PENTTI LINKOLA, 1971
Muuan vankimmista tämän ajan ihanteista, jonka kimppuun eivät edes risupartaradikaalit, Yleisradio eivätkä muutkaan kauhistukset pyri hyökkäilemään, on inhimillisen tiedon, opin ja valistuksen arvostaminen. Reippainkaan yliopistomellakoitsija ja tulisieluisinkaan Teiniliiton kouludemokratiaintoilija ei näytä asettavan kysymyksenalaiseksi hyvän koulutuksen, tehokkaan tiedon jakelun oikeutta sinänsä. Päinvastoin, koulutusmahdollisuuksien ulottaminen niihin syrjäseutuihin ja niihin kansankerroksiin, joilla niitä ei ennen ole ollut, kuuluu ns. valveutuneiden nuorten intohimoihin, peruskoulusuunnitelma herättää heissä riemua. Vieläpä kaukaisten maanäärien neitseellisille kansoille järjestetään aatteelliselta pohjalta lukutaito- ja koulutuskampanjoita, tahi kutsutaan niistä orpoja ja hölmistyneitä stipendiaatteja meidän autuaissa opin saunoissamme kylpemään.
Tällä kohden tehokkuusyhteiskunta on tosiaan onnistunut jymäyttämään valpasta radikaalinuorisoaan perin pohjin. Se on naamioinut tiedon tason nostamisen ainoan todellisen tarkoituksen, sen että elinkeinoelämä saisi tehokkaiden ja nöyrien palvelijoiden tarpeensa tyydytetyksi, osatotuuksilla ja kauneilla korulauseilla tiedon jalostavasta vaikutuksesta yksilöön, opiskelun tuottamasta ilosta ja ihmisen luonnollisesta uteliaisuudesta. Runoilijan vanha totuus "tietämisen tuskasta" on nykyaikaisen mainonnan tehokkuudella häivytetty mielistä.
Ja näin on käynyt niin omituisesti, että samat lämminsydämiset ihmiset, jotka saavat minut onnen kyyneliin puhumalla läheisten ihmissuhteitten puolesta kansojen, rotujen ja yhteiskuntakerrosten välillä, kannattamalla luonnollista iloa sukupuolielämässä, auttamalla täysipainoiseen elämään kaikkia heikompia ja vähemmistöön jääneitä, naisia, lapsia, puliukkoja, vankeja, – samat ihmiset ovat kannattamassa kalseinta, armottominta ja luonnottominta järjestelmää, nuorten ihmisten sulkemista pariksikymmeneksi vuodeksi erimuotoisten oppilaitosten syövereihin. He eivät myönnä, että koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kuin heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvellä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvia puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai – mikä tärisyttävintä – kesäyliopiston kursseille – opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää.
Puolukkakankailta ja kissankelloniityiltä lähettäisin nuoret välillä myös merille, maataloihin töihin, konepajoihin, satamiin ja myymälöihin apulaisiksi – vähäksi aikaa kuhunkin. Ja ajeluttaisin heitä polkupyörällä tai peukalokyydillä ympäri maailmaa Ruijan ja Hongkongin välillä. Ja silti uskoisin nuoruusvuosien ajasta liikenevän runsaasti myös itseopiskeluun niin kauno- kuin tietokirjallisuuden parissa tai vapaaehtoisissa – jonkin Nuoren Voiman liiton tapaisissa – harrastuspiireissä. Ainoa maailman pahuus jolta nuoria visusti varjelisin olisi kiinteä, kursseihin, kokeisiin ja kuulusteluihin perustuva oppijärjestelmä, persoonallisuutta kutistava ajanhukkainstituutio..
Lukija jo arvaa, että haaveitteni taustalla piilevät omakohtaiset pettymykset. Ja tosiaan, muistan elävästi, miten ensimmäisinä lomakesinä ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin retkillä mukanani Maksim Gorkin nuoruudenmuistelmia ja lopullisen kipeästi tajusin, mitä olin menettänyt junnaamalla kalleimmat vuodet kirkkohistoriaa, albegran kaavoja ja polttomoottorin rakennetta oppimassa – täsmälleen samoin kuin miljoonat muut nuoret orjat ympäri maailma. Näillä muistoilla saan vieläkin milloin tahansa kiukun syttymään yhtä varmasti kuin valon painamalla sähkönappulaa.
Yleispätevyyttä näiltä mietteiltäni ei silti puutu. Vasemmistoliberaali Pentti Holappakin kirjoitti äskettäin, kuinka jo kuppilan pöydässä on nähtävissä, missä istuu oppilasnuorisoa missä samanikäisiä työtätekeviä nuoria: jälkimmäiset laskevat leikkiä ja pitävät hauskaa, koulunuoret istuvat lysähtäneinä, kyllästymistä ja maailmantuskaa täynnään. Holappa vihjaisi vielä vanhemmankin lukeneiston kireästä ja ikävystyneestä elämänasenteesta, mutta ei kehitellyt ajatusta tästä eteenpäin, minkäänlaiseen oppijärjestelmän kritiikkiin. Mutta moni maltillinenkin tarkkailija toteaa että oppikoululaisten ja korkeakouluopiskelijoiden yletön työtaakka ja mielenterveydelliset vaikeudet ovat nyky-yhteiskunnan sydämettömintä todellisuutta. Paljon tärkeämpää kuin uudistaa oppilaitoksissa hallintoa ja opiskelijoiden ja opettajien valtasuhteita olisi vähentää opintojen tehokkuutta, helpottaa tutkintovaatimuksia, alentaa tiedon tasoa. Tämä merkitsisi automaattisesti myös maamme jättäytymistä sivuun kireimmästä kansainvälisestä talouskilpailusta, mikä ehkä vielä voisi merkitä Suomenmaan muuttumista ihmisten asuttavaksi.
Oppijärjestelmämme toinen veriruskea synti, elämänilon typistämisen ohella, on kulttuurielämän köyhdyttäminen – vaikka yksinkertainen sielu kuvitteleekin päinvastaista. Koulutuspohjan laajentamistahan perustellaan tavallisesti sillä, että saadaan kaikki piilevät lahjakkuudet parhaalla tavalla kykyjään kehittämään. Arkiajattelijan tavallisimpia hokemia on 'hänestä olisi voinut tulla vaikka tiedemies, insinööri, kenraali... jos hän olisi vain päässyt opin tielle.' Tahi toisin päin: mitkä käyttämättömät henkiset voimavarat ovatkaan piileskelleet maamme syrjäseuduilla ja varattomissa kansankerroksissa – kuinka moni potentiaalinen Sibelius, Raade ja Alvar Aalto onkaan näivettynyt Suomen saloille ja tehtaiden asuntoalueille, ketään hyödyttämättä.
On totta, että koulutus vaikuttaa ratkaisevasti saavutuksiin elämänuralla, se vaikuttaa vieläkin enemmän kuin suuri yleisö luulee: Matti Kuusi osoitti aikanaan kokoamallaan tilastolla, että aivan olennainen osa maamme hallinnon, kaupan, oikeuslaitoksen ym. – ja myös luovan kulttuurielämän – "nimistä" oli peräisin puolestatusinasta valio-oppikoulusta, joille kaikille oli ominaista tietynlainen kannustava itsetietoinen eliittihenki. Niiden kasvatteja oli näissä näkyvissä asemissa kymmenkertaisesti enemmän kuin muodollisesti saman koulutuksen muissa oppikouluissa saaneita.
Johtopäätökset näistä seikoista ovat sen sijaan periaatteessa väärät. Ensinnäkään emme toki missään katsannossa tarvitse enempää pääjohtajia, hovioikeuksien presidenttejä ja professoreita; kaikkiin avoinna oleviin tämäntyyppisiin vakansseihin on aina laumoittain päteviä hakijoita (ja työvoimapulaa esiintyy kokonaan toisilla, vähemmän arvostetuilla työelämän portailla). Mutta eikö sama päde myös luovaan kulttuuriin: mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.
Sen sijaan henkisen kulttuurin pakeneminen ihmisten lähipiiristä on tämän maailmanajan huomattavia murheita. Tuomas Anhava kirjoitti Ajan tämän vuoden ykkösnumerossa hyvin tärkeitä asioita regionalismin, kaikkinaisen kulttuurin alueellisen hajoittamisen puolesta. Hänelle itselleen näyttäytyvät reaalisina vain johdetut ja taloudellisesti turvatut aluekulttuurikeskukset, mutta hänen siteeraamansa filosofi Chuangtsen sykähdyttävän loisteliaat ajatukset ovat vähäisintäkin tiedon keskittämistä vastaan. Omasta puolestani ajattelen ennen kaikkea ihmisten spontaaneja henkilökohtaisia kontakteja, henkisesti aktiivisten ihmisten säteilyä lähiympäristöön.
Koulutuksen tehostuminen vaikuttaa automaattisesti siten, että se ihmisaines joka synnynnäisesti on suuntautunut älyllisiin tai taiteellisiin leikkeihin, tulee keskittymään muutamiiin suuriin keskuksiin ja niissäkin muutamiin suuriin laitoksiin (ja muutamiin kapakoihin), ja kaikkialla muualla henkinen ilmapiiri latistuu ja koko ihmisten elämänpiiri yksipuolistuu ja köyhtyy. Tämä on todella karmiva näköala: kun maaseudun kyläfilosofit, metsätyömaiden, tietyömaiden, tehdassalien ja verstaiden älypäät ovat kaikki korkeakoulujen tutkijoina, on ihmisten elämä jälleen monta astetta harmaampaa ja toivottomampaa. Omassa elämässäni ovat hyvin paljon merkinneet nämä Konsta Pylkkäset, kouluttamattomat paikallisprofeetat. Kun ajattelen vaikkapa jotakuta Pitkälahden Mattia, ammattisienestäjää Pälkäneen viimeisiltä metsäperukoilta, säihkyvän älykästä filosofia, ympäristöään päätään pitempää hahmoa, joka saattaa tuntikausia kyykkysillään piirrellä kylätien pintaan taivaankappaleitten ratoja ja esitelmöidä niiden vetovoimista, tai naurattaa kuulijansa puolikuoliaaksi huikean terävillä satiireillaan, niin minua riipaisee tieto, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hän olisi hukkunut tähtitieteen dosentiksi Helsingin tutkijamassojen pimentoon.
Mutta Matti Pitkälahden ja Konsta Pylkkäsen siirto Helsinkiin, Tampereelle tai Pariisiin ei ole tappio ainoastaan henkisen elämän alueellisen hajonnan vaan myös kulttuurin laadun kannalta. Tarkoitan sitä, että kulttuurin rikkauden kannalta Konsta Jylhä on parempi kuin toinen Helsingissä tai Wienissä opiskellut säveltäjä Sibeliuksen rinnalle. Kouluttamattoman älykkään ihmisen ajatukset lentelevät valtoiminaan mitä moninaisimpia teitä, mutta yleismaailmallisen yhtenäisen koulutuksen kaavoissa ne puristuvat varsin yhdenmukaiseksi tieteellisrationaaliseksi standardiajatteluksi.
