Panssaroitu tolvana

PENTTI LINKOLA, Suomen Kuvalehti, 23/1993

On merkillinen sosiaalipsykologinen ilmiö, että typeryys ja älykkyys eivät suomalaisessa yhteiskunnassa jakaudu likikään tasaisesti tilastollisen todennäköisyyden mukaan. On muutamia oppi- ja ammattialoja, joihin hölmöys kasaantuu erityisessä määrin, tekee pesän, niin kuin sanotaan.

Häntäpäästä lukien tulevat mieleen sosiologit, meteorologit, taloustieteilijät… No, tähän yhteyteen panin ne vain pehmennykseksi ja lohdutukseksi metsämiehille, humanitaarisista syistä. Metsä-alan ammattilaiset eivät sittenkään erotu kyvykkäistä kansalaisista aivan äkkijyrkästi, vaan liukuvasti. Monumentaalisimman pölhöyden saarekkeen metsänhoitajat kyllä muodostavat.

Metsänhoidon historia Suomessa on todellinen tuskien taival, erehdysten ja kömmähdysten päättymätön ketju. Kun yhdestä virhesuuntauksesta on katkerasti ja hitaasti päästy irti, on seuraava jo hyvässä menossa. Ja kaikki aina koko valtakunnan laajuudelta, niin kuin keskusjohtoisessa suunnitelmataloudessa tapahtuu.

Tunnetuin esimerkki on koko suunnattoman koneiston liikekannallepano koivun hävittämiseksi – juuri ennen koivun nousua teollisuuden kalleimmaksi arvopuuksi. Yhtä huikeita tappioita tuli ”kaleloinnista”, raivaussavotoista, joilla kaikki kaadettiin rasiin nuoret puuikäluokat siellä missä ”taimisto ei ollut tasainen”. Näin menetettiin kolmikymmenvuotias puusto ja kasvatettiin – mikäli onnistuttiin – kenties viidenneksen tai neljänneksen verran peittävämpi taimisto 0-ikäisestä alkaen.

Kansakoulun laskuoppi ei muutoinkaan ole jättänyt metsänhoitajaan mitään jälkeä. Koko ammattikunta mittaa suu toimekkaasti tötteröllä vuosilustojen vahvuutta ja harventaa nuoren metsän hyvään kasvukuntoon siten että puu lihoo kaksinkertaisella nopeudella entiseen ylitiheään ja kitukasvuiseen rappiometsään verrattuna. Siinä tosin varttuvien runkojen luku oli viisinkertainen… Aikanaan sitten metsänhoitajan ilonkyynelillä kastelluista tukkipuista tulee höttöistä sahatavaraa, joka saa rakentajan raivoon ja epätoivoon. Tunnen itsekin liian hyvin tämän höttömetsän höttölaudan: kun päälle astuu, syvä saappaanjälki jää puuhun.

Kautta aikain metsää verotettiin siten, että päältä kaadettiin isot tukkipuut ja pienempi puusto varttui kaadettavaksi aikanaan. Tässä ei ollut muuta vikaa kuin että se oli talonpoikaisjärjen, jokaisen isännän älyn sanelema hakkuutapa eikä siis tarvinnut mitään asiantuntijan, ammattiauttajan apua. Senpä vuoksi metsänhoitajat nimittivät menetelmän harsintahakkuuksi ja metsälle äärettömän turmiolliseksi. Kuten aina, ennen pitkää he itsekin uskoivat huijaukseensa: ylispuuston alla pienemmän puut ovat kelvottomiksi kituneita ja kasvukykynsä menettäneitä. Siksi koko metsä on hakattava kerralla puhtaaksi ja kasvatettava sijalle tasaikäinen istutusmetsä. Näin syntyivät avohakkuut, suomalaisen maiseman suurin kirous jääkauden jälkeen.

Tässä teoriassa, joka edelleen on vallitseva ja joka määrää sen miten isänmaan kamaraa käsitellään, ei tietenkään ole mitään perää. Tosiasiassa varjoon ja ravinnepaitsioon jäävä puu saattaa juroa vaikka vuosikymmeniä, ja heti kun se saa valoa ja elintilaa, se lähtee iloiseen kasvuun. Olen läheltä seurannut muutamia sitkeitä vanhojaisäntiä, jotka arvovallallaan ovat pystyneet uhmaamaan metsänhoitoyhdistysten painostusta ja vuosikymmeniä myymään samasta aina täystiheänä pysyvästä metsästä viiden tai kymmenen vuoden välein uuden leimikon loistokasta laatupuuta. Näiden aniharvojen ukkojen varassa ovatkin ne rippeet kunnollista sahatavaraa mitkä vielä ovat Etelä- ja Keski-Suomessa olleet saatavissa. Jatkuvan kasvatuksen metsien tuotto on pitkällä aikavälillä suurempi kuin mihin avohakkuiden ja kompuroivien istutusten vuorottelulla päästään.

