttyneenä, kun löimme koviakokeneet sukat ja saappaat vartioon oven eteen –  sillä niiden kanssa ei kukaan olisi maannut samassa teltassa –  ja aloitimme kuorsauksen. Jos tunsimmekin selvää ylemmyydentuntoa, niin meillä oli siihen täysi oikeus. Toisissa telttakunnissa saattoi olla vaikka minkä alan ylittämättömiä asiantuntijoita, mutta me olimme retkeilyn alalla päteviä ammattilaisia. Olisimme tienneet opastaa, kuinka vertaansa vailla on keväisinä poutaöinä, ennen sääskien tuloa, oikaista pelkkään makuupussiin sammaleiselle rinteelle laulurastaan mielikuusen katveeseen, ja kuinka myös kumoon käännetty vene ja heinälato monessa tilanteessa lyövät parhaankin teltan laudalta. Ja olisimme osanneet neuvoa, kuinka oikean retkeilijän jäljiltä ei pysähdyspaikkaan jää yhtä paperinsirua, tulitikkua tai edes painaumaa heinäkasaan, ei minkäänlaista harmia lähimmäiselle, oli tämä sitten maanomistaja tai toinen yksinäisyyden etsijä.

Niin, muutama viittapolku Suomen kokoisessa maassa riittää, muutama autiotuvin varustettu selkonen, yksi tai kaksi hiihtohissikuvatusten tärvelemää tunturia. Jos hiihtohissejä yhä nousee, toivon tosiretkeilijöiden ryhtyvän tositoimiin; olisin itse ensimmäinen vapaaehtoinen, mutta valitettavasti minulta puuttuu kaikki tietous räjähdysainealalta. Ja jättäkää suurimmat maisemaelämykset rauhaan, ihmisten itsensä löydettäviksi: Ristikalliot, Julmat-Ölkyt ja Korouomat eivät valitettavasti ole näytteitä lukemattomista samanlaisista, ne ovat tosiaankin vähäeleisen luontomme ainutlaatuisuuksia, jotka ovat sormin luettavissa. Matkailun järjestösihteerit ja lautakuntien viskaalit, jotka rakentavat autotien ja pysäköintiaukion jokaisen merkittävimmän nähtävyyden partaalle, aivan kuin Niagaralla, pitäisi nitistää –  ei kuvaannollisesti, vaan fyysisessä katsannossa. Mihin perustuu tämä tie-, polku- ja majaintoilu? Se perustuu olettamukseen, että matkailijat, retkeilijät ja ihmiset ylipäätään ovat vätyksiä tai että heistä pitäisi ainakin vätyksiä tehdä. Miettikää te, jotka rikkiviisaissa ohjeissanne varoittelette erämaan vaaroista ja kiellätte ehdottomasti retkeilijää lähtemästä yksin selkoselle tai tunturiin, miettikää, eikö, jos pahan manauksenne joskus ihmeen kaupalla toteutuisikin, kuolema erämaassa olisi kauniimpi kuin autokolarissa tai omassa sängyssä, jossa se yhdeksän kymmenestä retkeilijästäkin joka tapauksessa tavoittaa. Kertokaa mieluummin vaikka Erkki Mikkolasta, geologian tutkijasta, jonka maine kolmenkymmenen vuoden takaa elää yhä pitkin koillisrajaa ja joka vaelsi kuukausimääriä Itäkairan tuolloin kymmenin peninkulmin tiettömillä taipalilla ainoana seuranaan pikkuinen reppu ja siinä kivivasara, vähäiset eväät ja mitätön rankisvaate, johon mies välillä kierähti kuusen tai tunturikoivun juurelle. Viikkojen välein hän putkahti jonkin etäisimmän yksinäistalon kentälle, osti muutaman perunan ja reikäleivän ja painui taas tietymättömiin. Toisin sanoen: säästäkää ihmiselle vielä jännityksen, vaaran ja pärjäämisen riemu!

                                                                   *

Jos esitetyn kaltaisia ihmisystävän ja luonnonystävän ajatuksia koetetaan sitoa yhteen, koota jonkinlaiseksi matkailupolitiikan käyttökelpoiseksi ohjelmaksi, kohdataan eräitä vaikeuksia. Myötätuntoni on perin selvästi ollut sellaisen reiman reppuretkeilijän puolella, joka kiertää kaikki varsinaisesti turistin varalle varatut raharysät ja hellittää laihan lompakkonsa nyörejä vain vaatimattomiin evästäydennyksiin ja jonkin verran laiva-, auto- tai junalippuihin. Vieläpä vakaat herrat ja rouvat keski-iän paremmalla puolella haluaisin intohimoisesti liittää tähän joukkoon –  ja hajoittaa sen kaikkialle ympäri maan. Mutta, jotta tässä matkailun muodossa olisi mieltä, olisi samalla pakko panna tiukasti suitset suuhun rynnistävälle nykyaikaiselle elinkeinoelämälle. Se edellyttäisi, että maaseutu pakkotoimenpitein estettäisiin muuttumasta koneistettujen suurtilojen, miljoonien kesämökkien ja lomakylien kammottavaksi sirkukseksi. Metsien käsittelyssä olisi koko valtakunnan pinta-alalla luovuttava raaka-ainetuoton maksimoinnista ja otettava tarkoin huomioon metsien nk. moninaiskäytön periaate, taattava lainsäädännöllä, että yhtä hyvin pikkutilan muutamilla metsähehtaareilla Myrskylässä ja Kokemäellä kuin metsäyhtiön sydänmailla Luopioisissa, valtionmetsissä Ranualla tai helsinkiläisprofessorin keinottelupalstoilla Kuhmossa tulisi säilymään viehätys ja jännitys, metsän tuntu vaeltajan ja ulkoilijan tarpeita silmälläpitäen. Suurin luonnonerikoisuutemme ja tulevaisuuden mahdollinen matkailuvalttimme, Pohjanmaan ja Kainuun suot, olisi kiireimmiten vapautettava hullujussien ja oja-aurojen kirouksesta, sillä emmehän voisi vakavissamme uskoa, että muutama kymmen virallisesti rauhoitettua näytesuota viitoitettuine kiertopolkuineen ja esittelylehtisineen pystyisi tuottamaan tyydytyksen koko Euroopan luonnonnälkäisille romantikoille.

Niin, tässäpä ongelma kansantaloudelle. Omasta puolestani olisin varmasti valmis siihen, että matkailumme olisikin suurelta osalta hyväntekeväisyyttä, kaunis lahja Euroopalle ja ihmisyydelle. Tällainen suloinen matkailureservaatti olisi todellinen "kansankoti" myös sen omille asukkaille ja roima kulutuselintason pudotus koituisi elämänilon ja elämäntaidon voitoksi kaikissa katsannoissa. Mutta idealistikin tietää, miten sitkeässä aikakauden jumalat ovat ihmismielissä. Siksi hänkin ymmärtää niitä matkailuihmisiä ja luonnonsuojelijoita, jotka vaatimuksilleen isänmaan äidinkasvojen pelastamisesta esittävät vastapainoksi voitollisen matkailutilin –   dollari-, punta- ja D-markkaturistien virran. Kukaan ihmistuntija ei kuvittele, että tämä kirjoitus tai mikään vahvempikaan mahti pystyisi tekemään loppua tylsämielisestä auto- ja hotellituristin tyypistä. Ja hiven "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelua riittää antamaan siunauksen sille, että houkuttelemme ja lypsämme myös dollarituristia –  jotta voisimme pitää maamme kauniina todelliselle matkailijalle ja itsellemme. Mutta tällä kohden tarvitaan ankaraa keskitystä ja tuhlauksen välttämistä. Tämän lajin turistin "muistojen kuvakirjaan" riittää muutama standardivertauskuva, hänelle riittää, että hän voi sanoa käyneensä Suomessa ja Lapissa ja katselleensa hotellin ikkunasta tunturimaisemaa. Hän antaa suuren arvon iänikuisille mesimarjalikööreille, lakkakiisseleille ja poronkäristyksille, mutta niitä varten hänelle ei tarvitse avata tietä ja perustaa uutta hotellia Korvatunturille tai Auttikönkäälle. Päinvastoin, hänen tinkimättömyytensä siinä, että vuoteitten, kylpyhuoneen kaakelien ja tarjoilun taso tulee olla täsmälleen samanlaisia kuin kaikissa maailman ensiluokan hotelleissa, on helpompi tyydyttää suurissa matkailukeskuksissa. Rakennettakoon siis Rukatunturille ja Kaunispäälle vaikka kokonainen hotellikaupunki, uhrattakoon Viitasaari lomakyläturismille mahdollisimman keskitetysti ja tehokkaasti, mutta jätettäköön silloin jo Pallas, Punkaharju, Saarijärvi ja muu maa rauhaan.

                                                                *

Elämässä on se hyvä puoli, että kuvitelmissa –  ja kirjoituksissa –  voi antaa toiveille vallan. Voi vaikka lähteä olettamuksesta, että ihminen on ajatteleva olento, että hän voi toimia kauneuden hyväksi, säilyttää sen muruset siellä, missä niitä on vielä jäljellä, ja jopa palauttaa sen siellä, missä se on jo tuhottu. Mutta vähän päästä haaveilija havahtelee valveunistaan ja käsittää sitäkin kirkkaammin, että kaikki on menetetty. Todellisuudessa me tulemme täällä Suomessa lähivuosina turmelemaan maamme niin nopeasti kuin ikänä kykenemme, apinoimaan kaikkein inhottavimmalla tavalla Yhdysvaltoja, Länsi-Saksaa ja Ruotsia, luomaan jälleen uuden synkän persoonattoman teollisuusmaan monien entisten lisäksi. Eipä sentään; yhdessä suhteessa omaleimaisuus tulee säilymään: ilmastomme takaa sen, että meidän hakatut metsämme eivät verhoudu pensaikoilla kuten etelämpänä, meidän tehtaittemme muurit eivät kasva köynnöksiä eivätkä meidän järvemme ja jokemme jääkuoren alla kykene puhdistautumaan, eikä meidän rannikoitamme pyyhkiele valtamerten kaikenpuhdistava vuoroveden vaihtelu kuten muualla. Pohjoinen raiskio lyö aina laudalta eteläisen.