Oman katkeran suruvalittelunsa ansaitsee vielä se erityinen tappio, jota merkitsee suullisen esitystaidon häviäminen koulutusmyllyn jauhaessa. On jokseenkin järkyttävää verrata – esimerkiksi radiossa – akateemisten kansalaisten, parhaittenkin puhujien, jäykkää ja elotonta esitystä kouluttamattomien kansan kertojanerojen rehevään, rikkaaseen ja vuolaaseen sanalliseen ilotulitukseen. Sääntö on hätkähdyttävän poikkeukseton: ainakaan minä en ole koskaan kuullut ylioppilastutkinnon läpäissyttä ihmistä joka osaisi puhua. Sen sijaan omallekin kohdallani on osunut kierto- tai kansakoulun käyneissä isännissä, emännissä ja työmiehissä kymmeniä mestarikertojia. Nähtävästi on niin, että ihminen ei auttamattomasti kykene yhtäaikaa hallitsemaan ja viljelemään painettuun sanaan perustuvaa kirjallista kulttuuria ja suulliseen esitykseen perustuvaa kertomaperinnettä. Olkoon lohdutuksena, että nauhuri luojan kiitos keksittiin ennen peruskoulua.
Tehokas koulutus on teknologisen lumivyöryn välttämätön edellytys ja uskollinen orja. Vain hyvin koulutettu ihminen pystyy raastamaan maapallon puhtaaksi luonnonvaroista, ja vain koulutus pystyy luomaan ihmiselle riittävästi niitä uusia tarpeita, jotka takaavat teknologian tuotteiden menemisen kaupaksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut ihmisyksilön kuormitusarvoista ja todennut, että maisterin ja insinöörin vaatima tuotevalikoima ja palvelusten, kuljetusten, energian määrä on aina monta kertaa suurempi kuin pienviljelijän. Lukeneistoa toisin sanoen mahtuu maapallolle hyvin paljon vähemmän kuin alkukantaista maalaisväestöä. Unelma koulusivistyksestä koko maapallon väestölle on inhimillisen hybriksen huipentuma, mieletön ja koskaan toteutumaton utopia.
Vain erittäin luja, perusteellinen ja yhdenmukainen koulutus takaa kansalaisten nöyrän alistumisen tuotanto- ja kulutusketjun kestäviksi lenkeiksi. Kaikki nämä nykyajan koulu-uudistukset ja uudistusvaatimukset ovat tämän alistamislinjan johdonmukaista jatkoa: peruskoulu, kouluikärajan alentaminen 6 vuoteen, lastentarhojen ja viimeksi kaikkein pienimpienkin laitostetun päiväkotijärjestelmän kehittäminen. Kaikki ne ovat asioita, jotka nostavat hirvittävän vilunväristyksen yksilöllisyyttä arvostavan viimeisen mohikaanin pintaan.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Toisinajattelijan päiväkirjasta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Toisinajattelijan päiväkirjasta. Näytä kaikki tekstit
Murhaajat joukossamme
PENTTI LINKOLA, 1971
Eräällä hyvällä ystävälläni oli niin suloinen nuori vaimo kuin vain naisihminen voi olla: sievä, lempeä, ahkera, taitava, tehokas perheenemäntä, vanhan anopin tuki ja turva, rakkaampi kuin omat maailmalle lentäneet tyttäret, valonsäde naapureille ja tuttaville. Ja ystävälleni korvaamaton ammattitoveri niin kuin maaseudun pienyrittäjän vaimo parhaimmillaan on. Eräänä kesäpäivänä ystäväni toivotti vaimolleen onnea syntymäpäivämatkalle tämän synnyinkotiin toiselle puolelle Suomea; sattumalta oli järjestynyt kyyti sukulaisten uudella ja mukavalla Amerikanautolla, ja päätettiin, että ystäväni jää kiireineen lasten kanssa kotiin. Matka alkoi uutta valtatietä kovaa vauhtia (kaikki kunnon väkeä, alkoholista ei puhettakaan) – ja siihen sortui tämän perheyhteisön elämänilo: muutaman kymmenen kilometrin päässä ajettiin parhaalla suoralla, parhaalla päivänvalolla ja vastaantulijoiden haittaamatta pysäköidyn rekkakuorma-auton alle; nuori vaimo murskaantui kappaleiksi. Seurasi sydäntäkouristavaa inhimillistä murhenäytelmää: perhetutulla konstaapelilla surkea matka tekemään ilmoitusta tapahtuneesta, aviomiehen koko maailma vuosiksi romahtaneena, alakouluikäiset pojat äidittöminä, anoppi viikkokausia vuoteenomana, koko naapurusto typertyneenä, kesäilot mennyttä laajalti ympäristössä. Ja masentavia mietteitä sattuman leikistä, lähdön vaiheista ja niistä monista vaihtoehdoista, jotka olisivat kohtalon kulun kääntäneet, kapinointia onnettomuuden mielettömyyttä vastaan.
Olin palaamassa murheelliselta ensi käynniltäni surutalosta. Vasta nyt olin kuullut, että onnettomuudella oli ollut toinenkin uhri: sukulaisperheen kouluikäinen tytär, ainoa lapsi jotta asetelma olisi täydellinen. Ohjaaja sen sijaan oli selviytynyt muutamilla ruhjevammoilla ja oli tiettävästi jo hankkimassa uutta autoa. Pyöräillessäni heinäkuun iltana kurkku kuristuksessa kotia kohden kirkonkylän läpi jouduin samaisen valtatien risteyksessä väkijoukkoon, joka piiritti vääntynyttä polkupyörää, verilammikkoa ja mittanauhoineen hääriviä poliiseja: jälleen oli koulutyttö – ja jälleen vanhempiensa ainoa lapsi – tavannut matkansa pään auton alla.
Seuraavana yönä näin unen, joka oli merkillinen osoitus alitajunnan toiminnasta. Olin joutunut valtatiellä näkemään kolarin, jossa muuan parhaista naapureistani oli ajettu kuoliaaksi, ja tielle syntyneen ruuhkaan taakse kerääntyi jono kärsimättömiä autoilijoita torviaan toitottamaan. Minulla oli taskuase, ja täysin poissa tolaltani juoksin pitkin autojonoa ja ammuin kuljettajat toinen toisensa jälkeen tuulilasin lävitse huutaen, että tässä on meidän viimeinen puolustuskeinomme murhaajia vastaan. Valveilla ollessa eivät näin äärimmäiset johtopäätökset olleet vilahtaneetkaan mielessäni, taskuase niinikään oli minulle täysin outo kapine, kaikki oli puhdasta unen maailmaa.
Sen sijaan vakavissani olen sitä mieltä, että yksityisautoista ihmisille koituva mielihyvä ei ole missään suhteessa kuvatunlaisiin pohjattomiin kärsimyksiin. Kerrotut tapaukset eivät toki ole ainoita, jolloin maantiekuolema on minua henkilökohtaisesti sivunnut; ja tuskinpa kenelläkään on enää tätä nykyä tuttavapiirissä puhdasta tiliä tässä suhteessa. Meidän on kylläkin epäilemättä ajateltava kokonaisuutta, ilon ja surun summaa: jos autoiluharrastus tuo korvaamatonta iloa ja elämänsisältöä miljoonille, se on oikeutettua, vaikka se tuhoaisi vuosittain kymmenentuhannen elämän. Mutta kuinka on? Koko nykykulttuurin kuva, lehtien loputtomat autopalstat, autokilpailujen ja autonäyttelyjen suosiot ja kahvipöytäkeskustelut, osoittaa tosin, että auto on päässyt suurten joukkojen elämässä tärkeälle sijalle. Mutta mitä tekivät nämä ihmiset tai vastaava ihmisaines muutama vuosikymmen sitten, kärsivätkö he ja elivät kuluttavassa auton keksimisen ja yleistymisen odotuksessa? Kansantiede ja historia ei tiedä sellaisesta mitään – muut intohimot täyttivät tietysti silloin ihmisten elämän aivan yhtä tarkoin. Kohdistuivat ne sitten juoksijahevosiin tai muihin kilpailua ja jännitystä tarjoaviin harrastuksiin, kaikki ne olivat verrattomasti autoilua vaarattomampia lähimmäisten ja omalle hengelle. Unohtamatta myöskään niitä miljoonia eläimiä, jotka jo pelkästään Suomen tieverkostossa nykyään vuosittain litistyvät soraan ja asfalttiin.
Jokamiehenautoilun muita vakavia haittoja ovat ruumiinkunnon ränsistyminen, vauhdista tarttuva hermostuminen ja häiriintynyt tunne-elämä, matkailun menetetty viehätys kuumissa peltilaatikoissa, joista ei voi nähdä eikä ehdi nähdä mitään, autojen rumuus maisemassa sekä kaupunkielämän sietämätön vaikeutuminen. Entä sitten autojen huimaavat hankinta- ja ylläpitokustannukset, jotka suistavat monen monet heikommat veljemme yksityistaloudellisten murhenäytelmien sankareiksi? Puhumattakaan autojen välillisistä vaikutuksista, kauppataseesta ja luonnonvarojen ehtymisestä.
Autotaseen hyötyä ja haittoja punnittaessa on myönnettävä, että sadattuhannet maantiekuoleman uhrit vuosittain ovat kieltämättä tuntuva, joskin pieni helpotus väestöräjähdyksen uhkaamassa maailmassa. Mutta kun tilastot osoittavat, että uhreista suhteeton osa on juuri niitä ihmisiä, joiden kuolema kertomani esimerkin tavoin aiheuttaa kaikkein eniten tuskaa ja vaikeuksia, nuoria ja keski-ikäisiä isiä ja äitejä, paljastuu tämä apuharvennus kaikista mahdollisuuksista epäinhimillisimmäksi. Muutkin hyötytilille tulevat merkinnät, vauhdin hurma, mielihyvä sosiaalisesta arvonnoususta, riemu itsenäisyyden tunnosta ja laajentunut liikkumasäde (parhaimmillaan loma-autoilijan tuollainen "koko maailma avoinna" -elämys), on pakko tuomita köykäisiksi.
Parhaiten ymmärrän syrjäisen maatalon farmariautoilijaa, joka tavarankuljetuksissa ja asioinnissa saa elämäänsä helpotusta – ei liikaa, mutta sopivasti. Ja sitäkin suuremmaksi vienniksi tulopuolelle lasken autoilun ansiosta yleistyneet sukulais- ja ystävyysvierailut: monta sydämellistä tapaamista ja monta uudelleen solmittua vanhaa ystävyyssidettä on kirjattava vain autojen ansiotilille. Mutta entäpä vaihtoehto: ei palaaminen hevosten ja postivaunujen aikakauteen, vaan linja- ja vuokra-autoliikenteen radikaali kehittäminen.