Niin, avohakkuita seurasi sitten ”metsänuudistamisen” koko sekasorto. Hirmuinen ryske ja kolkutus: konearmeijat kautta maan laikuttamassa tai auraamassa kivenlouhikoita, miljoonia hehtaareita miljardeilla markoilla. Ja eri uudistusmenetelmien poukkoileva vaihtelu – koetoiminta aina vuosia myöhässä, tuloksia käsillä vasta sitten kun sovellukset olivat jo menossa Tanskan kokoisilla pinta-aloilla.

Miltä näyttää ”luontainen uudistus”? Aukolle jätetään sinne tänne muutama petäjänhuiske siemenpuuksi. Olenpa nähnyt senkin kumman, että kuusikko hakataan siemenpuuasentoon – vieläpä aivan kuluvana vuonna enkä edes kovin etäällä, koska olen sen siemenkuusikon hakkuutähteistä ja korjuukoneiden murskeista koonnut parin vuoden polttopuut. Yhtä kaikki, kauan ennen seuraavaa siemenvuotta ovat niin männyt kuin kuuset rysähtäneet syysmyrskyssä pötkölleen, vain mustat juurilaatat pystyasennossa. osasta kuusia on sentään kolmimetrinen kanto jäljellä. Aukko on samalla laajentunut syvälle naapurin metsälohkon puolelle, ennen kuin metsänrinta on vähitellen torjunut myrskyn.

Uudistus kylvämällä on jäänyt siinä määrin alakynteen, että voin suoraan siirtyä istutukseen. Sen suosion selittää suurelta osalta jättiläismäinen liikevaihto metsäpuun taimien kasvatuksessa ja myynnissä. Vilkaistaanpa lyhyesti puulaji puulajilta.

Avohakkuilta innostus levisi laajemmallekin. Myös valtakunnan viimeiset laidunniityn kappaleet, peltoheitot ja kedot saavat sievät rivit syvänvihreitä kuusentaimia. Toisena tai kolmantena vuonna iskee myöhäinen keväthalla silloin kun uudet vuosikasvaimet ovat jo pitkällä. Syvänvihreä muuttuu ruskeaksi ja taimirivit käpertyvät heinikkoon, kastikoiden ja lauhojen lempeään syleilyyn, armahtavaan unohdukseen.

Mutta rauduskoivu ei halloista piittaa, se rehottaa elinvoimaa täynnä. Se todellakin rehottaa, sen siirtää omaan viljelykseensä veliveikkonen hirvi, kaikkialla kautta Suomenmaan. Hirven viljelysmenetelmä tuo mieleen vanhan tarinan kuninkaasta ja shakkilaudasta: ensimmäiselle ruudulle jyvä, toiselle kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista… Koivuntaimessa haaroja toisena keväänä kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista…

Oli sellainenkin aalto kuin kromosomihaavan istutus tulitikkuteollisuuden tarpeisiin, vaikka siitä ei tullutkaan tuhansien hehtaarien kansanliikettä. Kuinka ollakaan että se sattui juuri samoille vuosille jolloin koko hiipuvan teollisuudenhaaran rippeet siirtyivät hiljaa ulkomaille.

Valtavin valtakunnallinen operaatio on kuitenkin männyntaimikauppa. Maastossa jälki on alakuloista. En tarkoita Lappia, jossa taimisto kärvistelee jonkin vuoden ennen kuin hiipuu tundraksi. Etelä-Suomessakin olen pienestä pojasta seurannut sydänmailla hakkuuaukkoja, joista rehevimmät jäävät heinän valtaan ainakin minun iäkseni. Tai sitten lasken, kuinka monessa epämuotoisessa taimenkäppyrässä on vielä vihreitä neulasia: viime vuonna vielä joka viidennessä, nyt enää joka kahdeksannessa. Hauholla kävelin kerran isolle taimistoaukolla, jossa torjuntaruiskutus joko heinikon tai lehtivesaikon nitistämiseksi oli tappanut myös jok’ikisen viisivuotiaan männyntaimen. Etenkin peltomailla tapaan kuitenkin myös komeasti menestyneitä taimistoja ja suoritan taas laskutoimituksia: joka kuudestoista, joka kahdeksastoista männynalku jotakuinkin vatupassissa, muut mitä ihmeellisin kokoelma käyrää, lenkkiä, monihaaraa ja kulmaa. Suurin ihme kohtaa kuitenkin, jos keksii töniä ja taivutella näitä hyväkkäitä: käsivarren vahvuisinakin ne lelluvat ja taipuvat kuin muoviletku.