Mutta tästä ei ole matkailuvaltiksi. Ei ole tietoa siitä, kuinka monta tuhatta herkää sielua olemme jo karkoittaneet matkailumme valheella –  niitä, joille eivät edellä parhaani mukaan maalailemani vielä jäljellä olevat idyllit ole riittäneet. Itselläni on eräs tuskallinen muisto, tätä kirjoittaessa jo yhdeksän vuoden takaa. Olin lupautunut neljän nuoren upsalalaisen luonnonihailijan oppaaksi, näyttämään heille Raja-Karjalan erämaita. Vaelsimme Ilomantsissa, Pielisjärvellä, Nurmeksessa ja Kuhmossa, löysimme jokusen aarniometsän sirusen –  ja satakertaisen alan silmäänkantamattomia kannokkoisia paljaaksihakkuita, kaulattujen koivujen ja haapojen kuolemanvaltakuntia, luotisuorien metsäautoteiden hyvin järjestettyjä katuverkostoja, suurten kesäsavottojen helvetillistä moottorinjylinää. Viikkoa ennen suunnitelmiaan ystäväni melkein itku kurkussa pakenivat kotiin: "ei meillä Ruotsissa ole erämaita, mutta ei siellä ole sentään tällaista". Eromme kosketti monia kieliä minussa, eikä vähiten kansallisylpeyttä, jollaista meissä taitaa vielä nykyaikanakin piileillä itsekussakin.

Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen yhdeksän vuoden aikana... Ja mitä jättiläistuhoa poliitikon, talousmiehen ja insinöörin pyhä kolmiyhteys saakaan aikaan seuraavina yhdeksänä vuotena. Onkin niin, että todellisuudessa ei ikinä tule kysymykseen se ongelma, jota on pelätty –  että Euroopan retkeilijöiden massat tallaisivat maamme jalkoihinsa. Todellisuudessa tämä kansainvaellus tulee tyrehtymään nopeassa tahdissa, ystävä toisensa jälkeen hylkää meidät, viimeisinä kaikkein paksunahkaisimmat hotellituristit, jotka viimeksi vielä onnistuvat sikaariensa savussa suojautumaan rikki- happo- ja selluloosatehtaittemme löyhkältä. Euroopan vaellushaluiset löytöretkeilijänuoret eivät tosin tule löytämään pyhiinvaelluskohteita muualtakaan nykymaailmasta. Mutta he tulevat elämään elämänsä niin kuin eläintarhan ahma: syövät ja kiertävät kehää häkissään.

Metsistä ja metsien tuhoista

PENTTI LINKOLA, 1966

Kun suunnittelee kirjoitussarjaa suomalaisesta yhteiskunnasta, on melkein pakko aloittaa metsästä. Se on niitä harvoja ylivoimaisen merkittäviä aiheita, joita ei voida käsitellä liikaa – ei sittenkään, vaikka meillä vuosittain kirjoitetaan palstapeninkulmia metsien taloudellisesta hyväksikäytöstä ja ehkä muutamia palstametrejä niiden merkityksestä suomalaisen elämänmuodon ja kansanluonteen muovaajina ja kansanperinteessä. Omasta puolestani yritän jakaa palstatilan tasaisemmin, mutta tärkeysjärjestyksessä on epäilemättä metsien mielenterveydellinen merkitys verrattomasti etusijalla.

Mitä muuta kuin korea fraasi sisältyy siihen, että suomalaiset ovat, saaristolaisia ja tunturilappilaisia lukuunottamatta, metsäläisiä samalla tavoin kuin on olemassa arojen kansoja ja viidakkolaisia? Kuinka syvälle synnynnäiseen rakenteeseen nämä erot ulottuvat, lienee antropologeille vaikeasti ratkaistava kysymys. Luultavasti kuitenkin pohjoiset ja yleensä eurooppalaiset kansat ovat eläneet metsien vaikutuspiirissä niin pysyvästi, että luonnonvalinta on ehtinyt muovata heidän geenistönsä metsäolosuhteiden vaatimusten mukaan – ja vaatimaan metsäolosuhteita. Sitä paitsi korkeammilla eläinlajeilla on yleensä synnynnäinen taipumus juurtua synnyin- ja kasvuympäristöönsä. Useimmat meistä tietävät toki kokemuksesta biologisen rakenteemme siksi väljäksi, ettei neuroosi synny heti ensimmäisestä päivästä jolloin emme pääse käymään metsässä. Mutta jos yhteys metsään kokonaan katkeaa, voi vain harva kestää ilman psyykkisiä haittoja. Kuinka tärkeä metsäympäristö on pelkästään fyysiselle terveydellemme, siitä ovat kansanterveyden ja ravintokemian asiantuntijat esittäneet vakuuttavaa aineistoa.

Nyt on tärkeä kysymys, voiko kiihkeimpien metsätalousmiesten tulevaisuuden – ja laajalti nykyisyyden – maisema harvoine, tasaikäisine, puulajistoltaan yhtenäisine, lannoitettuine, ojitettuine, tuhkatiheän tieverkoston halkomine hoitopuistoineen tyydyttää ihmismieltä. Vastaus on murheellisen jyrkästi kielteinen: tällainen maasto ei ole enää metsää eikä luontoa eikä tyydytä ei kauneuden, ei jännityksen eikä edes liikunnan tarvettamme, sillä ei ole muuta yhteistä metsän kanssa kuin vihreä väri kaukaa näkötornista katsoen sekä – luojan kiitos – se että sekin tuottaa happea meidän ja koneittemme tarpeisiin. Olen kyllä tavannut kaupunkilaisia, jotka auton ikkunasta ovat ihailleet nimenomaan jonkin harvan, hoidetun harjuhongikon matemaattista linjankauneutta, mutta kun he ovat joutuneet sinne samoamaan, vaikkapa marja- tai sieniretkellä, he ovat auttamatta ikävystyneet. Tärkein vaatimus metsälle, jotta se tarjoaisi kulkijan mielelle virikkeitä, vaeltajan hengelle täyden sisällön ja löytäjän ilon, on monipuolisuus: tiheikköjen ja ryteikköjen vastapainona rämetäpliä ja näkymiä suoaavoille, lammille ja järville, aarniopuiden ohella taimikoita ja pensastoja, reunoissa, rannoilla ja puronotkoissa vehmasta aluskasvillisuutta ja kukkaloistoa, lakkaamatonta puulajien vaihtelua, suorien runkojen ohella käyrää, väärää ja pahkaa, elävien puiden seassa keloa ja ja kantoa ja tuulenmurtoa ja kaatunutta ja sammaltunutta runkoa. Vielä viime aikoihin saakka yksityismetsissä noudatettu vanhanaikainen kohtuullinen metsätalous oli tyydyttävä kompromissi – se tarjosi vielä lähes kaikkea tätä, vanhaa ikipuustoa ja sammaltuneita tuulenkaatoja lukuun ottamatta. Sen sijaan viimeiset kireimmät metsänhoitomenetelmät murskaavat nämä vaatimukset kohta kohdalta.

Kaikkein järkyttävimpiä nämä ahmattimaiset "Tuottamaton tuottavaksi" - kampanjamme kuitenkin ovat katsottuina muiden metsän asukkaiden näkökulmasta. Riistanhoitajat ovat joutuneet epätasaiseen taisteluun metsänhoidon äärimmäismenetelmiä vastaan, kun on käynyt selväksi, että riistan katoaminen ei suinkaan ensi sijassa johdu metsästyksestä. Sitä vastaan riistaeläimillä olisi varsin pitkälle tepsiviä vastakeinoja, ne kasvattaisivat joka kesä uudet viisi tai kymmenen poikasta. Mutta kun metsänhoito riistää niiden elinympäristön, ravinnon ja suojan, on loppu käsillä. Riistantutkimus kykenee vain karusti vahvistamaan, että riistaeläimet ovat vuosituhansien kuluessa muovanneet elintapansa varsin ahtaasti luonnossa esiintyvien elinympäristöjen mukaisiksi; niillä harvoilla, jotka ovat taimistojen tai kuivan puoliavomaaston eläjiä, on vielä toistaiseksi tulevaisuus, muilla ei. Surkeaa kyllä monet muut eläinlajit sopeutuvat hoito"metsiin" vieläkin huonommin kuin enimmät riistaeläimet, ja voidaankin arvioida, että metsien nykyinen käsittely hävittää joka vuosi elintilan kymmeniltätuhansilta lämminverisiltä elimiltä, pienemmistä puhumatta. Jos MERA-ohjelma joskus saadaan rikkeettä läpiviedyksi, on Suomen metsissä kuolemanhiljaista. Se elämänkunnioittaja, jonka mielestä ihmisen herruus luonnossa ei oikeuta mihin hyvänsä, kallistuu pitämään saavutettua tulosta rikoksena, jonka rinnalla maailmansodat ja Hitlerin juutalaisvainot kalpenevat.

Nyt epäilevä, luontaisesti elämänuskoon taipuvainen lukija ehkä viittaa Euroopan kulttuurimaihin. Siellähän on elinvoimaisia kultuureja, hyvinvoivia ihmisiä ja elämäniloa mielin määrin, vaikka enemmistö asuu suurkaupungeissa eikä omista edes kesähuviloita metsissä kuten meidän kaupunkilaisemme. Ja saksalaiset ja englantilaiset ovat tunnettuja kiihkeinä eläinten ystävinä – olisivatko he sydämettömästi hävittäneet pienempänsä tieltään ilman että eläinsuojeluväki ja luonnonystävät olisivat nousseet avoimeen kapinaan? Sitä paitsihan kerrotaan, että Keski- ja Etelä-Euroopassa on niin paljon riistaa, että kaatolupia riittää myydä suomalaisillekin metsästäjille.

Useimmilla meistä, kaikista turistimatkoista huolimatta, on puutteellinen käsitys kulttuurimaiden oloista. itse asiassa ne ovat monessa suhteessa vanhoillisempia, modernin maailmankuvan ja tekniikan jäljet maisemassa lempeämpiä, vähemmän moukaroivia kuin meidän riehaantuneessa nousukasmaassamme. Useimmilla suurkaupungeilla sielläkin on laajat virkistysmetsäalueensa, frankfurtilaisilla mahtava Taunuksensa, berliiniläisillä Stadtwaldinsa jne. – ja monella sitä paitsi tavattoman suuret puistonsa. Toisaalta on kiistatonta, että se väestönosa, joka suurkaupunkien slummeissa on todella irtaantunut luonnosta, on vajonnut psykofyysisessä rappiossa hyvin syvälle.