Nämä näköalat ovat niin houkuttelevia ja niin kovin reaalisia, että niiden saama vähäinen huomio herättää hämmästystä. Kaupunkien julkisesta liikenteestä on kyllä nähty järkeviä ja tarmokkaita mielipiteitä, mutta sitäkin tärkeämpi maaseudun liikenneohjelma on hahmottelematta. Ja kuitenkin jokainen ymmärtää, miten erinomainen ja tiheä bussilinjaverkko saataisiin kaikkialle maahamme, jos sen kehittämiseen olisivat käytettävissä yksityisautoihin upotetut jättimäiset varat – ja jos nykyiset vilkkaat matkustelutottumukset säilytettäisiin. Taksiautoja olisi samoin saatavissa jokaisessa syrjäkylässäkin, ja jokaisessa linja-autossa olisi radiopuhelin, jolla tilattaisiin taksi matkustajia vastaan siellä missä linja-autoilla ei olisi jatkoyhteyksiä. Molempien maksut alenisivat nykyisestä huikeasti, kun matkustajamäärät nousisivat. (Nykyisinhän päinvastoin jokainen oman auton hankkija korottaa viimeisten julkisten kulkuneuvojen käyttäjien maksuja – ja lakkauttaa heiltä osan vuoroja – ja on siten taloudellisestikin heille katkera vihollinen.) Yhtäkään sukulaisvierailua ei tarvitsisi uudelleenjärjestelyn takia jättää tekemättä, päinvastoin ne olisivat paljon huokeampia kuin yksityisellä autolla tehtyinä. Maatilan farmariautostakin kannattaisi kaikin mokomin luopua ja ryhtyä käyttämään taksin palveluksia. Sillä ennen kaikkea: jokainen tietää, miten kymmenkertaisesti turvallisempaa on ammattiautoilijoiden ajo: paras kuljettaja-aines, jatkuvan tuntuman antama varmuus, tutut tiet, tutut toistuvat tilanteet.
Muistan, miten minua jokin vuosi sitten loukkasi, kun Yhdysside-lehdestä luin, miten kristillinen poikakerhotyö oli kosiskellut nuorisoa järjestämällä pojille motocross- kilpailuja. Tämä oli ja on mielestäni edesvastuutonta: nuorten johdattamista huonoon harrastukseen, paljon vaarallisempaan kuin kadunkulmissa seisoskelu. Mutta kerhopapit eivät näytä kykenevän harrastusten arvoluokitteluun, enempää kuin suuri yleisökään. Kuvaavaa on, miten erään viikkolehden tunnetussa kilpailussa "suosituimmasta suomalaisesta" aikanaan peräkkäisinä vuosina saivat eniten ääniä kaksi ralliajajaa ja sen jälkeen tietoniekka Esko Kivikoski. Mikä suunnaton ero miesten harrastusten vaikutuksella lähimmäiseen! Ralliajajat itse ovat epäilemättä niitä rattineroja, jotka viimeksi kaikista aiheuttavat surmankolareita, mutta heidän vaikutuksensa on sitä synkempi. Koko rallimaailmassa ja yleisön suhteessa siihen tiivistyy nykyajan vauhtimurhamentaliteetti; jokainen on nähnyt varsinkin suurkilpailujen aikoihin yksityisten harjoittelijoiden hirvittäviä leikkejä maanteillämme.
Ralli- ja automaailma uhkaa joka päivä omaa ja rakkaittemme henkeä, mutta kun Esko Kivikoski puuhailee tietosanakirjojensa parissa, siitä ei ole harmia kärpäsellekään – yhtä vähän kuin musiikin, kirjallisuuden, luonnossa samoilun, postimerkkeilyn tai monen muun inhohimon harjoittajista. Luulisi, että ainakin rauhanjärjestöt ottaisivat onkeensa tiedon, että toisen maailmansodan jälkeen liikenne on vaatinut selvästi enemmän ihmisuhreja kuin käydyt sodat yhteensä. Vaatimus yksityisautojen takomisesta auroiksi ja lapioiksi lankeaisi luonnostaan.
Eräällä hyvällä ystävälläni oli niin suloinen nuori vaimo kuin vain naisihminen voi olla: sievä, lempeä, ahkera, taitava, tehokas perheenemäntä, vanhan anopin tuki ja turva, rakkaampi kuin omat maailmalle lentäneet tyttäret, valonsäde naapureille ja tuttaville. Ja ystävälleni korvaamaton ammattitoveri niin kuin maaseudun pienyrittäjän vaimo parhaimmillaan on. Eräänä kesäpäivänä ystäväni toivotti vaimolleen onnea syntymäpäivämatkalle tämän synnyinkotiin toiselle puolelle Suomea; sattumalta oli järjestynyt kyyti sukulaisten uudella ja mukavalla Amerikanautolla, ja päätettiin, että ystäväni jää kiireineen lasten kanssa kotiin. Matka alkoi uutta valtatietä kovaa vauhtia (kaikki kunnon väkeä, alkoholista ei puhettakaan) – ja siihen sortui tämän perheyhteisön elämänilo: muutaman kymmenen kilometrin päässä ajettiin parhaalla suoralla, parhaalla päivänvalolla ja vastaantulijoiden haittaamatta pysäköidyn rekkakuorma-auton alle; nuori vaimo murskaantui kappaleiksi. Seurasi sydäntäkouristavaa inhimillistä murhenäytelmää: perhetutulla konstaapelilla surkea matka tekemään ilmoitusta tapahtuneesta, aviomiehen koko maailma vuosiksi romahtaneena, alakouluikäiset pojat äidittöminä, anoppi viikkokausia vuoteenomana, koko naapurusto typertyneenä, kesäilot mennyttä laajalti ympäristössä. Ja masentavia mietteitä sattuman leikistä, lähdön vaiheista ja niistä monista vaihtoehdoista, jotka olisivat kohtalon kulun kääntäneet, kapinointia onnettomuuden mielettömyyttä vastaan.
Seuraavana yönä näin unen, joka oli merkillinen osoitus alitajunnan toiminnasta. Olin joutunut valtatiellä näkemään kolarin, jossa muuan parhaista naapureistani oli ajettu kuoliaaksi, ja tielle syntyneen ruuhkaan taakse kerääntyi jono kärsimättömiä autoilijoita torviaan toitottamaan. Minulla oli taskuase, ja täysin poissa tolaltani juoksin pitkin autojonoa ja ammuin kuljettajat toinen toisensa jälkeen tuulilasin lävitse huutaen, että tässä on meidän viimeinen puolustuskeinomme murhaajia vastaan. Valveilla ollessa eivät näin äärimmäiset johtopäätökset olleet vilahtaneetkaan mielessäni, taskuase niinikään oli minulle täysin outo kapine, kaikki oli puhdasta unen maailmaa.
Sen sijaan vakavissani olen sitä mieltä, että yksityisautoista ihmisille koituva mielihyvä ei ole missään suhteessa kuvatunlaisiin pohjattomiin kärsimyksiin. Kerrotut tapaukset eivät toki ole ainoita, jolloin maantiekuolema on minua henkilökohtaisesti sivunnut; ja tuskinpa kenelläkään on enää tätä nykyä tuttavapiirissä puhdasta tiliä tässä suhteessa. Meidän on kylläkin epäilemättä ajateltava kokonaisuutta, ilon ja surun summaa: jos autoiluharrastus tuo korvaamatonta iloa ja elämänsisältöä miljoonille, se on oikeutettua, vaikka se tuhoaisi vuosittain kymmenentuhannen elämän. Mutta kuinka on? Koko nykykulttuurin kuva, lehtien loputtomat autopalstat, autokilpailujen ja autonäyttelyjen suosiot ja kahvipöytäkeskustelut, osoittaa tosin, että auto on päässyt suurten joukkojen elämässä tärkeälle sijalle. Mutta mitä tekivät nämä ihmiset tai vastaava ihmisaines muutama vuosikymmen sitten, kärsivätkö he ja elivät kuluttavassa auton keksimisen ja yleistymisen odotuksessa? Kansantiede ja historia ei tiedä sellaisesta mitään – muut intohimot täyttivät tietysti silloin ihmisten elämän aivan yhtä tarkoin. Kohdistuivat ne sitten juoksijahevosiin tai muihin kilpailua ja jännitystä tarjoaviin harrastuksiin, kaikki ne olivat verrattomasti autoilua vaarattomampia lähimmäisten ja omalle hengelle. Unohtamatta myöskään niitä miljoonia eläimiä, jotka jo pelkästään Suomen tieverkostossa nykyään vuosittain litistyvät soraan ja asfalttiin.
Jokamiehenautoilun muita vakavia haittoja ovat ruumiinkunnon ränsistyminen, vauhdista tarttuva hermostuminen ja häiriintynyt tunne-elämä, matkailun menetetty viehätys kuumissa peltilaatikoissa, joista ei voi nähdä eikä ehdi nähdä mitään, autojen rumuus maisemassa sekä kaupunkielämän sietämätön vaikeutuminen. Entä sitten autojen huimaavat hankinta- ja ylläpitokustannukset, jotka suistavat monen monet heikommat veljemme yksityistaloudellisten murhenäytelmien sankareiksi? Puhumattakaan autojen välillisistä vaikutuksista, kauppataseesta ja luonnonvarojen ehtymisestä.
Autotaseen hyötyä ja haittoja punnittaessa on myönnettävä, että sadattuhannet maantiekuoleman uhrit vuosittain ovat kieltämättä tuntuva, joskin pieni helpotus väestöräjähdyksen uhkaamassa maailmassa. Mutta kun tilastot osoittavat, että uhreista suhteeton osa on juuri niitä ihmisiä, joiden kuolema kertomani esimerkin tavoin aiheuttaa kaikkein eniten tuskaa ja vaikeuksia, nuoria ja keski-ikäisiä isiä ja äitejä, paljastuu tämä apuharvennus kaikista mahdollisuuksista epäinhimillisimmäksi. Muutkin hyötytilille tulevat merkinnät, vauhdin hurma, mielihyvä sosiaalisesta arvonnoususta, riemu itsenäisyyden tunnosta ja laajentunut liikkumasäde (parhaimmillaan loma-autoilijan tuollainen "koko maailma avoinna" -elämys), on pakko tuomita köykäisiksi.
Parhaiten ymmärrän syrjäisen maatalon farmariautoilijaa, joka tavarankuljetuksissa ja asioinnissa saa elämäänsä helpotusta – ei liikaa, mutta sopivasti. Ja sitäkin suuremmaksi vienniksi tulopuolelle lasken autoilun ansiosta yleistyneet sukulais- ja ystävyysvierailut: monta sydämellistä tapaamista ja monta uudelleen solmittua vanhaa ystävyyssidettä on kirjattava vain autojen ansiotilille. Mutta entäpä vaihtoehto: ei palaaminen hevosten ja postivaunujen aikakauteen, vaan linja- ja vuokra-autoliikenteen radikaali kehittäminen.