Kaikesta näkyy, ettei metsänhoitaja käsitä mitään puun olemuksesta eikä metsän kokonaisuudesta, ei sen viihtymisestä, vaatimuksista, ei siitä mitä se sietää. Ei se hysteerisen herkkä ole, kestää se myyrän, jäniksen, hirven ja myrskynkin. Niin että antaa se ihmisellekin osansa, mutta varovaisesti poimiskellen, puun sieltä, toisen täältä. Tiheys ja suojaisuus on metsän perusominaisuus, ja yhden puulajin metsä on useimmiten jo ajatuksena mieletön.

Soitten ojitus sivuaa myös käsiteltävää asiakokonaisuutta, vaikka siinä mennäänkin metsästä toiseen kansallismaisemaan, joka on maalle nimenkin antanut. Suomen soitten ojitusta on sanottu Euroopan suurimmaksi luonnon tuhoamistoimeksi 1900-luvulla. Tässä tarkastelussa on kuitenkin kiinnostavaa se, että viidennekselle ojitusalasta ei ole noussut eikä nouse taimen tainta ja että lopunkin touhun tase taitaa olla samanlainen kuin säästöpankkien. Miljardit olivat pikkulantteja, kun tuontikoneet ajettiin loppuun ja tuontiöljy paloi rämeillä ja nevoilla. Ollapa nekin rahat nyt valtion kassassa.

Mitä tästä kaikesta jää käteen? Massiivista hävikkiä siitä jää käteen, joka käänteessä, hävikkiä, joka kumoaa vähäiset ansiot ja voitot toisaalla. En ole tässä katsauksessa kosketellut sanallakaan metsätalouden perusfilosofiaa, elämänkehän suojelua, maapallon hiilitasetta ja sen sellaisia suuria ympyröitä. Minua tällä kertaa kiinnostaa näkökulman supistaminen pienen Suomen talouselämään. Ja siltäkin kannalta lopputulos metsäammattikunnan ähellyksessä koko sen elinaikana on kirkkaasti miinusmerkkinen. Ilman ainoaakaan metsänhoitajaa ja metsäteknikkoa, ilman yhtään alan oppilaitosta Suomesta olisi voitu myydä sama määrä puuta, laadullisesti parempaa puuta, ja metsäturkki olisi verrattomasti tuuheampi. Kansallispuisto- ja soidensuojeluohjelmiemme suurmiehen, edesmenneen Urpo Häyrisen unohtumaton määritelmä metsäammattimiehelle, ”panssaroitu tuhooja”, voidaan vaihtelun vuoksi vuorokerroilla korvata ”panssaroidun tolvanan” lempinimellä.

Erään metsänhakkuun tarina

PENTTI LINKOLA, 1999

Viime talvena kaadettiin kotikyläni tienvarren viimeinen metsä, vanha kuusikko, harvakseen suurten koivujen kirjavoima. Samalla lähtivät korkeat siemenmännyt tien vastapuolen laajalta, viisitoista vuotta sitten tehdyltä aukolta, jolla nyt kasvaa peukalon vahvuista taimikkoa. Asun nyt hehtaarin tontilla melkein saaressa, hakkuualueiden keskellä. On avaraa, ilmavaa.

Tämä aukko tehtiin todellakin talvella, ei alkueläinten eläinten pesimisaikana, kukkien kukkimisaikana, kuten joka toinen seudun hakkuista. Tämän hyvän puolen olen huomannut, asioista pitää aina löytää hyvät puolet. Hakkuuaukon läpi virtaa puro, ja se partaalle jätettiin harva yksittäispuiden rivi, olisiko se ollut ”avainbiotoopin suojelua”. Mitään puron pienilmastoa tai ainuttakaan saniaista ne eivät varjele. Maiseman kannalta olisi ollut parempi, jos tätä vierestä kaadettujen runkojen silpomien puiden räähkäistä riviä ei olisi jätetty kummittelemaan. Yhtä kaikki, aukolle jätettiin muutama muukin puu, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen metrin välein.

