Ihminen, luonto ja yhteiskuntasuunnittelu

PENTTI LINKOLA, 1964

Yhteiskuntatieteilijät Kuusi, Harva, Allardt ja Siipi ovat tuoneet päivän keskusteluun harvinaisen tuulahduksen. [Viittaa Uudessa Suomessa käytyyn keskusteluun] Palstapeninkulmaiseen suunsoittoon epäolennaisuuksista on liitetty inhimillisen toiminnan perimmäisten tavoitteiden pohjinta – kerrankin aiheala, joka riittävän todellisuudentuntuisesti ja kipeästi haastaa meistä jokaisen.

Tähänastisten kirjoittajien näkökulma on kuitenkin nähdäkseni ollut vielä syvästi epätyydyttävä ja vaillinainen. Siinä on tuntunut liiaksi teorian maku; todellisen elämän lämpö  ja – fraasiin turvautuakseni – ihminen iloineen ja suruineen on yhäkin jäänyt liian kauas. Ennen kaikkea heidän yhteiseksi virheekseen voidaan kuitenkin pelkistää heidän humanistin näkemyksensä, joka lähtee ihmisen itseriittoisuudesta ja sivuuttaa ympäristön ja ulkoisten olosuhteitten merkityksen. Lähtökohta on mielikuvituksellinen ja jyrkästi toinen kuin luonnontieteellinen ihmiskäsitys. Omassa tarkastelussani joudunkin sen vuoksi osittain toisille raiteille kuin muut kirjoittajat, kykenemättä heidän yhteistä kieltään tavoittamaan. Minua lohduttaa kuitenkin se, että juuri liiallinen keskustelullisen sopusoinnun tavoittelu on koitunut tähänastisen ajatustenvaihdon vahingoksi. Niinpä Harvakaan, joka keskustelijoista epäilemättä on oikeita jälkiä lähinnä, ei keskustelun virittäjän ajatuskaavioita liian uskollisesti seuratessaan ole tavoittanut hyvinvointivaltion kyllin armotonta kokonaiskritiikkiä. Ne ilmiöt, jotka ovat pääsyitä yhteiskuntasuunnittelun ajatumiseen kohti katastrofia, ovat kokonaan jääneet käsittelyn ulkopuolelle.

Kun lähdetään tähdentämään ulkoisten olosuhteitten, elämänympäristön, maiseman, luonnon avainasemaa ihmisyksilön ja yhteiskunnan elämässä, tarjoutuu luonnostaan havaintoesimerkiksi ihmisryhmä, jossa puutostaudin oireet ovat selvimmin nähtävissä – nimitettäköön sitä tässä yksinkertaisesti luonnonihailijoiden veljeskunnaksi. Luonnonihailijan tyypistä voimme piirtää pilakuvan, joka välkkyneen monenkin paatuneen teknikon mielessä: merkillinen poikkeusihminen, joka ryntäilee onnellisena metsissä ja tuntureilla eikä ymmärrä normaalista elämästä mitään – usein vielä erakko, joka on kykenemätön solmimaan ihmissuhteita. On hedelmällistä tarkastella tähän määritelmään mahdutettuja useita perinpohjaisia virheitä.

Niinpä tämän kirjoittajalle on kaikkein tutuin sellainen luonnonystävän tyyppi, joka kelpaa malliesimerkiksi teorialle harrastusten kasaantumisesta. Hän seuraa valppaasti kulttuurikeskusteluja, politiikkaa, harrastaa kirjallisuutta, musiikkia tai kuvataidetta, aidosti ja voimaakkaastikin. Silti tämä kaikki on ikäänkuin lepokausien rattoa ja kiinnostus intensiteetiltään verrattomasti heikompaa kuin se mikä kohdistuu ihmisen ulkopuoliseen luontoon. Vasta luonnon tapahtumat ja kauneuselämykset vuodenaikojen vaihtelun kiihottavassa rytmissä ovat niitä, joissa tuntuu oikean elämän maku. Täydellisimmät hetket koskemattomissa erämaissa lyövät armotta laudalta hienostuneimmat taidenautinnot inhimillisen kulttuurin korkeimpien saavutusten parissa.