Nämä näköalat ovat niin houkuttelevia ja niin kovin reaalisia, että niiden saama vähäinen huomio herättää hämmästystä. Kaupunkien julkisesta liikenteestä on kyllä nähty järkeviä ja tarmokkaita mielipiteitä, mutta sitäkin tärkeämpi maaseudun liikenneohjelma on hahmottelematta. Ja kuitenkin jokainen ymmärtää, miten erinomainen ja tiheä bussilinjaverkko saataisiin kaikkialle maahamme, jos sen kehittämiseen olisivat käytettävissä yksityisautoihin upotetut jättimäiset varat – ja jos nykyiset vilkkaat matkustelutottumukset säilytettäisiin. Taksiautoja olisi samoin saatavissa jokaisessa syrjäkylässäkin, ja jokaisessa linja-autossa olisi radiopuhelin, jolla tilattaisiin taksi matkustajia vastaan siellä missä linja-autoilla ei olisi jatkoyhteyksiä. Molempien maksut alenisivat nykyisestä huikeasti, kun matkustajamäärät nousisivat. (Nykyisinhän päinvastoin jokainen oman auton hankkija korottaa viimeisten julkisten kulkuneuvojen käyttäjien maksuja – ja lakkauttaa heiltä osan vuoroja – ja on siten taloudellisestikin heille katkera vihollinen.) Yhtäkään sukulaisvierailua ei tarvitsisi uudelleenjärjestelyn takia jättää tekemättä, päinvastoin ne olisivat paljon huokeampia kuin yksityisellä autolla tehtyinä. Maatilan farmariautostakin kannattaisi kaikin mokomin luopua ja ryhtyä käyttämään taksin palveluksia. Sillä ennen kaikkea: jokainen tietää, miten kymmenkertaisesti turvallisempaa on ammattiautoilijoiden ajo: paras kuljettaja-aines, jatkuvan tuntuman antama varmuus, tutut tiet, tutut toistuvat tilanteet.Muistan, miten minua jokin vuosi sitten loukkasi, kun Yhdysside-lehdestä luin, miten kristillinen poikakerhotyö oli kosiskellut nuorisoa järjestämällä pojille motocross- kilpailuja. Tämä oli ja on mielestäni edesvastuutonta: nuorten johdattamista huonoon harrastukseen, paljon vaarallisempaan kuin kadunkulmissa seisoskelu. Mutta kerhopapit eivät näytä kykenevän harrastusten arvoluokitteluun, enempää kuin suuri yleisökään. Kuvaavaa on, miten erään viikkolehden tunnetussa kilpailussa "suosituimmasta suomalaisesta" aikanaan peräkkäisinä vuosina saivat eniten ääniä kaksi ralliajajaa ja sen jälkeen tietoniekka Esko Kivikoski. Mikä suunnaton ero miesten harrastusten vaikutuksella lähimmäiseen! Ralliajajat itse ovat epäilemättä niitä rattineroja, jotka viimeksi kaikista aiheuttavat surmankolareita, mutta heidän vaikutuksensa on sitä synkempi. Koko rallimaailmassa ja yleisön suhteessa siihen tiivistyy nykyajan vauhtimurhamentaliteetti; jokainen on nähnyt varsinkin suurkilpailujen aikoihin yksityisten harjoittelijoiden hirvittäviä leikkejä maanteillämme.
Ralli- ja automaailma uhkaa joka päivä omaa ja rakkaittemme henkeä, mutta kun Esko Kivikoski puuhailee tietosanakirjojensa parissa, siitä ei ole harmia kärpäsellekään – yhtä vähän kuin musiikin, kirjallisuuden, luonnossa samoilun, postimerkkeilyn tai monen muun inhohimon harjoittajista. Luulisi, että ainakin rauhanjärjestöt ottaisivat onkeensa tiedon, että toisen maailmansodan jälkeen liikenne on vaatinut selvästi enemmän ihmisuhreja kuin käydyt sodat yhteensä. Vaatimus yksityisautojen takomisesta auroiksi ja lapioiksi lankeaisi luonnostaan.
Älä usko enemmistöön
PENTTI LINKOLA (Luonto-Liiton talvipäivillä 1972)
Kun puhutaan sellaisessa seurassa kuin täällä Luonto-Liitossa, nuorten biologien keskuudessa, voidaan sivuuttaa kiistakysymys siitä, onko maapallon korkeammilla elämänmuodoilla tulevaisuutta vai ei. Me tiedämme, että on epäolennaista, riittävätkö maapallon teräs- tai tina- tai kupari- tai öljy- ja maakaasuvarat loppujen lopuksi kolmekymmentä vai satakolmekymmentä vuotta, tapahtuvatko ihmisen teollisuuden palamisjätteiden aiheuttamat ilmakehän, vesistöjen tuoton tai kasvien yhteyttämisprosessin järkytykset, niin sanottu lopullinen ekokatastrofi, kymmenen, viidenkymmenen vai kahdensadan vuoden päästä. Me tiedämme, että sikäli kuin pysähtymättömän aineellisen vaurastumisen pyrkimys kuuluu ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin, niinkuin ilmeistä on, ekokatastrofi on joka tapauksessa lähisukupolvien aikana väistämätön. Mikä hyvänsä kasvuvauhti jos se on päättymätön johtaa maapallon hyödyntämiseen loppuun silloin kun tekniikan taso on tähän riittävä, niin kuin se jo nyt on. On aika surkeaa, että maallikkoajattelija yhä vielä puhuu 'tuomionpäivänprofeetoista' silloin kun kysymyksessä ovat tieteelliset tosiasiat, joiden tajuamiseen ei tarvita paljon muuta kuin rahtunen logiikkaa.
Otaksun, että me emme täällä puhu tuomionpäivänprofeetoista, vaan lähdemme siitä, että laji ihminen on tullut kehityshistoriansa siihen vaiheeseen, jossa sen isojenaivojen liikakasvu on juuri johtamassa lajin poiskarsiutumiseen. Jo alkeistiedot paleontologiassa, maapallon elämänhistorian tuntemuksessa, riittävät kertomaan, että tämänkaltaiseen umpikujaan jonkin lajin kehityksessä ei sisälly sinänsä mitään merkillistä. Erikoinen sivupiirre on kylläkin se, että ihmislajin tapauksessa maapallo hyödynnetään niin totaalisesti loppuun, että samalla pyyhkiytyy tuhansia ellei miljoonia muita eliölajeja tältä planeetalta, suuri osa jo ennen tuhon aiheuttajalajin omaa lopullista häviämistä.
Luonnontutkijalle tarjoutuu tässä kehityskulussa jännittävä analyysintekijän ja tarkkailijan osa. Jännittävää asetelmassa on sekin, että kun luonnontutkija on itse asianosainen, kun kysymyksessä on myös hänen oma ja jälkeläistensä kohtalo, hän ei useinkaan kovin pitkälle jaksa pysytellä puolueettomana ja kiinnostuneena sivustaseuraajana. Koko eliökunnalle yhteinen itsesäilytysvaisto, sekä yksilöä että lajia koskevana, saa luonnontutkijan monesti myös miettimään keinoja päästä pälkähästä ja sitä tietä heittäytymään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omalta kohdaltani ajattelen myös sellaisia luonnontutkijoita, jotka ovat ensi sijassa luonnonystäviä, joiden tunne-elämää ei niinkään kosketa oman lajin kohtalo kuin se suunnaton köyhtyminen, joka parhaillaan kohtaa eläimiä ja kasveja maapallolla. – Pohtiessaan mahdollisia ratkaisuja ja toimenpiteitä järkevä luonnontutkija tuskin enää tähtää pitemmälle kuin tuhojen viivyttämiseen kenties jollakin vuodella tai kuukaudella.
Kun biologi tarkastelee niitä lajityypillisiä ominaisuuksia, jotka ihmisessä ovat ainaansaaneet tämän ekokatastrofin kynnykselle joutumisen, niin ensimmäisenä on tietysti mainittava teknillinen osaavuus. Mutta lääketiede ja insinööritaito eivät sellaisinaan välttämättä olisi murskanneet luonnon järjestelmiä niin totaalisesti kuin on tapahtunut. Teknisen etevyyden rinnalla on muistettava toinen ihmisen tuhoisa ominaisuus, sosiaalisuus, taipumus yhteistoimintaan, ihmisten keskinäinen veljeys. Se eri yhteyksissä kyllästymiseen saakka kuvattu muinaissuomalainen, joka lähti nitistämään kirveellä uudisraivaajanaapurinsa kun näki vuoleskeltuja lastuja kotivirrallaan, ei ikinä olisi saattanut maapallon elämää umpikujaan. Vain muurahaisihmisen sosiaalisuus ja solidaarisuus on tehnyt mahdolliseksi tämän hirvittävän yksilötiheyden, tämän ihmislihan ja ihmisjätteen määrän, johon maapallo tukehtuu. Neljä miljardia kappaletta samaa suurikokoista nisäkäslajia, tätä karvatonta törkimystä, kihisemässä pienellä pallollamme on suurin mielettömyys, mitä aurinkokunnassamme on toistaiseksi nähty. Tai ehkä sitäkin suurempi mielettömyys on se, että vielä tässäkään tilanteessa eivät kyynelsilmäiset ihmisystävä-idealistit osaa sulkea suutaan.
Yhteiskunnallisen keskustelun muotiaiheita on väittely siitä, kumpi talousjärjestelmä, sosialistinen vai kapitalistinen, edesauttaa tehokkaammin erilaisia saastumisilmiöitä ja luonnonvarojen loppuunhyödyntämistä. Tällä hetkellähän me jo näemme, että nämä talousjärjestelmät yhä enemmän lähenevät toisiaan, kohti yhtenäistä sekatalousjärjestelmää. Kapitalistinen järjestelmä, joka alkuaan on voimakkaiden, toimintatarmoisten yksilöiden sanelema, siis niiden ihmisten, joiden kilpirauhas- ym. hormonitoiminta on keskimääräistä vilkkaampaa, pehmenee ns. kansankapitalismiksi, jossa vähäväkisillekin väenväkisin siirretään ostovoimaa, jotta raivoisa tuotanto löytäisi kuluttajia. Sosialistinen järjestelmä taas, jossa periaatteessa heikkojen, velttojen ja aloitekyvyttömien ihmisten, siis noiden, jotka laulavat "tovereissamme meilla on voimaa", toisin sanoen ihmisten joiden kilpirauhaseritys on heikkoa, olisi pitänyt joukkovoimallaan päästä niskan päälle, on joutunut antamaan yhä enemmän tilaa häikäilemättömien voimaihmisten rymistelylle. Kun varhemmin valtaa käyttelivät kapitalistisessa systeemissä vuorineuvokset, suomalaisella termillä ilmaistuna, ja sosialistisessa systeemissä puoluesihteerit, se nyt alkaa molemmissa olla nuorten, tehokkaiden kovasilmäisten teknokraattiryhmien käsissä.
Merkittävää luonnon- ja luonnonvarainsuojelun kannalta on se, että molemmissa järjestelmissä teknokraatti-vallankäyttäjillä on väestön valtavan enemmistön haltioitunut kannatus ja tuki takanaan. Molemmissa järjestelmissä on järkähtämättömästi taattu niiden kokoava päämäärä, aineellisen hyvinvoinnin lisääminen ilman ylärajaa ja minkäänlaista kontrollimekanismeja, tämä ihmisen lajinkehityksen keskeinen, hallitseva piirre.