Itse savotta oli vaikuttava, niin kuin se nykyisin on. Mikään ei ole suurempaa pötyä kuin puhe maaseudun autioitumisesta. Nyt se vasta onkin elävä, on jylyä ja ryskettä, kirskuntaa, narsketta, vinkunaa ja ulvontaa, ja teräskauhojen kolinaa.

Päätyön teki kaksi ekoystävällisen vihreiksi maalattua monitoimikonetta. Tämän aukon aukaistuaan ne siirtyivät valtionmaantien taakse ”isoille metsille”. Siellä nuoruuteni ja vielä keski-ikäni aarniometsät olivat jo kaikki tuulen läpipuhaltamia harveikkoja. Silti koneille riitti siellä töitä, viikko viikolta yhä kauempana: vähitellen jytinä muuttui jyminäksi, lopulta kaukaiseksi kuminaksi, kunnes kevään tullen haipui kuulumattomiin.

Yhtä järeät kuorma-autot veivät tukit pois. En tiedä mihin ne tällä kertaa menivät; aikaisemmin puuvainajat on täältä viety Kaskisiin, 300 kilometrin päähän monen metsätehtaan ohi.

Sitten tuli uusi valtaisa punainen traktori, joka kahmi kourallaan oksat ja latvat suuriin rovioihin tienvarteen haketettaviksi. Hakettamisella varmistetaan, ettei aukolle jää humustakaan. Tämän jälkeen oli vuorossa keltainen kaivinkone, joka raastoi tanteren ojille. Viimeisinä vuosina täällä on kaikki hakkuualueet aurattu, joskus vasta pari vuotta hakkuun jälkeen, niin että versomaan ehtinyt vihreä vatukko on revitty pois ja näyttämö saatu vielä kerran yksivärisen mustaksi. Tällä kertaa auraus tehtiin heti (toinen hyvä puoli löytyi, eläköön).

Kaikki nämä koneet kiersivät pienen säästiön (kolmas hyvä puoli!). Mahtikuusikon keskellä oli pieni kosteikkoputama, jossa ei kasvanut yhtään arvopuuta. Siihen jäi pieni nätti lepikkotupsu. Kesällä paikallinen huvila-asukas metsän- tahi aukonomistajan kehotuksesta kaatoi lepät polttopuiksi (kolmas hyvä puoli peruutetaan).

Maaliskuussa olin hevosella matkalla kirkonkylälle ja sattui vielä olemaan kiire. Tien muurasivat kaksi kuorma-autoa, toisessa haketuskone, toisessa hakesäiliö. Ne antoivat sentään tietä, peruuttivat hankalasti kauas valtionmaantielle ja möyrivät takaisin. Myöhästyin silti aika pahasti. Hakekasojen päällä oli koko viimetalvinen mahtava lumikuorma, puolimetrinen patja. Hakekuormaan pöllysi puolet lunta, puolet pilkettä. Päättelin talonpoikaisjärjelläni, että sen hakkeen polttoenergia menee hakkeen itsensä kuivattamiseen. Muutamaa päivää myöhemmin satuin lukemaan lehdestä laskelmia, joiden mukaan läpimärän hakkeen hyötysuhde lähenee nollaa.

Kevät tuli sitten. Jättiläiskoneet olivat tampanneet tien niin tiiviiksi, että pakkanen oli notkopaikassa tihkuvesistä jäädyttänyt rummun umpeen. Aikaisemmin se rumpu ei ole jäätynyt koskaan. Monta viikkoa tiellä oli puolen metrin lammikko. Onneksi tie oli sen verran kalteva, että toista piennarta myöten jalankulkija ja polkupyörän taluttaja pääsi ohi (uusi kolmas hyvä puoli).

Kesän kynnyksellä saapui Taimi-Tapion istutusryhmä ja istutti kuusentaimia (niin pieniä, että olen vanhoilla silmilläni vain pari pientä vihreää pilkkua tieltä käsin erottanut). Pahvisia taimilaatikoita ei jätetty hajalleen raiskiolle (neljäs hyvä puoli) vaan kasattiin tienpuoleen kolmeen korkeaan rovioon. Ja siihen ne jäivät, yhä virttyneempinä, halkeillen auringossa ja sateessa. Sateet olivat onneksi viime kesänä todella vähissä (viides…). Siitä huolimatta näytti samalta kuin jos tien varteen olisi kaadettu kolme autokuormaa talousjätteitä.