Kaikkein räikein virhe sisältyy määritelmän sanaan 'onnellinen'. Teknikko ei yleensä voi kuvitellakaan, kuinka hirvittävä ristiriita vallitsee nykyajan rynnistävän talouselämän ja luonnonihailijan arvomaailman välillä. Jokainen sanomalehden numero on jo tulvillaan tekstiä, joka tuottaa välitöntä tuskaa. Milloin kerrotaan valtakunnallisen suonkuivatusohjelman pikaisesta edistymisestä – mikä luonnonystävälle merkitsee Pohjanmaan ja Satakunnan täydellistä tuhoutumista –, milloin upotetaan hänen pohjoisten toivioretkiensä kaira tekojärven alle, milloin riemuitaan jonkin Savon Sellun perustamisesta – ja luonnonystävä viettää taas monta unetonta yötä jättäessään jäähyväisiä lipeäliemeksi muuttuvalle Kallavedelle iki-ihanine lauluineen. Metsät ovat suomalaiselle luonnonihailijalle kaiken ydin ja kaiken kehys, elämään sen joka käänteessä tunkeutuva voimakkain vaikuttaja – ihailtavan hellävaroen vaalittava itseisarvo. Mutta päivä päivältä, joka käänteessä, takovat talousmiesten tarmoa tiukkuvat kirjoitukset murhaavia moukariniskujaan: tuottamaton tuottavaksi, joka aari kansantaloutta rakentamaan, tehtaita pyörittämään. Nykyajan luonnonihailija on kuin susi tai ahma, joka takaa-ajettuna laukkaa maanäärestä toiseen. Kotiseutunsa syvimmistäkin sydänmaista hänet ovat karkoittaneet paljaaksihakkuut, rapakoiksi lasketut salolammet, peratut metsäpurot. Hän pakenee laulujen Karjalaan, mutta joutuu siellä kontioiden erämaissa vielä pahempaan satimeen, sotkeutuu viivasuorien metsäautoteiden tuhkatiheään verkostoon kuin kärpänen seittiin. Hän riistäytyy Lappiin, onnistuu karistamaan muovinkimalteisen turismin kintereiltään peninkulmien päässä valtateistä – mutta ei koskaan suursavottojen kaiken nielevää pauhinaa. Ehkä hän sittenkin vielä joskus löytää pienen unohtuneen sopen suomalaista luontoa, sattuman kaupalla pelastuneen kullankeltaisen nevan udussa kylpevine aavemaisine kurkihahmoineen, tahi lammensilmän, johon kuvastuvista aarniohaavoista ja koivuista käydyssä taistelussa on äreä isäntävanhus vielä lyönyt metsätalousneuvojan tappiolle. Mutta riemu on hetkellinen: jo seuraava kevät on vuorenvarmasti varannut jonkin tieoikaisun, voimalinjajohdon tai ellei muuta niin ainakin lohenkasvattajien pumppukoneen tännekin – talousmiehen keinot ovat ehtymättömät.

Luonnonystävän tunteet voidaan mitätöidä latteuksilla fanaattisuudesta tai impivaaralaisuudesta. Voidaan saivarrellen analysoida hänen kuvaansa kulttuurimaisemasta ja ihmetellä, miksi hänelle kelpaa punainen mökki, harmaa riukuaita ja ruisvainio, mutta ei voimalaitoksen silhuetti eikä kimmeltävä aaltopeltikatto – mutta näissä suhteissa kaikkien luonnonihailijain harmonisuuden taju on pettämätön ja hämmästyttävän yhdenmukainen. Terävinkään pilkka ei tee tyhjäksi sitä, että luonnonystävien joukko on tämän hetken maailmassa esimerkkinä verisimmästä yhteiskunnallisesta epäikeudenmukaisuudesta. Heillä ei ole mahdollisuutta kompromissiin, mikään tahdonponnistus ei saa heitä tyytymään niihin sirusiin mitkä luonnosta aina jäävät – auringonlaskuun kaupungin kattojen lomitse ja kirkasvärisiin kukkiin pikatien penkereessä. He puolestaan eivät tuota talousmiehelle muuta vastusta kuin hivenen hidastumista hänen vaurautensa kasvuun, mutta talousmies riistää heiltä kaiken arvokkaimman elämässä. Maassa, jossa järvet ja joet ovat tehtaiden viemäriverkostona, metsään loppuun kaluttuina raiskioina tai silmää uuvuttavina yksioikoisina puupeltoina, ei heille kerta kaikkiaan ole tilaa.