Jos kuitenkin ajattelemme näiden järjestelmien alkuperäisiä pelkistettyjä tyyppejä niin voimme todeta, että kapitalistiseen järjestelmään voisi sisältyä toivon siemeniä ainakin paikallisesti ja rajallisesti. Siellä missä taloudellisessa päätöksenteossa on vähänkin jalansijaa yksilön itsenäisyydellä, siellä on aina olemassa teoreettinen mahdollisuus että päätösvaltainen henkilö on lajistaan poikkeava ja saattaa esimerkiksi asettaa muita tavoitteita aineellisen hyvinvoinnin kohottamisen edelle. Vuorineuvos vai saada vaikka uskonnollisen herätyksen tai tulla muulla tavalla höperöksi. Erityisen synkkää ja lohdutonta on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa. Tämä järjestelmä on pystynyt huomattavasti hidastamaan meidän kaikkien tuhoa: taitavalla ja häikäilemättömällä tehdasyrityksen perustajalla on usein tyhmiä ja velttoja poikia, jotka sähläävät isän tehtaat hunningolle, näin hellittäen tavaran liikatuotannon ja saastumisen kuristusrengasta kaulallamme. Mutta siellä missä päätöksentekijä on kollektiivi, siellä on aina määräävänä tekijänä keskivertoihminen pelkistetyn tuhoisine tavoitteineen. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa saamme siten aina kaiken toivon heittää.
Jos ajattelemme talousjärjestelmien ohella poliittisia ideologioita, niin on todettava, että sosialismi, jonka perusperiaatteisin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille, ottamatta millään tavoin laskuihin mukaan näiden päälukua tai maapallon voimamarojen määrää, on todellinen nykyajan kuolemanuskonto. Se että niissäkin maissa joissa ihmisen nk. henkiselle kulttuurille ja ihmisajatuksen vaalimiselle pannan eniten painoa, kuten Euroopassa, suuri osa nimenomaan nuorisosta on tälläkin hetkellä ja vieläpä entistä enemmän viehättynyt sosialistisista opeista, antaa melko mielettömän kuvan ihmislajin ikäänkuin tavoitehakuisesta pyrkimyksestä kohti elämän sammumista.
Hurjimmillaan nuorison todellisuudentajun puute, myös Suomessa, ilmenee kehitysapuaatteen kohdalla. Vaikka luonnontutkijoiden laskelmat osoittavat, että jo tällä hetkellä olisimme pyyhkiytyneet maapallolta, jos ns. kolmas maailma olisi tavoittanut länsimaisen teknologisen tason ja teollistamisen asteen, toisin sanoen koko elämämme on sen seikan varassa, että maapallon väestön enemmistö elää aineellisessa köyhyydessä, niin silti intomielinen nuoriso on vaatimassa kehitysmaille länsimaista elintasoa. Suomen teinien kampanjat Mosambik-instituuttien ja Perun lasten lukutaidon puolesta ovat vieläpä kaikkein taitavimmin valittuja kohteita, kun pyrkimyksenä on näiden maiden aineellisen hyvinvoinnin kohottaminen. Taloudellisten tutkimuslaitosten tulokset näet osoittavat, että prosenttiyksiköissä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin taloudellista kasvua edistävät investoinnit koulutuksen alalla. Jos kehitysapuvaroilla siis perustettaisiin tehtaita eikä kouluja, tämäkin olisi maapallon talouden kestokyvylle vähemmän tuhoisaa.
Kaikkihan me olemme saaneet kristillis-humanistisen koulutuksen ja kaikkiin meihin on tarttunut kulttuuripiirimme kristillis-humanistia asenteita. Kukaan meistä ei voi olla liikuttumatta ja näkemättä ns. kaunista ja hyvää vähäosaisempien kansojen auttamisessa ja sosialistisissa rakkaudenopeissa ylipäänsä. Mutta tutkijana biologin on pakko huomata, että nämä tasoittamisen ja tasa-arvoisuuden ideat ovat tuulesta temmattuja, luonnon systeemeille vieraita ja sellaisina tuhoisia harhakuvia. Luonnossa on kaikkialla vallalla pyrkimys erilaistumiseen ja eriarvoisuuteen, geneettisen potentiaalin lisäämiseen. Näin on syntynyt eliölajien, rotujen ja muotojen suunnaton runsaus, ja jatkuvasti lajien osapopulaatiot osoittavat taipumusta erilaistumaan. Jos ajattelemme hyväonnista tai tarmokasta ja voimakasta peippokoirasta, joka on onnistunut valtaamaan pesimäpiirin hämäläisessä rantalehdossa, niin se kasvattaa leikiten viisi poikasta ja siinä sivussa laulaa ja huvittelee pitkin päivää. Mutta toinen huono-onninen tai heikko ja veltto peippokoiras on tungettu Kainuun vihoviimeisille jäkäläkankaille, missä se ahertaa vaisuna aamusta iltaan ja saa yhden tai kaksi poikastaan säilymään hengissä.
Ihmislajin tulevaisuus olisi pitkällä tähtäyksellä, siinäkin tapauksessa että ratkaisemattomat luonnonvarain ehtymis- ja saastumisongelmat olisi ajatusleikkinä kuviteltu ratkaistuiksi, pitkällä tähtäyksellä murheellinen sen vuoksi että luonnonvalinta tämän lajin piirissä on lääketieteen toimesta murskattu. Esimerkiksi tämän esitelmän pitäjän, joka sairasteli paljon lapsena ja jonka sängyn vieressä lastenlääkärit lepertelivät kilpaa äidin kanssa, olisi pitänyt kaikin mokomin karsiutua, ja se olisi varmasti ollut kaikilta näkökannoilta hyvä asia. Jos taas palaamme kehitysmaiden ongelmiin, niin ei se, että jollakin taholla maailmaa on jokamiehen kulkuvälineenä auto, joka vihoviimeisessä pikkukaupungissa korkeakoulu ja maalaiskylässä kirjasto ja lapsikuolleisuus puristettu olemattomiin, mitenkään edes ideoiden tasolla merkitse sitä, että näin pitäisi olla muissakin maailman kolkissa – saati sitten että tämä on luonnonvarojen rajallisuuden vuoksi käytännössä mahdotonta. Vain jästipäät ovat keksineet, että on jollakin tavoin järkyttävää, jos toisella puolen maailmaa ihmiset päristelevät rumpuja viidakoissa ja vain vahvimmat yksilöt selviävät malarialta ja tsetse-kärpäsen puremilta.
Jos me taas tuomme kuvaan luonnonsuojelun, niin sen näkökulmasta ainoa todellinen riisto ja imperialismi maailmassa on ihmisen harjoittama eläinten ja kasvien sorto, ja siinä ovat Yhdysvaltain ja Vietnamin vapausrintaman imperialistit käsi kädessä samalla puolella.
Luonnossa ilmenevällä pyrkimyksellä erilaistumiseen on se biologinen tarkoitus, että mahdollisimman monelle erilaiselle elintilalle, ekologiselle lokerolle, on käyttöä, että elämän kokonaistuotanto on mahdollisimman suuri. Lajin piirissä erilaiset osapopulaatiot ja yksilöiden erilainen geenivarasto pyrkivät takaamaan sen, että lajilla on panna tuleen sopeutuvaa ainesta mahdollisimman monenlaisissa ympäristön ja olosuhteiden muutostilanteissa, niin että lajin elämän jatkuminen olisi turvattu, vaikka osa kannasta karsiutuisikin. Tämä sääntö pätee kaikkien luonnonlakien lailla ihmiseenkin. Huomaamme, että nykyisen väestön valtaosa on, käsillä olevaan aiheeseemme liittyvien ominaisuuksien suhteen, tuota tyyppiä, joka tähän asti on taannut lajille suurimman menestyksen ja kukoistuksen ja vasta viime vuosikymmenien tekniikan ylilyönnin ansiosta muuttunut lajin kannalta tuhoavaksi: ahkeria, tehokkaita, yhteistoimintaan halukkaita, jatkuvasti eneneviin aineellisiin palkkioihin tähtääviä rakentajia. Mehän tiedämme, että maapallon taloudesta eivät tee selvää kapitalismi eikä sosialismi, vaan ihmistyö, miljardien ahkerien raivaajien ja työläisten aherrus korkealla teknologisella tasolla, tapahtui se sitten korkeakouluissa, konepajoissa, koneellistetuilla maatiloilla tai kalastuslaivastoissa.
Eivätkä siihen vähemmistöön, joka tässä tilanteessa edustaa lajin kannalta pelastavaa elementtiä, siihen osapopulaatioon, jonka varaan lajin jatkuminen voisi rakentua, suinkaan kuulu aktiiviset luonnonsuojelijat, jotka pönkittävät hyvinvointiyhteiskuntia istumalla korkein rahapalkkioin luonnonsuojelukomiteoissa, neuvottelukunnissa ja seutukaavaliitoissa syytämässä paperia ympärilleen. Ei ole halpahintaisempaa keinoa päästä vuorenvarmasti sekä varmaan ja hyvän toimeentuloon että yhteiskunnan juhlituksi kultapojuksi kuin ryhtyä saasteentutkijaksi. Meillä Suomessakin on nykyisin kymmenen limnologia ja ryppyotsaista vesinäytteen ottajaa jokaista saastuvaa järveä kohti – ja vesistöt senkun saastuvat, sehän on selvä, se on kaikkein eniten saasteentutkijan intresseissä – jos järvet olisivat puhtaat, heiltä menisi leipä.
Sen sijaan niitä ihmisiä, jotka muodostavat tulevaisuudentoivon oljenkorren nykymaailmassa, ovat ne, jotka pidättäytyvät tuotannollisesta toiminnasta ja jotka horjuttavat järjestynyttä yhteiskuntaa. Todellisia elämänsäilyttäjiä, luonnon puolustusmekanismin osia maapallon nykyvaiheessa ovat ennen muita asunnottomat alkoholistit ja pummit ja aivan erityisesti niin sanotut rikolliset, jotka oman työpanoksensa syrjään vetämisen lisäksi pidättävät lukuisan virkakoneiston sivussa tuottavasta työnteosta. Voidaan arvioida, että me tarvitsisimme suomalaisissa oloissa vain muutamia tuhansia pankkirosvoja niin yhteiskunta olisi sekasorrossa ja tehtaiden savupilviinkin alkaisi ilmaantua hengähdysaukkoja.