Ennen kaikkea on kuitenkin tavallista unohtaa eteläisen luonnon ylivoimaisuus meikäläiseen verrattuna. Siellä missä muratti heti kiipeää vasta muuratulle seinälle ja kukkia puhkeaa kaupungin katukivien rakosista, siellä ei ole heti pelkoa metsänkään kukistumisesta. Olen kerran muutaman viikon retkeillyt Etelä-Saksan metsissä ja aivan kaupunkien porteilla ihaillen ihmetellyt niiden vehmautta, tiheyttä ja aitoa metsän hämärää ­– ja rikasta eläinmaailmaa. Mutta kun meillä metsä hakataan, niin se lepää vuosikausia, Pohjois-Suomessa vuosikymmeniä melkein muuttumattomana raiskiona. Talouspropagandamme nykyiset helppoheikit vaativat äkäisesti unohdettavaksi vanhaa tunnusta "on maamme köyhä, siksi jää", mutta Suomen pohjoisuutta, karuutta, elävien luonnonvarojen hidasta kasvua ja herkkää haavoittuvuutta he eivät pysty muuksi muuttamaan. Juuri meillä MERA-ohjelman kaltaiset, luonnosta viimeisenkin pennin puristavat suunnitelmat ovat sulaa hulluutta.

                                                              *

Kaiken sanotun valossa tuntuu suorastaan hirvittävältä sen keskustelun sävy, minkä metsävarojemme todettu ehtyminen on lehdistössä herättänyt. Ne, joilla on julkinen sana hallussaan, ovat yksimielisenä kuorona oikealta vasemmalle vaatineet vastalääkkeeksi liikahakkuille – metsänhoidon tehostamista entisestään, lannoitusohjelman kiristämistä, yövuoroja suonojitustyömaille; eikä muuta. Talous- ja pääkirjoituspalstoilta saa sen vaikutelman kuin lauma susia olisi kynnet ojossa ulvomassa lisää saalista. Ahmattimaisuus saa aivan dramaattisia muotoja: kun kuullaan hälytys, että asutustoiminnan ns. varausmetsissä on päässyt syntymään muutaman vuoden voimassa olevia hakkuukieltoja (toisin saonen arvokkaita metsäreservejä pahan päivän ja tulevaisuuden varalle), niin alkaa ennennäkemätön meteli: niihin täytyy päästä juuri nyt, nyt heti käsiksi!

Vain yksityiskeskusteluissa kuullaan ainoa järjen ääni: vähemmän hakkuita, ja suu soukemmalle. On kuin kukaan ei käsittäisi, että nykyisellä tiellä on joka tapauksessa pian tenä edessä. Sitten kun viimeinen metsäpalsta on metsälösuunnitelman ja hakkuunsuunnitteen mukaisessa käytössä, jossa joka puulla on oma numeronsa, kun viimeinen suoaari on metsänkasvussa ja joka lappusella korkein sietomäärä y-lannosta; ja kun vihdoin viimein myös luonnon- ja kansallispuistot on nielaistu puolen vuoden puuntuottovajauksen tyydyttämiseksi – silloin puuntuotannon kasvun kuitenkin on pakko pysähtyä. Sen jälkeen vaativat nuo kaiken pyhittävät taikasanat, elintason nousu ja taloudellinen kasvu, joka tapauksessa muita saalistuskohteita. Eikö järki kehota pysähtymään ja rauhoittumaan jo hiukan ennen kehityyskulun loppupistettä, silloin kun elämänympäristömme viehätystä ja ihmisen armoilla olevaa muuta elämää ei ole vielä aivan kokonaan uhrattu?

Jos me kiihkon ja kuumeen keskellä kykenisimme hetkeksi rauhalliseen ajatteluun, me huomaisimme, että puheet yhteiskunnan sortumisesta, kurjistumisesta ja puutteesta siinä tapauksessa, että vähänkin päästämme metsäturkkiin isketyt kourat hervahtamaan, ovat silkkaa pötyä. Siihen, että meillä on tällä hetkellä omavarainen maatalous, sisältyy se yksinkertainen tosiasia, että me emme joutuisi puutteeseen, vaikka tästä maasta ei vietäisi yhtään ainoaa lankkua eikä paperirullaa. Tai täsmennettynä: riittäisi se pieni määrä vihreää kultaa, millä maksetaan ulkomaalaiset maatalouskoneet, varaosat, lannoitteet, traktorien polttoaineet jne. (jotka kylläkin toisaalta voitaisiin suurelta osalta korvata elävää työvoimaa lisäämällä). No, tämä ajatus on tietysti yhtä idioottimainen kuin talousmiesfanaatikkojen päinvastainen äärimmäisyys. Mutta tärkeää olisi jokaisen suomalaisen olla selvillä siitä, että metsätalous ei ole meillä – oman maataloutemme tai esim. Egnlannin teollisuuden tavoin – välttämätön eikä elintärkeä, vaan toissijainen, valinnanvarainen elinkeino.

Olen itse hyvin paljon oleillut savottojen ja metsäkämppinen ilmapiirissä, omista ystävistäni ja tuttavistani suuri osa on metsätyömiehiä, metsäteknikoita ja metsänhoitajia, olen heidän kanssaan patikoinut satoja metsäkilometrejä ja eläytynyt metsämiesten elämänpiiriin siinä määrin, että 'Savotan Sanni' taikka Kainuun suohuuruisten jokivarsien tunnelmaa mestarillisesti henkivä 'Kaksi vanhaa tukkijätkää' kuuluvat pysyvästi mielimusiikkiini. Tiedän myös, että juuri metsämiehiin sisältyy verrattomasti enemmän hartaita luonnonihailijoita kuin niihin poliitikkoihin ja vuorineuvoksiin, jotka yhä hurjistuneempina vaativat heiltä yhä suurempia puuntuotantolukuja. Vain metsäammattimiesten arvovallan avulla on valtakunnalliset luonnonsuojelualueemme, tosin vähäiset, saatu syntymään. Ja moni metsänhoitaja koettaa nykyisinkin työmaillaan pelastaa edes pieniä "aarnialueita" ja maisemansuojelupalstoja koskemattomina – ja siihen sisältyisikin pelastuksen siemen, ellei yhteiskunnan ahnas käsi olisi lainsäädännön lukkojärjestelmällä ja kireällä virkaporrastuksella supistanut yksilön toimivaltaa metsissäkin perin vähiin.

Mutta kaikesta metsämiesten maailmaa kohtaan tuntemastani sympatiastani huolimatta minua aina metsätyömaalla masentaa sekä syntyvä surkea jälki että ajatus: nuo tukit ja pöllit vaihdetaan juuri niihin monenkirjaviin turhiin ja vahingollisiin kapineisiin, jotka vievät rauhamme ja hermomme. Tietysti kauppavaihto tuo myös paljon asioita, jotka todella sulostuttavat elämäämme, jotkut ehkä suorastaan yhtä paljon kuin koskemattomien metsien tenho. Onpa meidän epäilemättä laskettava yliopistot, kirjat ja orkesteritkin metsätuotteilla kustannetuiksi – mutta niihin ei suinkaan tarvittaisi kuin pieni osa metsistämme.

Milloin me kaikki tajuamme, että metsämme ovat liian jaloa tavaraa vaihdettaviksi mihin tahansa törkyyn, mitä kauppatuttavamme keksivät meille tarjota? Silloin me varmasti samalla ymmärrämme, että aineellinen toimeentulomme on riittävästi turvattu, vaikka säästämmekin hengen ja ruumiin tarpeiksi suuret säästömetsät joka kaupungin, kauppalan ja kirkonkylän liepeille, pienemmät joka kylään ja kaikkien pääteiden varsille. Silloin meillä on edellytykset viihtyä tässä maassa.

Ihmisten veljeydestä

PENTTI LINKOLA, 1967

Kun Helsingissä taannoin pidettiin kuuluisat nuorisofestivaalit ja minuakin pyydetiin niihin osallistumaan, en hennonnut uhrautua ja luopua suuremmista kesäriemuistani. Mutta osalta kieltäytyminen johtui siitä, että festivaalien idea jää minulle kaikessa kohtuullisessa idealismissani vieraaksi. Ajatus koko maanpiirin nuorison veljeydestä on suurenmoisen kaunis, mutta liian mielikuvituksellinen. Ne yhteiset intressit, jotka yhdistävät Suomen, Kuuban ja Togon nuoria ihmisiä, ovat mielestäni niin epämääräisiä ja teoreettisia, ettei niillä ole mitään merkitystä. Koko täysin erilainen elämänpiiri kaikkine konkreettisine yksityiskohtineen on auttamattomasti erottavana aitana. Lyhyesti sanoen: sydämelliseen ja lämpimään yleisinhimillisyyteen en jaksa uskoa, viileään ja asialliseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kyllä. Mutta siihen riittää teoreettiseettinen ja tiedollinen pohja, seurustelua ja kontakteja ei välttämättä tarvita.

Mieleeni on kulkurikesien ajoilta erittäin voimakkaasti jäänyt nuori opettaja, jonka kanssa juttelin Suomussalmen Juntusrannan kansakoululla monia vuosia sitten. Hän oli älyllisesti virkeä ja huumorintajuinen tyyppi, juuri sitä ainesta, joka Helsingissä asueessaan olisi vuorenvarmasti kuulunut kulttuuriradikaalien kuppikuntaan. Etelästä hän olikin kotoisin, mutta Pohjolan luonto oli hänet nielaissut, kuten tavallisesti käy. Suhteensa etelään hän tilitti itseironisessa lausunnossa: "Alkuvuosina tuli sinne etelään tehtyksi matkoja tämän tästä, mutta nyt ne ovat jääneet, kun ei siellä kukaan osaa keskustella siiankalastuksesta."

Tällaiset tunnot ovat varmasti tuttuja jokaiselle siirtolaiselle, myös oman maamme sisällä, ja ne osoittavat, kuinka auttamattomasti ympäristöön sidottu ihminen on. Itse olen muuttunut helsinkiläisestä sisäsuomalaiseksi, ja vaikka nuoruuskin oikeastaan oli vain puolihelsinkiläinen, kun vähintään neljännesvuosi kului tiiviisti Hämeen sydämessä, niin Helsinki oli kuitenkin henkinen ympäristö. Tämän huomasi siitä, että kulttuuria harrastavan helsinkiläisnuorison ja tuolloisen Ylioppilaslehden aatemaailma oli vielä 1950-luvun puolivälissä tavattoman läheinen siitä huolimatta, että henkilökohtaisia suhteita tuohon piiriin minulla ei juuri ollut. Mutta mitään ei mahda sille, että sen jälkeen, hyvin hitaana prosessina kylläkin, on tapahtunut siitä etääntymistä, ja huolestuttavasti huomaan alkavani yhä paremmin ymmärtää Pentti Fabritiusta, Aku-Kimmo Ripattia ja vieläpä puheita helsinkiläisten ylimielisestä klikkihengestä, joita ennen pidin vain luvattoman alkeellisen ajattelun ja väärinkäsitysten tuotteina.  Mutta Turkuun minulla ei koskaan ole ollut mitään siteitä, ja niinpä pidän turkulaista närää Helsinkiä kohtaan esimerkiksi yliopistojen liepeillä edelleenkin vain pikkukaupunkimentaliteetin ja alemmuskompleksin ilmauksena...