Pohdittiin tiekunnan puheenjohtajan kanssa, kelle kasojen poistaminen kuuluu, aukonomistajalle vai taimiyhtiölle. Jälkimmäinen arvaus osoittautui oikeaksi. Puheenjohtaja tavoitti ao. metsäteknikon. Mitään ei tapahtunut. Olivathan kysymyksessä metsäammattimiehet (ei yhtään hyvää puolta). Elokuussa, häikäistyttyäni katopaikkamaisemasta parillakymmenellä kylilläkäynnillä, valitin Valkeakosken ympäristönsuojelutarkastajalle, joka soitti eteenpäin Taimi-Tapiolle. Kasat pysyivät.

Syyskuussa kävin Valkeakoskella neuvottelemassa ys-tarkastajan kanssa. Vetosin siihen, että tie on muodollisesti kaupungin katu, katukilpineen kaikkineen (vaikka onkin matkaa 7 kilometriä kauppaan ja bussipysäkille) ja että sen varressa asuu, kesämökkiläiset mukaan lukien, parikymmentä ruokakuntaa. Eikö kaupungin rakennus- tai puisto-osasto voisi kalustollaan poistaa jätteet ja laskuttaa perästäpäin asianomistajaa? Ys-tarkastaja arveli, kokemuksen raskas taakka harteillaan, että tämä johtaisi vuosikausien valituskierteeseen ja että kaupunki tuskin ryhtyisi polttamaan näppejään. kehitimme kuitenkin suunnitelman, joka perustui metsämiesten tunnetusti vähäisiin hengenlahjoihin. He eivät luultavasti vielä uhkatilanteessa kykenisi kuvittelemaan koko prosessia loppuun, voittoisiin valituksiin asti. Pelkkä ankara uhkaus ei saattaisi kaupunkia hankalaan välikäteen, ja toisaalta se saattaisi tepsiä. Syyskuun puolivälissä läjät katosivat, kolmen ja puolen kuukauden koristelujakson jälkeen.

Olen mennyt tapahtumien edelle. Kesäkuun alussa, viikonlopun alla, tuli ensimmäinen myrsky, joka kaatoi aukolta (ja puronvarren puurivistä) monta jättöpuuta. Yksi pudotti puhelinlangan. Juuri myrskyn vuoksi jouduin katkaisemaan kolmen kuukauden vesilintusoutuni ja käymään kotona. Tarvitsin silloin puhelinta, mutta selvisin yhdellä patikoinnilla naapurikylään kahden kilometrin päähän, sillä puhelin oli poikki vain kolme päivää, asentajat tulivat maanantaina.

…

Jäteläjät ovat poissa, ja puhelin toimii. Mutta peittävä, armahtava lumi viivyttelee. Nyt kun metsätaloudella ei ole enää mitään pidäkkeitä, eikä sen menetelmien raakuudella mitään rajoja (en tarkoita metsälain paperipykäliä enkä sertifiointien kaltaisia huijauksia, vaan todellisuutta), ja entisten metsien auratut aukot liittyvät toisiinsa ja edelleen peltoaukeisiin kilometrisiksi aavikoiksi, on painajainen täydellinen. Vielä viitisentoista vuotta sitten lähikylien kaikissa taloissa oli karjaa ja puolet pelloista vihreänä heinänurmena. Nyt ei ole vasikan vasikkaa eikä lapun lappua heinänurmena. Hyvin suuri osa pitäjän alasta on kynnöksellä, pellot ja metsät, mustalle muralle revittynä.

Tämä on minun isänmaani. Isänmaataan tulee rakastaa. Minä siis rakastan tätä. Rakastan, rakastan, rakastan, vakuutan itselleni. Mitä minä sitten rakastaisin ellen tätä? Pakko on rakastaa, sanomattoman katkera pakko.

Vihreä valhe

PENTTI LINKOLA, 1993

Jos olisin ajatustenlukija, pukeutuisin tietokeskuksen haastattelijan valepukuun, ottaisin urakakseni viidensadan metsäammattimiehen otoksen ja kysyisin: uskotteko todella Suomen metsien hakkuusäästöön, puuvarojen lisääntymiseen viime vuosikymmeninä? Mutta sen salaisuuden sinetti ei koskaan aukea. Tavanomaiseen kyselytutkimukseen vastaaja vastaa niin kuin hän haluaa vastata. Tiedän, että metsäammattimies on hölmö, mutta ikinä en saa tietää, kuinka hölmö hän on, kuinka paljon opportunistin oveluutta mahtuu mukaan.