Luonnonystävä tietysti heikkoina hetkinään johtuu unelmiin, joissa aktiiviset luonnonsuojelijat ovat liittyneinä tähän rintamaan. Omasta puolestani olen entisenä nyyhkypasifistina seuratessani viimeisen vuosikymmenen kiihtyvänä ja pidäkkeettömänä vyöryvää tuhoa päätynyt näkemykseen, että muuta todellista luonnonsuojelua ei ole kuin sellaista joka turvautuu väkivaltaan. Luonnonsuojelutoimi, joka ei ole ristiriidassa jonkin rikoslain pykälän kanssa, ei ole luonnonsuojelua. Mitään tekemistä luonnonsuojelun tai maapallon elämän pitkittämisen kanssa ei ole sillä tupruttaako tehdas sosialistisia vai kapitalistisia savuja, ainoa todellinen ratkaisu on se, että sen tuprutus lakkaa ja tiilet rytisevät pitkin ketoa. Vasta silloin kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneitten teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä, silloin kun suo-ojituskatepillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta. On merkillistä ajatella, kuinka helposti nykyaikainen teknologia todella olisi haavoitettavissa. On laskettu, että korkea-asteisen teknologian kehittämiseen pystyy erikoislahjojensa ja pitkän erikoiskoulutuksen ansiosta tuskin yksi promille väestöstä, joten jo tavattoman pienen henkilömäärän eliminoiminen pystyisi halvaannuttamaan nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan elinkeinoelämän.
Mutta luonnonsuojelumies tietää että näin ei koskaan ehdi tapahtua. Hän näkee katkerana, että ainoastaan sellaisessa voimakkaasti biologispohjaisessa aatteessa kuin kansalliskiihkossa on voimaa temmata yksilöt itsensä uhraaviin sankaritekoihin, sellaisiin joita viimeksi muistamme Tsekkoslovakian tai Pohjois-Irlannin nuorison keskuudessa. Vain kansalliskiihko sai aikaan viimesyksyisen Münchenin ihmeen, jossa seitsemän nuorukaista kaukana kaikista läheisistään vieraassa maanosassa, uskalsi asettua koko maailmaa vastaan ja pitää pilkkanaan kaikkea suuren elintasomaan siansilmäisiä ja kaksoisleukaisia poliisipäälliköitä ja ministereitä, ja samalla miljoonia typeriä poroporvareita kautta maailman lehtiensä ja televisioittensa ääressä.
Mutta luonnonsuojelijat eivät kuulu luonnon raskassoutuiseen ja villiin vauhtiin päässeessä kehitysvyöryssä auttamattomasti myöhästyvään puolustusmekanismiin. On kohtalon ironiaa, että luonnonsuojelijat, luonnonystävät yleensä ovat luonnetyypiltään hentomielisiä, sopuisia, erittäin yhteiskuntamyönteisiä yleiseetikkoja, jotka usein eivät edes kykene ratkaisemaan henkilökohtaista ristiriitaansa ihmisrakkauden ja luonnonrakkauden välillä. He ovat suuria murehtijoita, mutta huonoja loogikkoja ja kehnoja toimen miehiä. Vähintäänkin he koko produktiivisen nuoruuskautensa ajan kuvittelevat, että heillä on rauhanomaisia ja miellyttäviä toimintakanavia ja vaikutusmahdollisuuksia. Ja jos he sitten aikaisintaan kolmissa tai neljissä kymmenissä heräävätkin huomaamaan, että luonnonsuojelua ei voi edistää puhein eikä kirjoituksin, he ovat jo liian vanhoja valmistamaan ja käyttämään räjähdyspanoksia ja käsikranaatteja. Münchenin arabisissitkin olivat kaikki parinkymmenen ikäisiä.
Jos kuitenkin jotakuta täällä sattuisi kiinnostamaan vanhan luonnonsuojeluveteraanin henkinen testamentti, niin sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla. Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi se että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.
Luonnonsuojelu näin pelkistettynä kuulostaa varmasti monen korvissa synkältä ohjelmalta. Moni epäjohdonmukainen hyssyttelijä-luonnonsuojelija kauhistuu sitä, että luonnonsuojelulla näin esitettynä ei ole erityistä mainos- eikä houkutusarvoa, se ei myy hyvin. Ja onkin niin, että me voimme tietysti jonkin aikaa jatkaa nykyistä kehityslinjaa, perustella peruskouluja, hyysätä kehitysvammaisia, elvytellä puolen kilon keskoslapsia happiteltoissa ja jakaa maitopulveria Pakistaniin ja aapisia Sumatran villeille – ja kuolla sitten käsi kaulalla kaikki yhdessä. Tähdennän erityisesti, että tämä ajatuskulku ei ole välttämättä typerä tai väheksyttävä, se voi olla sekä älykkään että tietoisen ihmisen ohjelma. Yhtä vähän kuin yksilö on ikuinen, yhtä vähän meidän on pakko ajatella ihmislajia tai kulttuuria ikuiseksi. Päämääräksi voidaan ehkä hyvinkin pelkistää tarkastelijaa hallitsevan eettisen ihanteen saavuttaminen – sen jälkeen ihminen kulttuureineen joutaakin mennä.
Mutta luonnontutkijan ohjelma tällainen ei ole, hän pitää sitä luonnontieteen tosiasioiden valossa huikeana haaveiluna. Meillä on ensinnäkin kovin vähän aikaa käytettävissä, jotta lähimmäisenrakkauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sovellutukset ehtisivät ottaa kovin merkittäviä edistysaskelia. Ja niitä seuraava romahdus paljastaa ihmisen sellaisena, että idealisti toteaa kaiken kalliin valuneen tyhjiin. Ihmisen eettisen ja aatteellisen kulttuurin perinne ei tosin ole lajinkehityksessä aivan lyhyt, se on muutaman tuhannen vuoden ikäinen. Mutta ihmisen käyttäytymisen tutkimus poikkeustilanteissa on osoittanut tämän pintakiillon kuuman paikan tullen sulavan lumen kaltaiseksi. Me emme koskaan alistu kuolemaan kaikki yhdessä, emmekä etenkään käsi kaulalla. Luonnonvalintamekanismit ja olemassaolotaistelu kaikessa darvinistisessa alastomuudessaan nousevat pinnalle aina kun ahdinko on kyllin suuri. Jo kauan ennen kuin viimeinen ihminen on heittänyt henkensä on viimeinen Punaisen Ristin ambulanssi ammuttu pirstaleiksi.
Luonnontutkijan ja humanistin näkökulma yhtenee harvoin myöskään toiveiden tasolla. Sikäli kun luonnontutkija ei kykene kiipeämään tähtiperspektiiviin piittaamattomaksi tarkkailijaksi, kaikkien arvojen yläpuolelle, hänelle tavallisesti elämä on ylin arvo, elämä ja sen määrä ja monimuotoisuus. Hän toivoisi omasta lajistaan säilyvän edes joitakin näytekantoja kaukaiseen tulevaisuuteen, mitä useampia sukupolvia sitä parempi, riippumatta niinkään niiden kulttuurityypistä ja yhteiskuntarakenteiden laadusta. Ja ennen kaikkea hänelle on keskeinen tavoite se, että maapallon muu geneettinen potentiaali, se suunnattoman monimuotoisuuden pääoma, joka on vaatinut kehittyäkseen miljoonia vuosia, säilyisi mahdollisimman rikkaana, vaurioittumattomana.
Biologin vaihtoehto voi ekologisten tosiasioiden valossa toteutua ainoastaan siten, että valta siirtyy täysin uudenlaiselle maailmankatsomukselle. Meidän on hylättävä ihmisten välisen veljeyden periaate, lääkärietiikka ja humanismi, murskattava kansainvälinen yhtenäiskulttuuri ja korkea-asteinen teknologia.
Muita vaihtoehtoja kuin nämä kaksi ei ole olemassa.
Kun puhutaan sellaisessa seurassa kuin täällä Luonto-Liitossa, nuorten biologien keskuudessa, voidaan sivuuttaa kiistakysymys siitä, onko maapallon korkeammilla elämänmuodoilla tulevaisuutta vai ei. Me tiedämme, että on epäolennaista, riittävätkö maapallon teräs- tai tina- tai kupari- tai öljy- ja maakaasuvarat loppujen lopuksi kolmekymmentä vai satakolmekymmentä vuotta, tapahtuvatko ihmisen teollisuuden palamisjätteiden aiheuttamat ilmakehän, vesistöjen tuoton tai kasvien yhteyttämisprosessin järkytykset, niin sanottu lopullinen ekokatastrofi, kymmenen, viidenkymmenen vai kahdensadan vuoden päästä. Me tiedämme, että sikäli kuin pysähtymättömän aineellisen vaurastumisen pyrkimys kuuluu ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin, niinkuin ilmeistä on, ekokatastrofi on joka tapauksessa lähisukupolvien aikana väistämätön. Mikä hyvänsä kasvuvauhti jos se on päättymätön johtaa maapallon hyödyntämiseen loppuun silloin kun tekniikan taso on tähän riittävä, niin kuin se jo nyt on. On aika surkeaa, että maallikkoajattelija yhä vielä puhuu 'tuomionpäivänprofeetoista' silloin kun kysymyksessä ovat tieteelliset tosiasiat, joiden tajuamiseen ei tarvita paljon muuta kuin rahtunen logiikkaa.
Otaksun, että me emme täällä puhu tuomionpäivänprofeetoista, vaan lähdemme siitä, että laji ihminen on tullut kehityshistoriansa siihen vaiheeseen, jossa sen isojenaivojen liikakasvu on juuri johtamassa lajin poiskarsiutumiseen. Jo alkeistiedot paleontologiassa, maapallon elämänhistorian tuntemuksessa, riittävät kertomaan, että tämänkaltaiseen umpikujaan jonkin lajin kehityksessä ei sisälly sinänsä mitään merkillistä. Erikoinen sivupiirre on kylläkin se, että ihmislajin tapauksessa maapallo hyödynnetään niin totaalisesti loppuun, että samalla pyyhkiytyy tuhansia ellei miljoonia muita eliölajeja tältä planeetalta, suuri osa jo ennen tuhon aiheuttajalajin omaa lopullista häviämistä.
Luonnontutkijalle tarjoutuu tässä kehityskulussa jännittävä analyysintekijän ja tarkkailijan osa. Jännittävää asetelmassa on sekin, että kun luonnontutkija on itse asianosainen, kun kysymyksessä on myös hänen oma ja jälkeläistensä kohtalo, hän ei useinkaan kovin pitkälle jaksa pysytellä puolueettomana ja kiinnostuneena sivustaseuraajana. Koko eliökunnalle yhteinen itsesäilytysvaisto, sekä yksilöä että lajia koskevana, saa luonnontutkijan monesti myös miettimään keinoja päästä pälkähästä ja sitä tietä heittäytymään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omalta kohdaltani ajattelen myös sellaisia luonnontutkijoita, jotka ovat ensi sijassa luonnonystäviä, joiden tunne-elämää ei niinkään kosketa oman lajin kohtalo kuin se suunnaton köyhtyminen, joka parhaillaan kohtaa eläimiä ja kasveja maapallolla. – Pohtiessaan mahdollisia ratkaisuja ja toimenpiteitä järkevä luonnontutkija tuskin enää tähtää pitemmälle kuin tuhojen viivyttämiseen kenties jollakin vuodella tai kuukaudella.