Todellisen ihmisten veljeyden luulen vaativan sekä samantapaista ympäristöä ja olosuhteita että elämänkatsomuksellista yhteisymmärrystä. Ruotsalainen ja venäläinen luonnonihailija ovat minulle varmasti läheisempiä kuin suomalainen insinööri ja ekonomi, mutta brasilialainen luonnontutkija taitaa jo jäädä kelkasta. Tuskinpa ihminen, joka ei koskaan ole taistellut lunta ja pakkasta vastaan, voisi mitenkään tulla läheiseksi. Jo esimerkiksi gallialainen kulttuuri ja kirjallisuus on jäänyt minulle aina etäiseksi, ja kun luen noita juhlavuoden arviointeja Sibeliuksesta, en enää vähääkään ihmettele: ranskalaisten musiikkimiesten lausunnoista huokuu niin tyrmäävän vieras mielenlaatu, että heti sanon itselleni: noiden ihmisten kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä.

Sen sijaan sillanrakentamiset läheisiin naapuri- ja veljesmaihin saavat minusta heti sentimentaalisen lämpimän puoltajan. Isälläni oli aikoinaan paljon ystävyyssuhteita Viroon, ja pikkupoikana oli virolaisilla postimerkeillä niin tärkeä osa elämässäni, että presidentti Pätsin joviaalit kasvot vieläkin joskus ilmestyvät yöuniin. Sotien jälkeen luin kiihtyneenä pakolaistutkijain artikkeleita Viron erämaiden viimeisistä kotkista Ruotsin lintutieteellisen yhdistyksen julkaisusta ja ihailin niihin liittyviä mielikuvitusta kiihottavia kuvia Keski-Viron juhlallisilta suomailta: niiden maisemat olivat kyllin tuttuja vedotakseen omakohtaisiin tuntemuksiin ja kyllin vieraita ollakseen eksoottisia. Kun sitten muutama vuosi sitten muuan tarttolainen luonnontutkija yllättäen ryhtyi kanssani kirjeenvaihtoon, minulle tuli tilaisuus kysyä myös näiden Viron  kotkien kohtaloa sen jälkeen kun lukemani selvitykset katkesivat vuoteen 1944. Kävi liikutuksekseni ilmi, että samat Aegviidun, Alutagusen ja Laevan valtiaslinnut ovat yhä hyvässä tallessa ja pesivät samojen nevojen reunoissa, toiset yhtä samassa ikivanhassa pesässä - ja nykyisen erämäänihailijapolven hyvän silmälläpidon suojeluksessa.

Tämä tarttolainen antoi minulle muutenkin hyvän omakohtaisen kosketuksen siihen veljeyden tunteeseen rajojen yli, joka etenkin vanhempina ja pehmeämpinä aikoina on niin monen mieltä kiehtonut. Hän osoittautui sukulaissieluksi, joka kantaa huolta elämänkunnioituksen soveltamisesta Viron eläimistön kohtelussa, ja hän on tehnyt talouselämän jaloissa katoavan suurlinnuston esiintymisestä juuri samanlaisia valtakunnallisia selvityksiä, joiden parissa olen itse täällä joutunut puuhailemaan. Mutta on sanottava, että Virossa aineistot ovat verrattomasti täsmällisemmät kuin meillä Suomessa, luonnonharrastajien verkosto on siellä, kaikista suoneniskuista huolimatta, tavattoman tiheä. Baltian maissahan muutenkin täysin käsittämättömästi, kaikkien marxilaisten materialismin periaatteiden vastaisesti, sellainen kokonaan talouselämän intressien ulkopuolelle lankeava puhtaan perustutkimuksen haara kuin lintujentutkimus näyttää viettävän todellisia riemuvuosia nykyään; yksin julkisin varoin toimivia muutontarkkailuasemia on kokonainen rivi lyhyillä Baltian rannikoilla. Ja liikuttavaa pientä outouden väriä antaa ilmestyvien tutkimusten aina yhtä karu, likainen kellanharmaa paperi - sekä moderni paikannimistö. Haikarapari n:o 142 näkyy kolhoosi "Bolsevikin" mailla Metsäkülan Tammesillalla saaneen lentoon 3 poikasta, n:o 86 kolhoosi "Kalevipoegin" mailla Märjamaan Morasten Külassa 2 poikasta, mutta n:o 203:n pesintä sovhoosi "Partisanin" Puusmetsassa on epäonnistunut nolosti: 0 poega. Arvattaneen, että olen jaaritellut näin lavealti siksi, että nämä huomiot yhdeltä suppealta harrastusalaltakin mielestäni osuvasti kuvaavat suuren luonnon ja yleisinhimillisyyden voittoja yhteiskuntajärjestelmien ylitse.

Pitäisikö meidän tehdä vielä muita yleisiä johtopäätöksiä. Voisimme jälleen murehtia sitä, että sodat on yleensä käytännöllisistä syistä käyty juuri naapureiden kesken, joilla on kaikista kansoista parhaat edellytykset ymmärtää toisiaan. Ja voisimme viitata siihen, että Vietnamin sodassa ei osapuolilla todellakaan ole mitään mahdollisuuksia koskaan ymmärtää toistensa kieltä. Tai voisimme myös ottaa kantaa kieltenopetukseen ja todeta, että ruotsi, norja, venäjä ja vironkieli olisivat suomalaisen luonnolliset koulukielet, kun taas englanti ja espanja lankeaisivat pikemminkin vaan ulkomaankaupan ammattiväen osalle. Joka tapauksessa me joudumme maailmoja syleilevälle kansainvälisyydelle vastakkaisiin ajatuksiin ja toteamaan, että aito kosmopoliitti on merkillinen poikkeusilmiö.

Ihminen, luonto ja yhteiskuntasuunnittelu

PENTTI LINKOLA, 1964

Yhteiskuntatieteilijät Kuusi, Harva, Allardt ja Siipi ovat tuoneet päivän keskusteluun harvinaisen tuulahduksen. [Viittaa Uudessa Suomessa käytyyn keskusteluun] Palstapeninkulmaiseen suunsoittoon epäolennaisuuksista on liitetty inhimillisen toiminnan perimmäisten tavoitteiden pohjinta – kerrankin aiheala, joka riittävän todellisuudentuntuisesti ja kipeästi haastaa meistä jokaisen.

Tähänastisten kirjoittajien näkökulma on kuitenkin nähdäkseni ollut vielä syvästi epätyydyttävä ja vaillinainen. Siinä on tuntunut liiaksi teorian maku; todellisen elämän lämpö  ja – fraasiin turvautuakseni – ihminen iloineen ja suruineen on yhäkin jäänyt liian kauas. Ennen kaikkea heidän yhteiseksi virheekseen voidaan kuitenkin pelkistää heidän humanistin näkemyksensä, joka lähtee ihmisen itseriittoisuudesta ja sivuuttaa ympäristön ja ulkoisten olosuhteitten merkityksen. Lähtökohta on mielikuvituksellinen ja jyrkästi toinen kuin luonnontieteellinen ihmiskäsitys. Omassa tarkastelussani joudunkin sen vuoksi osittain toisille raiteille kuin muut kirjoittajat, kykenemättä heidän yhteistä kieltään tavoittamaan. Minua lohduttaa kuitenkin se, että juuri liiallinen keskustelullisen sopusoinnun tavoittelu on koitunut tähänastisen ajatustenvaihdon vahingoksi. Niinpä Harvakaan, joka keskustelijoista epäilemättä on oikeita jälkiä lähinnä, ei keskustelun virittäjän ajatuskaavioita liian uskollisesti seuratessaan ole tavoittanut hyvinvointivaltion kyllin armotonta kokonaiskritiikkiä. Ne ilmiöt, jotka ovat pääsyitä yhteiskuntasuunnittelun ajatumiseen kohti katastrofia, ovat kokonaan jääneet käsittelyn ulkopuolelle.

Kun lähdetään tähdentämään ulkoisten olosuhteitten, elämänympäristön, maiseman, luonnon avainasemaa ihmisyksilön ja yhteiskunnan elämässä, tarjoutuu luonnostaan havaintoesimerkiksi ihmisryhmä, jossa puutostaudin oireet ovat selvimmin nähtävissä – nimitettäköön sitä tässä yksinkertaisesti luonnonihailijoiden veljeskunnaksi. Luonnonihailijan tyypistä voimme piirtää pilakuvan, joka välkkyneen monenkin paatuneen teknikon mielessä: merkillinen poikkeusihminen, joka ryntäilee onnellisena metsissä ja tuntureilla eikä ymmärrä normaalista elämästä mitään – usein vielä erakko, joka on kykenemätön solmimaan ihmissuhteita. On hedelmällistä tarkastella tähän määritelmään mahdutettuja useita perinpohjaisia virheitä.

Niinpä tämän kirjoittajalle on kaikkein tutuin sellainen luonnonystävän tyyppi, joka kelpaa malliesimerkiksi teorialle harrastusten kasaantumisesta. Hän seuraa valppaasti kulttuurikeskusteluja, politiikkaa, harrastaa kirjallisuutta, musiikkia tai kuvataidetta, aidosti ja voimaakkaastikin. Silti tämä kaikki on ikäänkuin lepokausien rattoa ja kiinnostus intensiteetiltään verrattomasti heikompaa kuin se mikä kohdistuu ihmisen ulkopuoliseen luontoon. Vasta luonnon tapahtumat ja kauneuselämykset vuodenaikojen vaihtelun kiihottavassa rytmissä ovat niitä, joissa tuntuu oikean elämän maku. Täydellisimmät hetket koskemattomissa erämaissa lyövät armotta laudalta hienostuneimmat taidenautinnot inhimillisen kulttuurin korkeimpien saavutusten parissa.