Yhtä virheellinen on luullakseni käsitys luonnonihailijain epäsosiaalisuudesta. Omien havaintojeni nojalla sijoittaisin päinvastoin tähän emotionaalisesti voimakkaaseen ihmisainekseen keskimääräistä enemmän iloista seurallisuutta, ystävyyssuhteita ja vieläpä nk. onnellisia avioliittoja. Runsas annos myös yleistä sosiaalista mieltä kuuluu niinikään näiden hentomielisten ihmisten luonnekuvaan, ainakin ennen myöhemmällä iällä vääjättömästi odottavaa katkeroitumista. Se että luonnonihailijain pohjimmaisena tuntona kunnossa olevista ja rikkaista ihmissuhteistakin huolimatta on kalvava tuska ympäristön vuoksi, on omiaan kumoamaan sitä humanistis-psykologista elämännäkemystä, jonka mukaan yhteiskuntasuunnittelun keskeisin tehtävä olisi ihmissuhteiden hoidon alueella.

Onko sitten kuvatunlainen ahdistettu ihmislaji harvinainen poikkeus? Itse asiassa jo niitä ihmisiä, jotka täysin tiedostavat luonnonyhteyden tarpeensa ensisijaisuuden, on keskuudessamme kaikkialla. Suuri on se erähenkinen maaseutuväestön osa, joka ei – ja nimenomaan harkittuna persoonallisena ratkaisuna – ole osallistunut eikä voi osallistua maaltapakoon. Ehdottomia luonnonystäviä tapaamme myös hiljaisten maalaiskoulujen opettajina, metsänhoitajina kaukaisissa korpipitäjissä, kullankaivajina Lapissa – ja eniten resignoituneina, lomasamoilujen murusista hiljaisella liekillä elävinä "tavallisina kaupunkilaisina" kaikissa ammateissa ja yhteiskuntakerroksissa. Kaikille näille sadoilletuhansille ihmisille on Kuusen nimeämä "kokoava päämäärä", kansantulon kartuttaminen, esine- ja konekulttuurin palvonta, pelkästään suunnaton absurditeetti. Ja kaikille heille on nyky-yhteiskunnassa ominaista vieraantuneisuus ja monesti myös viha, mutta eri syistä kuin Allardt otaksuu – siksi, että yhteiskunta raiskaa heidän elinympäristönsä. Monelle tekee kärsimyksen vielä kymmenkertaisesti vaikeammaksi eläytyminen siihen murhenäytelmään, mitä hyvinvointivaltion totaalinen luonnonriisto merkitsee muulle luomakunnalle; mutta tämä ei kuulu tämänkertaisen keskustelun teeman puitteisiin.