Kun biologi tarkastelee niitä lajityypillisiä ominaisuuksia, jotka ihmisessä ovat ainaansaaneet tämän ekokatastrofin kynnykselle joutumisen, niin ensimmäisenä on tietysti mainittava teknillinen osaavuus. Mutta lääketiede ja insinööritaito eivät sellaisinaan välttämättä olisi murskanneet luonnon järjestelmiä niin totaalisesti kuin on tapahtunut. Teknisen etevyyden rinnalla on muistettava toinen ihmisen tuhoisa ominaisuus, sosiaalisuus, taipumus yhteistoimintaan, ihmisten keskinäinen veljeys. Se eri yhteyksissä kyllästymiseen saakka kuvattu muinaissuomalainen, joka lähti nitistämään kirveellä uudisraivaajanaapurinsa kun näki vuoleskeltuja lastuja kotivirrallaan, ei ikinä olisi saattanut maapallon elämää umpikujaan. Vain muurahaisihmisen sosiaalisuus ja solidaarisuus on tehnyt mahdolliseksi tämän hirvittävän yksilötiheyden, tämän ihmislihan ja ihmisjätteen määrän, johon maapallo tukehtuu. Neljä miljardia kappaletta samaa suurikokoista nisäkäslajia, tätä karvatonta törkimystä, kihisemässä pienellä pallollamme on suurin mielettömyys, mitä aurinkokunnassamme on toistaiseksi nähty. Tai ehkä sitäkin suurempi mielettömyys on se, että vielä tässäkään tilanteessa eivät kyynelsilmäiset ihmisystävä-idealistit osaa sulkea suutaan.
Yhteiskunnallisen keskustelun muotiaiheita on väittely siitä, kumpi talousjärjestelmä, sosialistinen vai kapitalistinen, edesauttaa tehokkaammin erilaisia saastumisilmiöitä ja luonnonvarojen loppuunhyödyntämistä. Tällä hetkellähän me jo näemme, että nämä talousjärjestelmät yhä enemmän lähenevät toisiaan, kohti yhtenäistä sekatalousjärjestelmää. Kapitalistinen järjestelmä, joka alkuaan on voimakkaiden, toimintatarmoisten yksilöiden sanelema, siis niiden ihmisten, joiden kilpirauhas- ym. hormonitoiminta on keskimääräistä vilkkaampaa, pehmenee ns. kansankapitalismiksi, jossa vähäväkisillekin väenväkisin siirretään ostovoimaa, jotta raivoisa tuotanto löytäisi kuluttajia. Sosialistinen järjestelmä taas, jossa periaatteessa heikkojen, velttojen ja aloitekyvyttömien ihmisten, siis noiden, jotka laulavat "tovereissamme meilla on voimaa", toisin sanoen ihmisten joiden kilpirauhaseritys on heikkoa, olisi pitänyt joukkovoimallaan päästä niskan päälle, on joutunut antamaan yhä enemmän tilaa häikäilemättömien voimaihmisten rymistelylle. Kun varhemmin valtaa käyttelivät kapitalistisessa systeemissä vuorineuvokset, suomalaisella termillä ilmaistuna, ja sosialistisessa systeemissä puoluesihteerit, se nyt alkaa molemmissa olla nuorten, tehokkaiden kovasilmäisten teknokraattiryhmien käsissä.
Merkittävää luonnon- ja luonnonvarainsuojelun kannalta on se, että molemmissa järjestelmissä teknokraatti-vallankäyttäjillä on väestön valtavan enemmistön haltioitunut kannatus ja tuki takanaan. Molemmissa järjestelmissä on järkähtämättömästi taattu niiden kokoava päämäärä, aineellisen hyvinvoinnin lisääminen ilman ylärajaa ja minkäänlaista kontrollimekanismeja, tämä ihmisen lajinkehityksen keskeinen, hallitseva piirre.
Jos kuitenkin ajattelemme näiden järjestelmien alkuperäisiä pelkistettyjä tyyppejä niin voimme todeta, että kapitalistiseen järjestelmään voisi sisältyä toivon siemeniä ainakin paikallisesti ja rajallisesti. Siellä missä taloudellisessa päätöksenteossa on vähänkin jalansijaa yksilön itsenäisyydellä, siellä on aina olemassa teoreettinen mahdollisuus että päätösvaltainen henkilö on lajistaan poikkeava ja saattaa esimerkiksi asettaa muita tavoitteita aineellisen hyvinvoinnin kohottamisen edelle. Vuorineuvos vai saada vaikka uskonnollisen herätyksen tai tulla muulla tavalla höperöksi. Erityisen synkkää ja lohdutonta on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa. Tämä järjestelmä on pystynyt huomattavasti hidastamaan meidän kaikkien tuhoa: taitavalla ja häikäilemättömällä tehdasyrityksen perustajalla on usein tyhmiä ja velttoja poikia, jotka sähläävät isän tehtaat hunningolle, näin hellittäen tavaran liikatuotannon ja saastumisen kuristusrengasta kaulallamme. Mutta siellä missä päätöksentekijä on kollektiivi, siellä on aina määräävänä tekijänä keskivertoihminen pelkistetyn tuhoisine tavoitteineen. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa saamme siten aina kaiken toivon heittää.
Jos ajattelemme talousjärjestelmien ohella poliittisia ideologioita, niin on todettava, että sosialismi, jonka perusperiaatteisin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille, ottamatta millään tavoin laskuihin mukaan näiden päälukua tai maapallon voimamarojen määrää, on todellinen nykyajan kuolemanuskonto. Se että niissäkin maissa joissa ihmisen nk. henkiselle kulttuurille ja ihmisajatuksen vaalimiselle pannan eniten painoa, kuten Euroopassa, suuri osa nimenomaan nuorisosta on tälläkin hetkellä ja vieläpä entistä enemmän viehättynyt sosialistisista opeista, antaa melko mielettömän kuvan ihmislajin ikäänkuin tavoitehakuisesta pyrkimyksestä kohti elämän sammumista.
Hurjimmillaan nuorison todellisuudentajun puute, myös Suomessa, ilmenee kehitysapuaatteen kohdalla. Vaikka luonnontutkijoiden laskelmat osoittavat, että jo tällä hetkellä olisimme pyyhkiytyneet maapallolta, jos ns. kolmas maailma olisi tavoittanut länsimaisen teknologisen tason ja teollistamisen asteen, toisin sanoen koko elämämme on sen seikan varassa, että maapallon väestön enemmistö elää aineellisessa köyhyydessä, niin silti intomielinen nuoriso on vaatimassa kehitysmaille länsimaista elintasoa. Suomen teinien kampanjat Mosambik-instituuttien ja Perun lasten lukutaidon puolesta ovat vieläpä kaikkein taitavimmin valittuja kohteita, kun pyrkimyksenä on näiden maiden aineellisen hyvinvoinnin kohottaminen. Taloudellisten tutkimuslaitosten tulokset näet osoittavat, että prosenttiyksiköissä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin taloudellista kasvua edistävät investoinnit koulutuksen alalla. Jos kehitysapuvaroilla siis perustettaisiin tehtaita eikä kouluja, tämäkin olisi maapallon talouden kestokyvylle vähemmän tuhoisaa.
Kaikkihan me olemme saaneet kristillis-humanistisen koulutuksen ja kaikkiin meihin on tarttunut kulttuuripiirimme kristillis-humanistia asenteita. Kukaan meistä ei voi olla liikuttumatta ja näkemättä ns. kaunista ja hyvää vähäosaisempien kansojen auttamisessa ja sosialistisissa rakkaudenopeissa ylipäänsä. Mutta tutkijana biologin on pakko huomata, että nämä tasoittamisen ja tasa-arvoisuuden ideat ovat tuulesta temmattuja, luonnon systeemeille vieraita ja sellaisina tuhoisia harhakuvia. Luonnossa on kaikkialla vallalla pyrkimys erilaistumiseen ja eriarvoisuuteen, geneettisen potentiaalin lisäämiseen. Näin on syntynyt eliölajien, rotujen ja muotojen suunnaton runsaus, ja jatkuvasti lajien osapopulaatiot osoittavat taipumusta erilaistumaan. Jos ajattelemme hyväonnista tai tarmokasta ja voimakasta peippokoirasta, joka on onnistunut valtaamaan pesimäpiirin hämäläisessä rantalehdossa, niin se kasvattaa leikiten viisi poikasta ja siinä sivussa laulaa ja huvittelee pitkin päivää. Mutta toinen huono-onninen tai heikko ja veltto peippokoiras on tungettu Kainuun vihoviimeisille jäkäläkankaille, missä se ahertaa vaisuna aamusta iltaan ja saa yhden tai kaksi poikastaan säilymään hengissä.
Ihmislajin tulevaisuus olisi pitkällä tähtäyksellä, siinäkin tapauksessa että ratkaisemattomat luonnonvarain ehtymis- ja saastumisongelmat olisi ajatusleikkinä kuviteltu ratkaistuiksi, pitkällä tähtäyksellä murheellinen sen vuoksi että luonnonvalinta tämän lajin piirissä on lääketieteen toimesta murskattu. Esimerkiksi tämän esitelmän pitäjän, joka sairasteli paljon lapsena ja jonka sängyn vieressä lastenlääkärit lepertelivät kilpaa äidin kanssa, olisi pitänyt kaikin mokomin karsiutua, ja se olisi varmasti ollut kaikilta näkökannoilta hyvä asia. Jos taas palaamme kehitysmaiden ongelmiin, niin ei se, että jollakin taholla maailmaa on jokamiehen kulkuvälineenä auto, joka vihoviimeisessä pikkukaupungissa korkeakoulu ja maalaiskylässä kirjasto ja lapsikuolleisuus puristettu olemattomiin, mitenkään edes ideoiden tasolla merkitse sitä, että näin pitäisi olla muissakin maailman kolkissa – saati sitten että tämä on luonnonvarojen rajallisuuden vuoksi käytännössä mahdotonta. Vain jästipäät ovat keksineet, että on jollakin tavoin järkyttävää, jos toisella puolen maailmaa ihmiset päristelevät rumpuja viidakoissa ja vain vahvimmat yksilöt selviävät malarialta ja tsetse-kärpäsen puremilta.
Jos me taas tuomme kuvaan luonnonsuojelun, niin sen näkökulmasta ainoa todellinen riisto ja imperialismi maailmassa on ihmisen harjoittama eläinten ja kasvien sorto, ja siinä ovat Yhdysvaltain ja Vietnamin vapausrintaman imperialistit käsi kädessä samalla puolella.