Kaikkein räikein virhe sisältyy määritelmän sanaan 'onnellinen'. Teknikko ei yleensä voi kuvitellakaan, kuinka hirvittävä ristiriita vallitsee nykyajan rynnistävän talouselämän ja luonnonihailijan arvomaailman välillä. Jokainen sanomalehden numero on jo tulvillaan tekstiä, joka tuottaa välitöntä tuskaa. Milloin kerrotaan valtakunnallisen suonkuivatusohjelman pikaisesta edistymisestä – mikä luonnonystävälle merkitsee Pohjanmaan ja Satakunnan täydellistä tuhoutumista –, milloin upotetaan hänen pohjoisten toivioretkiensä kaira tekojärven alle, milloin riemuitaan jonkin Savon Sellun perustamisesta – ja luonnonystävä viettää taas monta unetonta yötä jättäessään jäähyväisiä lipeäliemeksi muuttuvalle Kallavedelle iki-ihanine lauluineen. Metsät ovat suomalaiselle luonnonihailijalle kaiken ydin ja kaiken kehys, elämään sen joka käänteessä tunkeutuva voimakkain vaikuttaja – ihailtavan hellävaroen vaalittava itseisarvo. Mutta päivä päivältä, joka käänteessä, takovat talousmiesten tarmoa tiukkuvat kirjoitukset murhaavia moukariniskujaan: tuottamaton tuottavaksi, joka aari kansantaloutta rakentamaan, tehtaita pyörittämään. Nykyajan luonnonihailija on kuin susi tai ahma, joka takaa-ajettuna laukkaa maanäärestä toiseen. Kotiseutunsa syvimmistäkin sydänmaista hänet ovat karkoittaneet paljaaksihakkuut, rapakoiksi lasketut salolammet, peratut metsäpurot. Hän pakenee laulujen Karjalaan, mutta joutuu siellä kontioiden erämaissa vielä pahempaan satimeen, sotkeutuu viivasuorien metsäautoteiden tuhkatiheään verkostoon kuin kärpänen seittiin. Hän riistäytyy Lappiin, onnistuu karistamaan muovinkimalteisen turismin kintereiltään peninkulmien päässä valtateistä – mutta ei koskaan suursavottojen kaiken nielevää pauhinaa. Ehkä hän sittenkin vielä joskus löytää pienen unohtuneen sopen suomalaista luontoa, sattuman kaupalla pelastuneen kullankeltaisen nevan udussa kylpevine aavemaisine kurkihahmoineen, tahi lammensilmän, johon kuvastuvista aarniohaavoista ja koivuista käydyssä taistelussa on äreä isäntävanhus vielä lyönyt metsätalousneuvojan tappiolle. Mutta riemu on hetkellinen: jo seuraava kevät on vuorenvarmasti varannut jonkin tieoikaisun, voimalinjajohdon tai ellei muuta niin ainakin lohenkasvattajien pumppukoneen tännekin – talousmiehen keinot ovat ehtymättömät.

Luonnonystävän tunteet voidaan mitätöidä latteuksilla fanaattisuudesta tai impivaaralaisuudesta. Voidaan saivarrellen analysoida hänen kuvaansa kulttuurimaisemasta ja ihmetellä, miksi hänelle kelpaa punainen mökki, harmaa riukuaita ja ruisvainio, mutta ei voimalaitoksen silhuetti eikä kimmeltävä aaltopeltikatto – mutta näissä suhteissa kaikkien luonnonihailijain harmonisuuden taju on pettämätön ja hämmästyttävän yhdenmukainen. Terävinkään pilkka ei tee tyhjäksi sitä, että luonnonystävien joukko on tämän hetken maailmassa esimerkkinä verisimmästä yhteiskunnallisesta epäikeudenmukaisuudesta. Heillä ei ole mahdollisuutta kompromissiin, mikään tahdonponnistus ei saa heitä tyytymään niihin sirusiin mitkä luonnosta aina jäävät – auringonlaskuun kaupungin kattojen lomitse ja kirkasvärisiin kukkiin pikatien penkereessä. He puolestaan eivät tuota talousmiehelle muuta vastusta kuin hivenen hidastumista hänen vaurautensa kasvuun, mutta talousmies riistää heiltä kaiken arvokkaimman elämässä. Maassa, jossa järvet ja joet ovat tehtaiden viemäriverkostona, metsään loppuun kaluttuina raiskioina tai silmää uuvuttavina yksioikoisina puupeltoina, ei heille kerta kaikkiaan ole tilaa.

Yhtä virheellinen on luullakseni käsitys luonnonihailijain epäsosiaalisuudesta. Omien havaintojeni nojalla sijoittaisin päinvastoin tähän emotionaalisesti voimakkaaseen ihmisainekseen keskimääräistä enemmän iloista seurallisuutta, ystävyyssuhteita ja vieläpä nk. onnellisia avioliittoja. Runsas annos myös yleistä sosiaalista mieltä kuuluu niinikään näiden hentomielisten ihmisten luonnekuvaan, ainakin ennen myöhemmällä iällä vääjättömästi odottavaa katkeroitumista. Se että luonnonihailijain pohjimmaisena tuntona kunnossa olevista ja rikkaista ihmissuhteistakin huolimatta on kalvava tuska ympäristön vuoksi, on omiaan kumoamaan sitä humanistis-psykologista elämännäkemystä, jonka mukaan yhteiskuntasuunnittelun keskeisin tehtävä olisi ihmissuhteiden hoidon alueella.

Onko sitten kuvatunlainen ahdistettu ihmislaji harvinainen poikkeus? Itse asiassa jo niitä ihmisiä, jotka täysin tiedostavat luonnonyhteyden tarpeensa ensisijaisuuden, on keskuudessamme kaikkialla. Suuri on se erähenkinen maaseutuväestön osa, joka ei – ja nimenomaan harkittuna persoonallisena ratkaisuna – ole osallistunut eikä voi osallistua maaltapakoon. Ehdottomia luonnonystäviä tapaamme myös hiljaisten maalaiskoulujen opettajina, metsänhoitajina kaukaisissa korpipitäjissä, kullankaivajina Lapissa – ja eniten resignoituneina, lomasamoilujen murusista hiljaisella liekillä elävinä "tavallisina kaupunkilaisina" kaikissa ammateissa ja yhteiskuntakerroksissa. Kaikille näille sadoilletuhansille ihmisille on Kuusen nimeämä "kokoava päämäärä", kansantulon kartuttaminen, esine- ja konekulttuurin palvonta, pelkästään suunnaton absurditeetti. Ja kaikille heille on nyky-yhteiskunnassa ominaista vieraantuneisuus ja monesti myös viha, mutta eri syistä kuin Allardt otaksuu – siksi, että yhteiskunta raiskaa heidän elinympäristönsä. Monelle tekee kärsimyksen vielä kymmenkertaisesti vaikeammaksi eläytyminen siihen murhenäytelmään, mitä hyvinvointivaltion totaalinen luonnonriisto merkitsee muulle luomakunnalle; mutta tämä ei kuulu tämänkertaisen keskustelun teeman puitteisiin.

Vaikka luonnonihailijoista suhteettoman suuri osa kuuluukin maan hiljaisiin, jotka eivät, päinvastoin kuin tämän kirjoittaja, toitota suruaan maailmalle, törmäämme silti yhtenään, ja jatkuvasti etenevässä määrässä, hyvinvointiyhteiskunnan luonnosta etääntymisen aiheuttamiin pelon ilmauksiin – jokapäiväisessä keskustelussa, runoudessa, proosassa; tunnetuista ajattelijoista voidaan tuskin osoittaa ainoatakaan hyvinvointi-ideologian kannattajaa. Elintasoajattelua vastaan suunnatun kapinan säie lävistää jo koko nykyaikaisen ajattelun niin voimakkaana, ettei se voi yhdeltäkään Pekka Kuuselta jäädä huomaamatta. Siitä huolimatta ei käytännön yhteiskuntasuunnittelussa voida havaita edes orastavia merkkejä minkäänlaisesta muutoksesta, jota optimistinen Siipi vakuuttaa milloin tahansa mahdolliseksi. Siiven lohduttelujen mukaan yhteiskuntamme on käytännössä ollutkin jatkuvasti monipäämääräinen ja valtion menoarvio eri etupiireille varsin tasapuolinen. Tosiasiassa on kuitenkin suurelle väestönosalle ensisijaiset ja enemmistöllekin välttämättömät ympäristövaatimukset lähes kokonaan laiminlyöty. Esim. taloudelliselta toiminnalta erotettujen luonnonalueitten pinta-ala on niin pieni, että luonnonystävät sananmukaisesti astuvat toistena varpaille, kun ne jäävät heidän viimeisiksi turvapaikoikseen. Itse asiassa heidät onkin jo nyt karkoittanut näiltä lappusilta se sama halpa sirkus, joka leimaa matkailuteollisuutta, virkistysalueita, leirintäpaikkoja ja viittäpolkuja ja joka tuskin tuottaa todellista tyydytystä kenellekään. Sen sijaan viimeiset Lapin suuret kairat ovat vielä tarjonneet todellisen sisällön tuhansien "yksinäisten susien" elämälle, mutta ne ovat nyt juuri näinä vuosina joutuneet mielettömästi ylimitoitetun metsäteollisuuden kourissa lopulliseen käsittelyyn, jonka vääjäämättömällä tiellä jonkin "Lapinkorpi"-teoksen kaltaiset vetoavimmatkaan puolustuspuheet eivät saavuta muuta kuin traagisen muistokirjoituksen merkityksen.

Miten sitten lienee sen enemmistön kanssa, johon Kuusen jumalat menevät täydestä ja joka ainakin tietoisesti asettaa taloudelliset arvot luonnonmukaisuuden edelle? Monet merkit viittaavat siihen, että rallikilpailut, postimerkit, arkkitehtuuri, automessut ja muut puhtaasti ihmiskeskeiset harrastukset vain poikkeuksellisesti voivat antaa täyden elämänsisällön. Kovasilmäisinkin insinööri näyttää ahneesti kaipaavan syysraikkaita metsästysretkiä ja kesähuvilaa hempeän järvenlahden kupeessa – olkoonkin, että "paluu luontoon" on tuomittu epäonnistumaan, kun pysyvästi vaurioituneet hermot eivät enää salli eroa autosta, moottoriveneestä ja matkaradiosta ja siten särkevät lopunkin siitä mitä tavoitellaan. Psykiatrit tiettävästi voisivat kertoa, ettei vuorineuvoksen ja pääjohtajankaan viihtyvyys nyky-yhteiskunnassa ole niin järkkymätön kuin miltä se katkerasti kadehtivan idealistin silmissä näyttää. Luonnonmukaisuuden hylkääminen on lyhyesti sanottuna tuonut länsimaiseen yhteiskuntaan kansansairauden, jonka rinnalla kaikki muut epäkohdat kalpenevat.