Lukemattomat maata risteilevät luonnontutkijat, lukemattomat tarkkakatseiset maallikot hätyyttävät minua vierailuilla, puhelimessa, maantiellä, kadussa ja junassa ja kyselevät samaa kertosäettä: Missä ovat ne hakkuusäästöt, missä ne pystyyn lahoavat metsät, missä runsaspuustoiset metsät ylipäätään? He ajelevat koko valtakunnan tieverkon Hangosta Utsjoelle ja Vaasasta Ilomantsiin, kiertävät metsäautotiet viimeistä kiemuraa myöten ja tähystävät veneistään maan kaikki rannat ja saaret. He tramppaavat myös metsien sisukset marjastaen, sienestäen ja metsästäen - tai muuten vain. Mutta eivät he löydä muuta kuin kannokoita, kannokoille enintään käsivarren vahvuuteen ehtineitä taimistoja, tai lähelle siemenpuuasentoa harvennettuja keski-ikäisiä metsiköitä, itse asiassa taimikoita nekin. Oikeita täyskasvuisia puita, sellaisia sylinmitalla halattavia he kertovat löytävänsä vain taajamien puistoista ja kartanoiden pihoilta. Mistä ne tilastojen puukuutiometrit karttuvat?

Oma asemani on todella onneton, tällä kohden kuten usein muulloinkin. Monet ihmiset joko keskustelussa tai lehtipolemiikissa, joko väitelläkseen tai lohduttaakseen, koettavat vakuuttaa, että minä joko kuvittelen tai haluan syystä tai toisesta kärjistää. Olen milloin "Helsingin herra", milloin "risuparta" tai "vouhottaja" joka ei tunne "kansan", "tavallisen työtätekevän" sen enempää kuin "maaseudun" tai "talouselämän" todellisuutta. Alakuloisena joudun toteamaan, että juuri kaikessa tuossa todellisuudessa olen itse mukana elänyt, kaikin omin silmin nähnyt. Maaseudun, Suomen emomaiseman, metsien luhistumisen, isänmaan äidinkasvojen rutistumisen ja töhriintymisen koko sotienjälkeisen historian olen läpikäynyt. Varmasti olen tehnyt virheen, mutta toisen kuin vastaaninttäjät otaksuvat. Olen pitänyt silmät liian auki ja korvat liiaksi höröllään, olen nuuskinut liikaa, nähnyt ja kulkenut liikaa - ja muistan liikaa. Ja niin olen saanut sielulleni vahingon. Mutta olen sinnikäs, hoidatan "vaikeat kliiniset depressiot" pois, ja taas olen yrittämässä pelastaa mitä pelastettavissa on, puskemassa päätä seinään.

Huomasin juuri, että jotakin pientä jo rapisee pois, että ulkomuisti ei enää tavoita aivan kaikkia paikkakuntia, joiden metsissä olen taivaltanut kumisaappaat tai hiihtomonot jalassa, kompassi hihnassa housunkauluksen alla ja vähitellen nuhraantuva kartta paidan sisällä. Niinpä lehteilin muistiinpanojani, aivan kaikkia en jaksanut kahlata, mutta pitkälti yli 250 kuntaa listalle jo karttui, pyöreästi puolet Suomen kunnista - vuoden 1950 kuntajaon mukaan. Otos on riittävä, ja saman tien tiedän, että moni muu ei tunne omakohtaisesti metsien tilaa koko maassa. On minulla sellainenkin koeala, kymmenkunta keskihämäläistä pitäjää, joissa olen kulkenut liki jokaisen pienomistajankin metsälohkon läpi, useimpien metsät pitkin ja poikin.

Satelliitissa en ole istunut, siinä suhteessa luotan Mikko Punkarin esittelemiin satelliittikuviin talvisesta Suomesta, Ruotsista ja Venäjän-Karjalasta. Tahi paremminkin niin, että en itse niitä kuvia tarvinnut, olin maasta käsin nähnyt jo saman kuvan, saman pensasaron, saman lumiaavikon ja heti rajojen takana tumman metsämuurin niin Ruotsissa kuin Venäjän puolella.