Luonnossa ilmenevällä pyrkimyksellä erilaistumiseen on se biologinen tarkoitus, että mahdollisimman monelle erilaiselle elintilalle, ekologiselle lokerolle, on käyttöä, että elämän kokonaistuotanto on mahdollisimman suuri. Lajin piirissä erilaiset osapopulaatiot ja yksilöiden erilainen geenivarasto pyrkivät takaamaan sen, että lajilla on panna tuleen sopeutuvaa ainesta mahdollisimman monenlaisissa ympäristön ja olosuhteiden muutostilanteissa, niin että lajin elämän jatkuminen olisi turvattu, vaikka osa kannasta karsiutuisikin. Tämä sääntö pätee kaikkien luonnonlakien lailla ihmiseenkin. Huomaamme, että nykyisen väestön valtaosa on, käsillä olevaan aiheeseemme liittyvien ominaisuuksien suhteen, tuota tyyppiä, joka tähän asti on taannut lajille suurimman menestyksen ja kukoistuksen ja vasta viime vuosikymmenien tekniikan ylilyönnin ansiosta muuttunut lajin kannalta tuhoavaksi: ahkeria, tehokkaita, yhteistoimintaan halukkaita, jatkuvasti eneneviin aineellisiin palkkioihin tähtääviä rakentajia. Mehän tiedämme, että maapallon taloudesta eivät tee selvää kapitalismi eikä sosialismi, vaan ihmistyö, miljardien ahkerien raivaajien ja työläisten aherrus korkealla teknologisella tasolla, tapahtui se sitten korkeakouluissa, konepajoissa, koneellistetuilla maatiloilla tai kalastuslaivastoissa.
Eivätkä siihen vähemmistöön, joka tässä tilanteessa edustaa lajin kannalta pelastavaa elementtiä, siihen osapopulaatioon, jonka varaan lajin jatkuminen voisi rakentua, suinkaan kuulu aktiiviset luonnonsuojelijat, jotka pönkittävät hyvinvointiyhteiskuntia istumalla korkein rahapalkkioin luonnonsuojelukomiteoissa, neuvottelukunnissa ja seutukaavaliitoissa syytämässä paperia ympärilleen. Ei ole halpahintaisempaa keinoa päästä vuorenvarmasti sekä varmaan ja hyvän toimeentuloon että yhteiskunnan juhlituksi kultapojuksi kuin ryhtyä saasteentutkijaksi. Meillä Suomessakin on nykyisin kymmenen limnologia ja ryppyotsaista vesinäytteen ottajaa jokaista saastuvaa järveä kohti – ja vesistöt senkun saastuvat, sehän on selvä, se on kaikkein eniten saasteentutkijan intresseissä – jos järvet olisivat puhtaat, heiltä menisi leipä.
Sen sijaan niitä ihmisiä, jotka muodostavat tulevaisuudentoivon oljenkorren nykymaailmassa, ovat ne, jotka pidättäytyvät tuotannollisesta toiminnasta ja jotka horjuttavat järjestynyttä yhteiskuntaa. Todellisia elämänsäilyttäjiä, luonnon puolustusmekanismin osia maapallon nykyvaiheessa ovat ennen muita asunnottomat alkoholistit ja pummit ja aivan erityisesti niin sanotut rikolliset, jotka oman työpanoksensa syrjään vetämisen lisäksi pidättävät lukuisan virkakoneiston sivussa tuottavasta työnteosta. Voidaan arvioida, että me tarvitsisimme suomalaisissa oloissa vain muutamia tuhansia pankkirosvoja niin yhteiskunta olisi sekasorrossa ja tehtaiden savupilviinkin alkaisi ilmaantua hengähdysaukkoja.
Luonnonystävä tietysti heikkoina hetkinään johtuu unelmiin, joissa aktiiviset luonnonsuojelijat ovat liittyneinä tähän rintamaan. Omasta puolestani olen entisenä nyyhkypasifistina seuratessani viimeisen vuosikymmenen kiihtyvänä ja pidäkkeettömänä vyöryvää tuhoa päätynyt näkemykseen, että muuta todellista luonnonsuojelua ei ole kuin sellaista joka turvautuu väkivaltaan. Luonnonsuojelutoimi, joka ei ole ristiriidassa jonkin rikoslain pykälän kanssa, ei ole luonnonsuojelua. Mitään tekemistä luonnonsuojelun tai maapallon elämän pitkittämisen kanssa ei ole sillä tupruttaako tehdas sosialistisia vai kapitalistisia savuja, ainoa todellinen ratkaisu on se, että sen tuprutus lakkaa ja tiilet rytisevät pitkin ketoa. Vasta silloin kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneitten teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä, silloin kun suo-ojituskatepillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta. On merkillistä ajatella, kuinka helposti nykyaikainen teknologia todella olisi haavoitettavissa. On laskettu, että korkea-asteisen teknologian kehittämiseen pystyy erikoislahjojensa ja pitkän erikoiskoulutuksen ansiosta tuskin yksi promille väestöstä, joten jo tavattoman pienen henkilömäärän eliminoiminen pystyisi halvaannuttamaan nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan elinkeinoelämän.
Mutta luonnonsuojelumies tietää että näin ei koskaan ehdi tapahtua. Hän näkee katkerana, että ainoastaan sellaisessa voimakkaasti biologispohjaisessa aatteessa kuin kansalliskiihkossa on voimaa temmata yksilöt itsensä uhraaviin sankaritekoihin, sellaisiin joita viimeksi muistamme Tsekkoslovakian tai Pohjois-Irlannin nuorison keskuudessa. Vain kansalliskiihko sai aikaan viimesyksyisen Münchenin ihmeen, jossa seitsemän nuorukaista kaukana kaikista läheisistään vieraassa maanosassa, uskalsi asettua koko maailmaa vastaan ja pitää pilkkanaan kaikkea suuren elintasomaan siansilmäisiä ja kaksoisleukaisia poliisipäälliköitä ja ministereitä, ja samalla miljoonia typeriä poroporvareita kautta maailman lehtiensä ja televisioittensa ääressä.
Mutta luonnonsuojelijat eivät kuulu luonnon raskassoutuiseen ja villiin vauhtiin päässeessä kehitysvyöryssä auttamattomasti myöhästyvään puolustusmekanismiin. On kohtalon ironiaa, että luonnonsuojelijat, luonnonystävät yleensä ovat luonnetyypiltään hentomielisiä, sopuisia, erittäin yhteiskuntamyönteisiä yleiseetikkoja, jotka usein eivät edes kykene ratkaisemaan henkilökohtaista ristiriitaansa ihmisrakkauden ja luonnonrakkauden välillä. He ovat suuria murehtijoita, mutta huonoja loogikkoja ja kehnoja toimen miehiä. Vähintäänkin he koko produktiivisen nuoruuskautensa ajan kuvittelevat, että heillä on rauhanomaisia ja miellyttäviä toimintakanavia ja vaikutusmahdollisuuksia. Ja jos he sitten aikaisintaan kolmissa tai neljissä kymmenissä heräävätkin huomaamaan, että luonnonsuojelua ei voi edistää puhein eikä kirjoituksin, he ovat jo liian vanhoja valmistamaan ja käyttämään räjähdyspanoksia ja käsikranaatteja. Münchenin arabisissitkin olivat kaikki parinkymmenen ikäisiä.
Jos kuitenkin jotakuta täällä sattuisi kiinnostamaan vanhan luonnonsuojeluveteraanin henkinen testamentti, niin sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla. Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi se että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.
Luonnonsuojelu näin pelkistettynä kuulostaa varmasti monen korvissa synkältä ohjelmalta. Moni epäjohdonmukainen hyssyttelijä-luonnonsuojelija kauhistuu sitä, että luonnonsuojelulla näin esitettynä ei ole erityistä mainos- eikä houkutusarvoa, se ei myy hyvin. Ja onkin niin, että me voimme tietysti jonkin aikaa jatkaa nykyistä kehityslinjaa, perustella peruskouluja, hyysätä kehitysvammaisia, elvytellä puolen kilon keskoslapsia happiteltoissa ja jakaa maitopulveria Pakistaniin ja aapisia Sumatran villeille – ja kuolla sitten käsi kaulalla kaikki yhdessä. Tähdennän erityisesti, että tämä ajatuskulku ei ole välttämättä typerä tai väheksyttävä, se voi olla sekä älykkään että tietoisen ihmisen ohjelma. Yhtä vähän kuin yksilö on ikuinen, yhtä vähän meidän on pakko ajatella ihmislajia tai kulttuuria ikuiseksi. Päämääräksi voidaan ehkä hyvinkin pelkistää tarkastelijaa hallitsevan eettisen ihanteen saavuttaminen – sen jälkeen ihminen kulttuureineen joutaakin mennä.
Mutta luonnontutkijan ohjelma tällainen ei ole, hän pitää sitä luonnontieteen tosiasioiden valossa huikeana haaveiluna. Meillä on ensinnäkin kovin vähän aikaa käytettävissä, jotta lähimmäisenrakkauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sovellutukset ehtisivät ottaa kovin merkittäviä edistysaskelia. Ja niitä seuraava romahdus paljastaa ihmisen sellaisena, että idealisti toteaa kaiken kalliin valuneen tyhjiin. Ihmisen eettisen ja aatteellisen kulttuurin perinne ei tosin ole lajinkehityksessä aivan lyhyt, se on muutaman tuhannen vuoden ikäinen. Mutta ihmisen käyttäytymisen tutkimus poikkeustilanteissa on osoittanut tämän pintakiillon kuuman paikan tullen sulavan lumen kaltaiseksi. Me emme koskaan alistu kuolemaan kaikki yhdessä, emmekä etenkään käsi kaulalla. Luonnonvalintamekanismit ja olemassaolotaistelu kaikessa darvinistisessa alastomuudessaan nousevat pinnalle aina kun ahdinko on kyllin suuri. Jo kauan ennen kuin viimeinen ihminen on heittänyt henkensä on viimeinen Punaisen Ristin ambulanssi ammuttu pirstaleiksi.
Luonnontutkijan ja humanistin näkökulma yhtenee harvoin myöskään toiveiden tasolla. Sikäli kun luonnontutkija ei kykene kiipeämään tähtiperspektiiviin piittaamattomaksi tarkkailijaksi, kaikkien arvojen yläpuolelle, hänelle tavallisesti elämä on ylin arvo, elämä ja sen määrä ja monimuotoisuus. Hän toivoisi omasta lajistaan säilyvän edes joitakin näytekantoja kaukaiseen tulevaisuuteen, mitä useampia sukupolvia sitä parempi, riippumatta niinkään niiden kulttuurityypistä ja yhteiskuntarakenteiden laadusta. Ja ennen kaikkea hänelle on keskeinen tavoite se, että maapallon muu geneettinen potentiaali, se suunnattoman monimuotoisuuden pääoma, joka on vaatinut kehittyäkseen miljoonia vuosia, säilyisi mahdollisimman rikkaana, vaurioittumattomana.
Biologin vaihtoehto voi ekologisten tosiasioiden valossa toteutua ainoastaan siten, että valta siirtyy täysin uudenlaiselle maailmankatsomukselle. Meidän on hylättävä ihmisten välisen veljeyden periaate, lääkärietiikka ja humanismi, murskattava kansainvälinen yhtenäiskulttuuri ja korkea-asteinen teknologia.
Muita vaihtoehtoja kuin nämä kaksi ei ole olemassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)