Edellä esitetty empiirisiin huomioihin perustuva aineisto käy ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan luonnontieteellistä käsitystä ihmisluonnosta. Ihmiselle, joka eräistä silmäänpistävistä erityisominaisuuksistaan huolimatta on aina muistettava lajiksi lajien joukossa, ovat yhteistä kaikkien eläinlajien kanssa tietyt vaatimukset elinympäristön ja elintapojen suhteen. Nämä ovat muovautuneet nykyisiksi vuosituhansien kuluessa ja sisältyvät jokaisen yksilön synnynnäiseen rakenteeseen. Yksilölliset eroavuudet näissä suhteissa hajoavat samanlaiseksi suhteellisen kapea-alaiseksi tilastolliseksi vaihtelusarjaksi kuin lajin ja rodun muutkin ominaisuudet, esim. ruumiin koko ja -rakenteen piirteet, ja yksilöt joille elinympäristö on yhdentekevä tai joille tai joille se luontaisesti on esim. uudenaikaisen kaupunkimaaston mukainen, ovat yhtä harvinaisia mutaatioita kuin kädettömät yksilöt. Kun pidämme mielessä, että muutokset väestön synnynnäisessä rakenteessa tapahtuvat luonnonvalinnan hitaan mekanismin kautta todellakin vain vuosituhansissa, ymmärrämme, että sellainen kumous johon teknillis-taloudellinen rynnistys näyttää johtavan vain parin sukupolven aikana, ei johda eikä voi johtaa muuhun kuin täydelliseen mielenterveydelliseen katastrofiin. Käsitteet kehitys ja edistys, joihin humanistin harhautunut mielikuvitus liittää ilman muuta myönteisen värin, on tällöin varustettava kaikkein jyrkimmällä kielteisellä arvolatauksella. Kuvaavaa käsitteiden sekaantumiselle on monen ei-biologin näkemys 'sopeutumisesta', joka tuodaan herkästi esiin pelastusrenkaana: "ihminenhän on niin tavattoman sopeutumiskykyinen, hän sopeutuu kyllä uusiin olosuhteisiin". Kyllähän hän sopeutuu, hänen fyysinen olemassaolonsa jatkuu: ei susikaan kuole eläintarhan häkissä, ja metsälintu pysyttelee kyllä hengissä vuosikausia aukealla kentälläkin. Mutta elämästä sanan varsinaisessa mielessä ei ole kysymys, vaan paremminkin jonkinlaisesta tunne-elämän häiriöiden ruumiillistumasta. On turhaa puhua 'sopeutumisvaikeuksista', koska sopeutuminen aina merkitsee vaikeuksia, psyykkisiä häiriöitä. Viihtyvyyttä, onnea, voi esiintyä vain siellä missä yksilön ei tarvitse sopeutua luonnonvastaisiin olosuhteisiin.

Tyydytyksen, nautinnon lähteenä ovat kaikilla eläimillä nk. perustarpeet keskeisellä sijalla. Ravinnon ja rakkauden tarpeeseen liittyvät läheisesti lajille ominaisten elintapojen, liikunnan ja elinympäristön tarpeet ja etäisemmin korkeampien eläinten tarpeet valtaan ja pätemiseen laumassa tai pienryhmässä sekä leikkitoimintoihin, joihin kuuluu esim. ihmisen henkisen kulttuurin alue. Kaikissa tapauksissa on tyydyttämättömyydestä seurauksena puutostila, jonka vaurioita tunne-elämässä luonnottomat korvikkeetkin voivat vain osaksi lieventää. Haukkahäkkiin kuukausiksi vangittu kyyhkynen ei ilmeisestikään saa päivittäisistä paikallaan-lentoharjoituksista sen suurempaa tyydytystä kuin henkisen työn tekijä voimailuharjoituksistaan sänkykamarissa. Ja pahinta on, että näillä tarpeilla on taipumus kietoutua toisiinsa helposti järkkyväksi kokonaisuudeksi. Niinpä luopuminen ihmislajille kuuluvasta ruumiin jatkuvasta ja ankarasta rasittamisesta hävittää esim. ravinnontarpeesta tämän luonnollisen kiihokkeen, terveen nälän: kuinka paljon jo onkaan nykyaikaisia ihmisiä, joille syöminen ei ole valtavan ilon lähde kuten pitäisi. Rakkaussuhteitten häiriintyminen korkean elintason maissa on myös tunnettu tosiasia. Vallan ja pätemisen tarvetta on sosiologit käsitelleet tyhjentävästi ja todenneet, että päättymättömään kilpailuun perustuva hyvinvointiyhteiskunta on tälläkin kohden onneton ratkaisu, jakaessaan ihmiset harvoihin menestyjiin ja paljoihin häviäjiin. Elinympäristövaatimuksia olen tässä käsitellyt erityisen seikkaperäisesti siksi, että ne ovat tarpeista unohdetuimmat ja samalla niistä täydellisimmin pahoinpidellyt. Harva puolestaan on kiinnittänyt päähuomion kulttuuritarpeisiin ja todennut nekin hyvinvointivaltiossa laiminlyödyksi. Huomaamme, että nykyaikainen länsimainen kulttuurimuoto on ristiriidassa jokaikisen ihmisen tärkeimmän tarpeen kanssa  – suoritus, johon ei ilmeisestikään yksikään kulttuurimuoto varhemmin ihmiskunnan historiassa ole pystynyt.

Syitä nykyajan lohduttomaan viihtymättömyyteen, "sairaaseen nykyaikaan", etsitään melkein aina vähäisistä sivuepäkohdista ja pintailmiöistä. Tuijotetaan omaisuuden ja tulonmuodostuksen epätasaisuuteen, työttömyyteen ja sen sellaiseen, kirjoitetaan uuvuttavan loputtomasti kolmen pennin korotuksesta margariinin ja bensiinin hinnoissa. Tällaisen silmittömän roskanpuhumisen alle hukkuu kokonaan pääasia, toteamus, että onnettomuuksien onnettomuus on nykyaikainen länsimainen elämäntapa kokonaisuudessaan, romuttaessaan ihmiselämän perusteet.

Itsenäisyyspäivän puhe

PENTTI LINKOLA, radiossa 6.12.1967

50-vuotias Suomi - maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa kouluyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huomaavampaa suorituskykyä, yhä pilviä hipovampaa koulutustasoa, Yhteiskunta vaati sitä ja vaatii tätä kansalaiseltaan – aivan kuin natsi-Saksassa – eikä suinkaan halua antaa ihmiselle; ne jotka eivät halua pingottaa ja läähättää, vaan elää ja tulla onnellisiksi, se sysää syrjään ja polkee jalkoihinsa. Maa, jossa ihmisiltä ollaan riistämässä viimeisetkin tilaisuudet tehdä tervettä, ihmisarvon mukaista työtä omin käsin ja kourin metsissä, tuoksuvilla pelloilla ja kalarannoilla, yksilöllisissä, innostavissa pienyrityksissä – jossa heidät marssitetaan massoina suuriin tehdashalleihin ja jättiläisvirastoihin, kuin harmaat rottalaumat. Tämä paljaaksi hakattujen metsien ja pilattujen vesistöjen ahne, köyhtyvä maa, jossa suomalainen maisema, kaiken elämämme perusta, mullistetaan raiskioksi – maa, joka taisteli hirvittävän raskaat sodat ja turvasi asemansa ulkopolitiikan mestarien ohjauksessa – vain hävittääkseen rauhan aikana itseltään viihtyvyyden, elämän lämmön ja elämisen taidon – kova ja kylmä maa, jossa vain hippiet ja rappioalkoholistit tuntuvat säilyttäneen järkensä.

Sinä päivänsankari, sinä rakas oma maa – miksi taivaan tähden vielä varttuneella iällä riennät sokeasti apinoimaan sitä länsimaisen elämänmuodon lajia, joka perustuu mielettömään ihmiskäsitykseen? Etkö tosiaan ymmärrä, ettei ihminen ole muurahainen eikä mehiläinen – yhtä paljon kuin yhteyksiä toisiin ihmisiin hän tarvitsee yksinäisyyttä ja rauhaa, pimeää ja hiljaisuutta voidakseen elää täysipainoista elämää. Etkö ymmärrä edes kavahtaa, kun väkilukusi vieläkin joka vuosi lisääntyy kolmenkymmenen tuhannen ihmisen vapisuttavalla määrällä? Jo nyt sinun vieraantuneet ja toivottomat kansalaisesi eristäytyvät peltikuoren sisään, kun heidän pitää liikkua isänmaassaan, ajavat itsemurhavauhdilla toisensa kuoliaiksi ja jättävät nämä virumaan maantielle – koska suhdetta lähimmäiseen alkaa sävyttää se tuhruinen vihamielisyys, joka jo kauan on vallinnut suurten maailmankaupunkien slummeissa ja joka on kaikille eläintieteilijöille tuttu ylitiheistä eläinkannoista. Miksi, oi miksi annat kehitykselle ja edistykselle sairaalloisen myönteisen arvovärin – riippumatta siitä, mitä ne tuovat tullessaan?

En mielelläni puhaltaisi tuomiopasuunaan tällaisena päivänä. Haluaisin ennemminkin muistaa, että vielä on jäljellä elämänilon saarekkeita – vielä on nuoria, jotka kaikesta huolimatta, sittenkin, ehtivät ja osaavat pitää hauskaa, vielä jossakin saa joku hankkia elatustaan pihkaisten puunrunkojen kimpussa syysraikkaassa metsissä tai lämpimän tuoksuisessa navetassa, vielä jossakin puuhailee pihallaan vanhus, joka osaa elämisen taidon. Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan.

Donnerin kummitusmaailma

 PENTTI LINKOLA, Parnasso 2/1968

Sain rakastettavalta ystävältäni Uuden Maammekirjan. Sitten rakastettava kustantajani lähetti joulupaketin, ja minulla oli niitä kaksi. Mikä sen kauniimpaa: aihepiiri, kotomaamme koko kuva, oli vannoutuneelle kotimaan-matkailijalle mahdollisimman läheinen, ja uuttera ennakkomainonta oli virittänyt minut sopivasti.

Makustelin ensi hätään sieltä täältä, ja minut valtasi omituinen epätodellisuuden tuntu. Olin varustautunut lukemaan Suomesta, ja tiheään toistuvat erisnimet pysyttelivätkin tutulla maaperällä, mutta tunnelmat ja huomiot olivat ventovieraita ­– kuin raportti Tulimaasta. Vähitellen tajusin, että minulla oli kunnia olla tekemisissä ensiluokan kirjallisen fiaskon kanssa.