Mitä kaikkea "elämäni metsässä" sisältää? Saako siitä kaikesta esiin pääkohtia, muotoa paperille? Tiivistä, tiivistä, pyytää toimittaja. Anna muistojen virrata, kerro nuoremmille, palauta mieliin ikätovereille, vaatii oma veteraanin-minäni, kultaisen nuoruuden haikailija. Yritän kulkea keskitietä.

Ehdin nähdä lukemattomia kirveenkoskemattomia aarnioita Ahvenanmaan suurilta metsäsaarilta alkaen, eteläisen Hämeen tiettömien suurmetsien sydämessä, Suomenselän Pohjanmaalla, Karjalassa, Kainuussa ja Peräpohjolassa. Oli sellaisiakin saloja, joilla tapasi jonkin aniharvan jättiläiskannon ammoisilta ajoilta, ehkä yhden hehtaarilla. Kylissä muistettiin, että muutama luotisuora jättiläispuu oli joskus viety laivanrakennuksen tarpeisiin rannikolle, runko täyspitkänä, alkumatka viiden hevosen vetämänä. Mujejärven ja Jonkerin saloilla Nurmeksessa ja Kuhmossa sai kulkea peninkulmamäärin vienalaista erämaata vailla merkkiä ihmisestä, ei lastua, ei nuotion sijaa. Sieltä tiedän, millaista on joutua hurmioon, ylimaalliseen sieluntilaan, eksyä tahallaan kartalta, vain ylimalkainen kompassisuunta tallella mielen pohjalla - ja sitten kävellä pahki maakotkan ikipetäjään poikasineen, tajuamatta, missä läänissä ollaan, Oulunko vai Pohjois-Karjalan?

Voi Ranuan ja Pudasjärven entisiä mahtavia erämaita, maakotkien jäljillä minä sielläkin samoilin, voi Palovaaraa ja sen kesähevosten villinvapaata laumaa tiettömien taipaleiden takana, kello kilkattamassa johtajan kaulassa, voi Vilmivaaraa ja Soidinkangasta kaikkien jumalien selän takana! Siellä minä tein elämäni kävelyennätyksen, 36 tuntia yhteen menoon, kun retkikumppani pääsi hukkumaan erämaahan ilman kompassia ja oli etsittävä esiin. Ja voi toisaalla niitä Pudasjärven valtaisia työmaita, joilla laajaa suoseutua raivattiin asutusalueeksi - ja voi sen ajan valtionmetsien alueherrojen, teknikoiden ja työnjohtajien katkeruutta, kun heidän parhaat petäjäharjunsa nevojen kannaksilla jaeltiin rintamamiestilallisille.

Muistan myös sydänmailta lukemattomat metsäkämpät, joihin jätkät eli metsätyömiehet - metsuri-sanaa ei silloin vielä ollut - kantoivat sapuskat peninkulmien päästä polkuja ja pitkospuita myöten. Muistan niiden talvisen tohinan ja öisen joukkokuorsauksen ja kesäisen hiljaisuuden ja ne pari vanhaa kämppävahtia, jotka elivät kämpillä vuoden ympäri. Muistan tukkikuormaraidot talvisilla hiihtoretkillä: ne tulivat vastaan äänettä kuin aave, suurten kuusten oksat äkkiä kääntyivät syrjään kuin esirippu, sitten vasta kuului reenjalasten nitinä, ja yhdeksän höyryävää hevosta lipui ohitse hirmuisine lasteineen perämetsiltä rantamaiden lansseja kohti. Keväällä tukkitiestä ei jäänyt muuta merkkiä kuin viljanpahnatukot, joita savotan tiemies oli levittänyt jyrkimpiin mäenkinkamiin kuormia jarruttamaan ja joita kalasääsket sitten kiikuttivat pehmusteiksi pesiinsä korkeimpien tasalakkipetäjien latvoihin. Metsät olivat silloin hiljentyneet puolivuotiseen rikkumattomaan rauhaan, miehet olivat rannoilla ja tienvarsien pinoilla kuorimarautoineen, jo maaliskuusta lähtien yläruumis paljaana aurinkoisilla pientareilla - ja vapun jälkeen peltotöissä.

Elävästi näen silmissäni ensimmäiset polkupyörä- ja mopeditiet Perhon, Halsuan ja Lestin valtionpuistoissa. Sitten tulivat talvisin jäädytettävät polannetiet, jotka jäivät yhtä lyhytaikaisiksi. Nyt on satojentuhansien kilometrien soratieverkko palstoittanut metsäturkin pikku palasiin, teurastanut suomalaisen metsän. Ja sivutöinään hävittänyt salolammen, tuonut sille lasikuituveneiden, koppien ja linja-autonromujen näyttelyn, kaikkien sateenkaaren värien kiiltävät muunnelmat.