On jonkinmoinen hyvin järkeenkäypä sääntö, että arvostelijan kannattaa kuluttaa värinauhaansa mätämuniin vain jos ne syystä tai toisesta ovat nousseet asemaan. Malttaessani viimein syventyä Maammekirjaan vakavammin minua kiinnosti toisaalta se, kuinka näin epänäköinen kuva Suomesta on voinut syntyä, toisaalta se, mikä siinä on viehättänyt lukijoita – kuinka Otavan mainososaston löytöihin voi sisältyä arviointeja jopa "vuoden tärkeimmästä kirjasta". Vastauksena varsinkin jälkimmäiseen ongelmaan on vain yltynyt ihmettely; maailma on niin ihmeellinen ja siitä kerron seuraavassa.

D:n teema näyttää jakaantuvan kolmia, hän haluaa matkakuvina ja välähdyksinä antaa kuvan suomalaisesta nykytodellisuudesta, toiseksi valoittaa yhteiskunnan koneiston toimintaa ja päätöksentekoa, kolmanneksi pyrkiä vaikuttamaan näiden ohjailuun.

Se, millä D heti esittelyssä minut tyrmäsi, on hänen Suomensa lohduton harmaus ja ikävyys. Heti ensimmäisen laivamatkan kuvaus on enteellinen: D:lle ei koskaan tapahdu mitään hauskaa, hän ei koe mitään elämyksiä, ei pienintä seikkailua, ei koskaan tapaa kauneutta maisemassa, ei koskaan yhtään yllättävää persoonallisuutta. Koettuani itse saman maan samoina vuosina paitsi hillittömän kauniina myös jännittävänä ja vaihtelevana kiinnitin ensimmäiseksi huomiota tähän ristiriitaan. Ja löysin tärkeän syyn D:n toivottomasta tutkimusmetodista. Etsiessään suomalaista todellisuutta hän joko käyttää lentolinjaa tai ajaa autollaan levein penkerein muusta maailmasta eristettyjä valtateitä ja leiriytyy Valtionhotelliin, Kaupunginhotelliin, Pohjanhoviin. Kun hän tulee Rovaniemelle, hän asettuu taas hotelli Polariin ja solmii kontakteja haastattelemalla kaupunginjohtajaa ja puoluejärjestön piirisihteeriä. Kun hän tutustuu Saimaan kanavaan, hän veljeilee pääurakoitsijan kanssa, Kaukopään tehtailla hän keksii sentään haastatella pääluottamusmiestä.

Omalta kohdaltani lienen matkustellut maata ristiin rastiin kymmenkunta kertaa enemmän kuin D, mutta vain kerran elämässäni olen nukkunut yön hotellissa – sitäkin enemmän pirttien penkeillä tai lattiannurkassa ja metsäkämpillä, joskus pikku matkustajakodeissa, kaikkein eniten heinäladossa ja metsässä. Rovaniemellä olen viettänyt vain yhden yön, kesäkuun viiltävässä pakkasessa teltassa rautatieaseman vieressä märässä pajukossa, jonka koko muussa Euroopassa tuntematon siivottomuus toi arktisten puliukkojen maailman voimakkaalla tavalla omakohtaiseen elämänpiiriin.

D on tehnyt vain haparoivia yrityksiä laajentaa skaalaansa. Hän on kerran pyörähtänyt autollaan metsäkämpällä, koettanut jonkin verran istuskella kansankuppilassa, vieraillut varta vasten tanssilavalla. Joitakin tuoreita katkelmia hän on tavoittanutkin heti kun on poiminut peukalokyytiläisiä hetkeksi autoonsa. Mutta muuten uskollisuus kaupunginjohtaja- ja ministeritasolle on vankkumaton. Ei siis ihme, että syntyy varjomaailman vaikutelma silloin kun oma tuttava- ja ystäväpiiri koostuu tasaisesti kaikista sosiaaliryhmistä, juuri noita paria ylintä lukuun ottamatta.

On totta, että "kotomaamme koko kuva" on ehkä pyörinyt vain minun vaatimuksissani; D sanoo itse, että hän antaa oman kuvansa Suomesta. Hänellä on epäilemättä silloin oikeus esimerkiksi kertaheitolla sivuuttaa 60% kansasta, olla poikkeamatta yhteenkään suomalaiseen maalaispirttiin. Ja on totta, että D voikin huoletta jättää nykytodellisuuden ja suomalaisen ihmisen monet kasvot kaunokirjallisuuden huoleksi: onhan jotakuinkin kaikilla ajateltavissa olevilla elämänpiireilla nykyisin elinvoimaiset kuvaajansa. Mutta mikä on silloin D:n idea? Hänen ministeri- ja kaupunginjohtajatasonsa on sittenkin se, joka on jokaiselle lukevalle ihmiselle kaikkein tutuin. Seuraus on järkyttävä: D polttaa tynnyreittäin bensiiniä ja hukkaa kokonaisen metsikön kaunista paperipuuta aivan turhaan. Normaali lehdenlukija ei saa yhtään lisäpiirrettä siihen, minkä hän tuntee juurta jaksaen sanomalehtien pääkirjoituksista, talouspalstoilta ja paikalliskatsauksista, sillä julkisuuden henkilöt toistavat D-paralle vain pikkupiirteitä myöten entiset tarinansa. D:n metodista johtuu, että hänen kuvansa Rovaniemestä, Outokummusta ja Imatrasta on identtinen kymmenien muiden reportaasien kanssa – niiden, joissa kunnanjohtajat/kunnansihteerit veisaavat ikuiset kertosäkeensä teollisuuden lisäämisestä ja tieyhteyksien parantamisesta ja saavat lukijan rystyset vaalenemaan tuskasta: kuinka ihminen voi olla noin toivottoman lattea. Toden totta, tämä Suomi on kyllä tylsyydessään murhaava.

Mutta sittenkin: D on kuin onkin oikeilla jäljillä kiipeillessään yhteiskunnan yläportaita. Kun päästään kyllin ylös, hänen pakinatyylinsä, joka pitkämuotoisessa esityksessä samenee täysin, pääsee parhaaseen lentoonsa ytimekkäissä henkilötutkielmissa. D on näet täysiverinen henkilöpalvoja, jonka mielestä rikkaat ja mielenkiintoiset persoonallisuudet syntyvät vain yhteiskunnallisen vaikutusvallan myötä. Mutta tälläkin alueella hänen kirouksensa on jäädä hopealle, ylivertaisen Matti Kurjensaaren jälkeen.

Kohtalontoverin iloa koin tavatessani toisen tuskastuneeksi ilmoittautuvan lukijan Valvojan palstoilla, Yrjö Blomstedtin, joka pökertyneenä puhui D:n kirjoitusripulista. Sanomattoman ikävän lukukokemuksen lomassa tunsin itse kuitenkin välillä ihailun väreitä; en voi olla kadehtimatta, kun ihminen jaksaa käden käänteessä suoltaa yhtä pitkälti tekstiä kuin mitä itse olen kyennyt puristamaan itsestäni koko elämäni aikana. Ihailen D:ssä tätä poliitikoille ominaista kärsivällisyyttä toistaa itsestäänselvyyksiä. Hänen arkkinsa täyttyvät, ja me saamme kuulla, että "Kemi on suurempi kaupunki kuin Rovaniemi," jossa kuitenkin – seutukaavaliitto on tämän tutkimuksissaan todennut – "on enemmän kaupan ja hallinnon piiriin kuuluvia toimintoja" – johtuisiko tämä sitten esim. läänin pääkaupungin asemasta. Ja me kuulemme, kuinka "Ruotsin yhteiskunnallinen järjestelmä muistuttaa omaamme, lait ovat hyvin samanlaiset. Mutta Ruotsilla on ollut aikaa, yritteliäisyyttä ja rauhaa. Ruotsissa on enemmän asukkaita, Ruotsi on suurempi, sillä on enemmän teollisuutta ja rahaa sekä enemmän itsetuntoa. Ruotsi on maailman kehittynein hyvinvointiyhteiskunta. Yritämme päästä perässä sen kuin mahdollisuuksiltamme pystymme. Ruotsi on ikimuistoisista ajoista lähtien ollut vapaa; me olemme eläneet vieraiden vallan alla." Ihailen, mutta lukijana kärsin.

Tutkimusmetodin ohella toisena perusheikkoutena on D:n patologinen asenteellisuus. Hän ei suhtaudu yhteenkään asiaan luonnollisesti, ei edes kulttuuriin. Kuinka voi täysikasvuinen ihminen kammoksua – niin että häntä "kuvottaa" – Sibeliuksen musiikkia vain sen vuoksi että Sibeliuksesta on tehty kansallinen symboli. Ja mitä se on, että häntä kuvottaa Sibeliuksen henkinen tausta, Runeberg, suomalainen maisema ja Kalevala, mutta ei Wienin ja Pariisin kulttuuripiirien vastaava tausta? Ehkä tällä kertaa pettää minun ihmistuntemukseni, mutta en tosiaankaan ole koskaan tuntenut ketään, joka kävisi teatterissa sen vuoksi että se on hienoa. Enimmät tuttavani eivät koskaan käy teatterissa, koska se ei kiinnosta heitä, toiset harrastavat sitä, koska se ajatusten esittämistapana ja huvittelumuotona – mm. juuri ulkonaisilta, normaaliarjesta erottautumista korostavilta muodoiltaan - vastaa heidän laatuaan. Kuvitelmissaan eliitti- ja popkulttuurista D ei käsitä, että molempiin varmasti enimmäkseen suhtaudutaan luontevasti, ilman konstailuja. No, ehkäpä Taanila tällä kohden saa hänet järkiinsä.

Sama asenteiden infantiili kouristus ilmenee D:n toistuvissa hyökkäyksissä maatalouselinkeinoa vastaan. Tällöin hänen perehtymättömyytensä elinkeinoelämään saa mielikuvituksellisia muotoja. Meillähän on jo runsaan vuosikymmenen verran julkisessa sanassa maataloutta kuritettu ja kuristettu, metsätaloutta hellitelty kansakunnan lempilapsena. Metsätalousneuvojia ja Keskusmetsäseura Tapion miehiä loikkii Suomen soilla enemmän kuin sammakoita, metsissä enemmän kuin oravia. Ja nyt ryhtyy D pistin tuimassa tanassa ritarilliseen puolustustaisteluun syrjityn metsätalouden puolesta suurta sortajaa maataloutta vastaan. Missä hän on ollut nämä vuodet? Hän on ollut Berliinissä, Varsovassa, Timbuktussa.

                                                                  *

Donnerin suhde maatalouteen vie minut siihen, minkä rinnalla kaikki edellä kuvatut erehdykset ovat harmittomia, siihen, missä Uusi Maammekirja on vaarallisimmillaan, D:n varsinaiseen sanomaan, kantavaan ideaan. Se voidaan tiivistää valikoimattoman edistyksen julistukseksi: kaikessa, joka alalla, entinen murskaksi, uutta tilalle, mitä tahansa kunhan se on muuta – poispäin entisestä, suunnalla ei väliä. Teollisuutta, kilpailua, kaupunkeja, tuotantoa ja tavaraa määrättömiin - perinteet, maaseutu ja luonto tieltä pois. Staattinen on sana, jonka voi lausua vain sylkäisemällä. On johdonmukaista, että juuri maatalous on tällaisen ohjelman hampaissa: sen piirissä on eniten tasapainoisia, viihtyviä ihmisiä, jotka eivät muuta pyydä kuin saada olla rauhassa – mikä murhanhimoa herättävä vastus uudistushysteerikolle! D ei kainostele perusnäkökulmaansa, hän ilmoittaa suoraan, että hän ei halua onnellisia, vaan etsiviä, levottomia ihmisiä.

Tämä – minun näkökannaltani – totaalinen mielettömyys vetoaa selvästi myös muihin nuoriin ja keskipolven intellektuelleihin – ja minä jään äimistyneenä kysymysmerkkinä tien oheen. Mikä saa päältä nähden säyseän ja kiltin Pekka Tarkan intoutumaan lähes hurmokseen, kun D kertoo tapaamastaan nuoresta liikemiehestä, jossa tunne-elämän tyhjyys, juurettomuus ja häikäilemätön yrittäjän tehokkuus tiivistyvät, ja puhkeaa toivomaan: "kunpa yhteiskunta räjähtäisi heidän hurjien unelmiensa voimasta"? Mistä tämä katkeruuden ja tyytymättömyyden suunnaton intensiteetti? Onko nykyinen maailmamme keväineen, suvineen, päivänkakkaroineen, lempivine vaimoineen ja lämmintunnelmaisine toveri-iltoineen tosiaan niin sietämätön? Herättää huomiota, että koko D:n laajassa henkilögalleriassa ei ole yhtään viisasta vanhusta, joka istuisi portailla seurailemassa kotikottaraisia, eikä yhtään tasapainoista nuorukaista, joka ottaisi elämänsisältönsä hämähäkkien tai maasiirojen tutkimisesta – rynnistämättä ketään lähimmäistään kumoon. Ei, D:n henkilöt ovat kaikki enemmän tai vähemmän töytäileviä mielipuolia.

Minussa syntyy aina sellainen mielikuva, kun luen näiden Salojen, Tyyrien ja Mikkoloiden edistystä puhkuvia kirjoituksia, että heissä täytyy olla täitä tai kirppuja, kun he eivät voi hetkeäkään pysyä aloillaan. Ja minua pelottaa heidän merkillinen uskonsa siihen, että tulevaisuus olisi parempi kuin nykyisyys – yhtä käsittämätön ja perustelematon kuin joidenkin toisten usko tuonpuoleiseen valtakuntaan. Sitten minut valtaa kauhu: heillä on vankka valta kaikissa viestintävälineissä; D:lle kustantaja säästelemättömillä mainosmäärärahoilla hankkii kymmenientuhansien ostajakunnan, he vaikuttavat päätöksentekoon. Kuinka käy sen 95%:n ihmisistä, jota heidän ihannoimansa villi kilpailu ja tehokkuuden vaatimus ei haasta mihinkään, joka ei halua reuhtoa, vaan elää ja olla onnellinen, jolle jokainen elämänolojen muutos tuottaa hämmennystä ja kärsimystä? Tai niiden ihmisten, joille D:n "loputtomat samanlaiset metsät ja yhdentekevät kukkulat" ovat koko maailma ja sisältörikkauden lähde, mutta joiden tajunta ei lainkaan kykene erittelemään suurkaupunkia, joille sementti ja lasi ovat vain sementtiä ja lasia, oli se sitten Rewellin, Aallon tai Ruusuvuoren käsialaa, joissa Sarpaneva ja Armi Ratia eivät kosketa mitään kieliä? Kun heiltä riistetään heidän perunamaansa, muurainsuonsa ja mateenkutupaikkansa, he ovat henkisesti puilla paljailla. Mutta D ja hänen opetuslapsensa eivät piittaa onnesta, eivätkä siis myöskään sen vastapoolista kärsimyksestä. Mitä hirvittävää on tapahtunut meidän ajallemme? Jörn Donnerin isän Siperialaiskertomukset ovat olleet elämäni suurimpia kirjallisia elämyksiä. Mitä hirvittävää on tapahtunut hänen lastenkamarissaan?

Sinä rakas Hannu Taanila, sinä kultapoju, jolle ehkä on annettu enemmän kuin noille muille jurrikoille, jatka sinä loistavasti alkanutta ristiretkeäsi autonomisten osakulttuurien rinnakkaiselon puolesta [viittaa Taanilan tuoreeseen kirjoitukseen Parnassossa] ja sovella näkemyksesi yhteiskunnan arkielämään, elämäntapojen alueelle. Ja kun sitä uskoakseni et ole sokea ihmisen viihtymiselle, ja kun sinun tapanasi on peräänkuuluttaa tieteellistä tutkimusta, niin ryhdy sinä viimeinkin haalimaan kokoon sitä perinpohjaista viihtymystutkimuksen symposiumia, joka selvittäisi, kuinka suurelle osalle väestöstä lopultakin olisi omiaan herra D:n vimmainen uljas uusi maailma, kuinka monelle pastoraali-idylli, kuinka monelle jokin muu. Minun prosenttilukuni edellä olivat kovasti intuitiivisia arvioita. Mutta nyt älä tyydy sosiologian, kulttuuri- ja aatehistorian, arvofilosofian ja antropologian miehiin, vaan lisää heihin ainakin biologit ja hermofysiologit, jotka parhaiten kyennevät mittaamaan viihtyvyyden fysiologiset kriteerit.

Mutta sekä tutkimustulosten valmistuttua että niitä odotellessasi ota huomioon, mitä rinnakkaiselon periaate todella edellyttää. Teollistuminen ja kaupungistuminen on jo ennen D:n vaikutusta pyrkinyt suurpiirteisesti valtaamaan maat ja mannut kokonaan, vaatimaan raaka-ainealueekseen kaikki pinta-alat, tuomaan pikatien sinnekin missä sitä ehkä vastustetaan, tyrkyttämään kehitysaluetukensa väkisin sinne, missä kehitys tuottaa tuskaa. Vai oletko huomannut, että – vaikkapa – puolet meidän valtakuntamme metsäalasta, puolet jokiemme koskista olisi jätetty koskemattomiksi luonnonihailijoille, niin kauaksi aikaa kunnes intressipiirien lukumääräsuhteet ja niiden tunne-elämän intensiteettikertoimet olisi selvitetty? Herra D:n lääke ainakin on selvä: taantumus on nitistettävä, yksiselitteisesti.

Tai entäpä jos me aloittaisimme siitä, onko D:n tulevaisuudenunelma ylimalkaan mahdollinen, voidaanko kulttuuria teollistumisen tiellä viedä ratkaisevasti nykyistä pitemmälle. D, joka ei hetkeksikään horjahda syvällisyyteen tai pohtivaan asenteeseen, ei häiriinny siitä, että ainakaan vielä tämänhetkisen tietämyksen mukaan se ei ole mahdollista. Aikamme todella suuret ongelmat, väestöräjähdys, jäteongelmat, ravintoketjujen myrkyttyminen, luonnonvarojen ehtyminen, jättiläismittaisen teollisuuden vaikutus ilmastoon ja sitä tietä jäätiköihin, ihmisen elämäntavan biologisen perustan luhistuminen – kaikki ne ovat toistaiseksi täysin ratkaisemattomia, kukin niistä tahollaan nostaa "edistykseltä" tien pystyyn. Nk. kohtalonkysymyksistä D malttaa syventyä ainoastaan sodan ja militarismin uhkaan, ja tekee sen, se myönnettäköön, moitteettomalla sadankomitealaisella tasolla. Mutta tuntuu jokseenkin kammottavalta, että D esiintyy pasifistina – kun atomisota on toki verrattomasti kivuttomampi katastrofin muoto kuin ne, joihin D:n tulevaisuudensuunnittelu näyttäisi johtavan. Vesistöjen saastuminen vilahtaa Maammekirjan sivuilla pari kertaa, mutta vaihtuu pian muihin asioihin, jälkiä jättämättä. D:lle ihminen on ilmassa leijuva astraalihahmo, jolla ei ole ruumista, juuria, taustaa eikä ympäristöä. Biologisesta oivalluksesta D on totaalisesti vapaa. Toivo Rautavaara, Reino Kalliola tai Tahko Pihkala eivät taatusti kuulu D:n haastateltaviin.

Yhtä järkyttävänä D:n ja näiden muiden helppoheikkien kyvyttömyys johtopäätöksiin ilmenee heidän tavassaan ymmärtää oman aikansa poliittisia virtauksia, yhteiskuntia ympärillään. Nämä kaasukammiot, Vietnamit ja voimistuvat totalitaariset tendenssit kaikissa maissa – jokainen tervejärkinen maallikko jo osaa yhdistää ne väestönkasvuun ja suurkaupunkien sulloutumisilmiöön, niitä seuraavine väistämättömine lähimmäisen arvon romahduksineen, ja biologi selittää ne suoralta kädeltä noilla tunnetuilla havainnoilla ylitiheiden eläinkantojen käyttäytymisestä. Mutta D ja kumppanit, heille ei Vietnamilla ja hyvinvointiyhteiskunnan kireällä kilpailuideologialla ole mitään keskinäistä yhteyttä, he – Enzensbergeriä vain hiukan muuntaen – "ovat yhä sitä mieltä, että nämä kriisit ovat onnettomia sattumia, jotka johtuvat virheellisestä asioiden hoidosta ja ymmärryksen puutteesta: muuten rauhanomaisen, terveen, ja hyvää tarkoittavan ideologian traagisia virheitä."

Luulen, että minun on rauhoittuakseni sittenkin otettava oppia D:stä: haettava ihanteeni ulkomailta. Muualla maailmassa edelläkävijänuoriso karistaa minkä ehtii harteiltaan länsimaisen taloudellis-teknillisen mielettömyyden pakkopaitaa, läähättävän kilpailun ja hukuttavan tavaranpaljouden hullunmyllyä, tavoittelee luonnollisen elämänilon ääntä itämailta ja omista sisuksistaan. Meillä intellektuellit, nämä hyväkkäät, sen sijaan meuhaavat aineellisesta hyvinvoinnista, kaupungistumisesta, koulutuksen tehostamisesta... Voimme kaiken jälkeen lyödä veljenkättä D:n kanssa: yhdyn hänen mielipiteeseensä Suomesta provinssina, periferiana.