Korean-suhdanteesta 1950-luvun alussa se alkoi, paljaaksihakkuun vyörytys. Muistan sen ensimmäisen sadan hehtaarin aukon Luopioisten takamailla Yhtyneitten Paperitehtaitten metsissä, se pohotti kulotuksen jäljiltä mustana ja suunnattomana, retkikumppani Putkosen Pekka, lääkäri sittemmin, vainaja jo kauan, risti sen Kullervon Kiroukseksi, ja sillä nimella se esiintyy havaintovihkoissani vieläkin. Sekin aukko aukeni justeerin ja pokasahan voimin. Miehiäkin, työvoimaa, riitti rajattomasti - ja riittäisi tänäkin päivänä, vaikka puukolla nirhaamaan puut poikki ja pätkiin. Mutta kone oli jo väijyksissä ja iski pian salojen sydämeen niin kuin muuallekin, riistämään mieheltä kaiken miehenarvoisen, väkevän työn, ponnistuksen, mittelön. Hirvittävänä katkona elämänkerrassani välkkyy ensimmäinen moottorisaha lumikenkävaelluksella Pälkäneen Ruokolan takamaassa maaliskuussa 1956 - ensimmäinen moottorisahojen suursavotta Ilomantsin Naarvan koskemattomassa aarnihongikossa saman vuoden elokuussa. Tämänkeväinen metsätyömaa sitten, vuonna 1993 - no, antaahan olla.

Mutta ennen kaikkea muistan, mitä puustolle on tapahtunut. Se katosi silmieni edessä, suli pois kuin lumi. Katosivat kilpikaarnapetäjiköt, haihtuivat taajat varjoisenpimeät ikikuusikot, korvautuivat taimistopöpeliköllä jos niilläkään. Hävisi jokainen säärtä vahvempi koivu. Kaikkein tarkimmin nuoltiin sukupuuttoon haavikot, ne vanhat koloiset haavanronit, joihin rimpuilemalla vielä 1950-luvun ahkerimpina kesinä saatoin rengastaa liki kolmesataa naakanpoikaa, ja pöllöt ja uuttukyyhkyt päälle. Takamailta ne avohakkuut alkoivat, ja vasta 80-luvulla ne ehtivät pihanreunojen hakametsiköihin ja rantalehtoihin saakka. Puuston määrä kaikkiaan hupeni käsittämätöntä vauhtia. Hämäläisissä kotipitäjissä arvioin, että puuta saattoi 80-luvulle tultua kuutiometreissä mitaten olla ehkä kolmannes jäljellä 40-luvun lopusta - noin kahden kolmanneksen hukka kolmessakymmenessä vuodessa. muualla maassa kato oli vielä kovempi, pohjoista kohden aina syvempi. Jo 50-luvun lopulla pudasjärveläinen vanhaisäntä ärhenteli, ettei enää löydä lapsenpiiskaakaan koko kylästä.

Todellisuutta vasten metsäteollisuuden propagandan menestys on häikäisevä. Silminnäkijän todistus ympäri maan, satelliittikuvan todistus on se mitä yllä olen kertonut. Mutta metsäteollisuuden todistuksen hakkuusäästöistä ja valtakunnan puuvarojen kasvusta on sittenkin nielaissut enemmistö - se joka ei metsiä kulje eikä autostakaan katsele, jolle kaikki vihreä mikä ei ole peltoa on metsää. Sen valheen on nielaissut julkinen sana lehdestä lehteen. Vastikään löysin tyrmistyksekseni samat tilastot puuston kuutiomäärän kasvusta jopa sellaisesta huolella tehdystä ja monessa suhteessa tarkkanäköisestä kirjasta kuin "Ympäristön tila Suomessa". Kuinka Göbbels sanoikaan: jokainen väite on tosi, kun se kyllin usein toistetaan.

Mitä kaikkea on näiden metsätilastojen takana, miten ne on koottu? Minulle nyt vain kävi niin kuin alussa pelkäsin, lankesin muistelemaan, hukkasin sivuja ja väsytin lukijan. Annan hänelle viikon aikaa toipumiseen ja toivoakseni uudelleen virittymiseen.