Vaikka luonnonihailijoista suhteettoman suuri osa kuuluukin maan hiljaisiin, jotka eivät, päinvastoin kuin tämän kirjoittaja, toitota suruaan maailmalle, törmäämme silti yhtenään, ja jatkuvasti etenevässä määrässä, hyvinvointiyhteiskunnan luonnosta etääntymisen aiheuttamiin pelon ilmauksiin – jokapäiväisessä keskustelussa, runoudessa, proosassa; tunnetuista ajattelijoista voidaan tuskin osoittaa ainoatakaan hyvinvointi-ideologian kannattajaa. Elintasoajattelua vastaan suunnatun kapinan säie lävistää jo koko nykyaikaisen ajattelun niin voimakkaana, ettei se voi yhdeltäkään Pekka Kuuselta jäädä huomaamatta. Siitä huolimatta ei käytännön yhteiskuntasuunnittelussa voida havaita edes orastavia merkkejä minkäänlaisesta muutoksesta, jota optimistinen Siipi vakuuttaa milloin tahansa mahdolliseksi. Siiven lohduttelujen mukaan yhteiskuntamme on käytännössä ollutkin jatkuvasti monipäämääräinen ja valtion menoarvio eri etupiireille varsin tasapuolinen. Tosiasiassa on kuitenkin suurelle väestönosalle ensisijaiset ja enemmistöllekin välttämättömät ympäristövaatimukset lähes kokonaan laiminlyöty. Esim. taloudelliselta toiminnalta erotettujen luonnonalueitten pinta-ala on niin pieni, että luonnonystävät sananmukaisesti astuvat toistena varpaille, kun ne jäävät heidän viimeisiksi turvapaikoikseen. Itse asiassa heidät onkin jo nyt karkoittanut näiltä lappusilta se sama halpa sirkus, joka leimaa matkailuteollisuutta, virkistysalueita, leirintäpaikkoja ja viittäpolkuja ja joka tuskin tuottaa todellista tyydytystä kenellekään. Sen sijaan viimeiset Lapin suuret kairat ovat vielä tarjonneet todellisen sisällön tuhansien "yksinäisten susien" elämälle, mutta ne ovat nyt juuri näinä vuosina joutuneet mielettömästi ylimitoitetun metsäteollisuuden kourissa lopulliseen käsittelyyn, jonka vääjäämättömällä tiellä jonkin "Lapinkorpi"-teoksen kaltaiset vetoavimmatkaan puolustuspuheet eivät saavuta muuta kuin traagisen muistokirjoituksen merkityksen.

Miten sitten lienee sen enemmistön kanssa, johon Kuusen jumalat menevät täydestä ja joka ainakin tietoisesti asettaa taloudelliset arvot luonnonmukaisuuden edelle? Monet merkit viittaavat siihen, että rallikilpailut, postimerkit, arkkitehtuuri, automessut ja muut puhtaasti ihmiskeskeiset harrastukset vain poikkeuksellisesti voivat antaa täyden elämänsisällön. Kovasilmäisinkin insinööri näyttää ahneesti kaipaavan syysraikkaita metsästysretkiä ja kesähuvilaa hempeän järvenlahden kupeessa – olkoonkin, että "paluu luontoon" on tuomittu epäonnistumaan, kun pysyvästi vaurioituneet hermot eivät enää salli eroa autosta, moottoriveneestä ja matkaradiosta ja siten särkevät lopunkin siitä mitä tavoitellaan. Psykiatrit tiettävästi voisivat kertoa, ettei vuorineuvoksen ja pääjohtajankaan viihtyvyys nyky-yhteiskunnassa ole niin järkkymätön kuin miltä se katkerasti kadehtivan idealistin silmissä näyttää. Luonnonmukaisuuden hylkääminen on lyhyesti sanottuna tuonut länsimaiseen yhteiskuntaan kansansairauden, jonka rinnalla kaikki muut epäkohdat kalpenevat.

Edellä esitetty empiirisiin huomioihin perustuva aineisto käy ymmärrettäväksi, kun tarkastellaan luonnontieteellistä käsitystä ihmisluonnosta. Ihmiselle, joka eräistä silmäänpistävistä erityisominaisuuksistaan huolimatta on aina muistettava lajiksi lajien joukossa, ovat yhteistä kaikkien eläinlajien kanssa tietyt vaatimukset elinympäristön ja elintapojen suhteen. Nämä ovat muovautuneet nykyisiksi vuosituhansien kuluessa ja sisältyvät jokaisen yksilön synnynnäiseen rakenteeseen. Yksilölliset eroavuudet näissä suhteissa hajoavat samanlaiseksi suhteellisen kapea-alaiseksi tilastolliseksi vaihtelusarjaksi kuin lajin ja rodun muutkin ominaisuudet, esim. ruumiin koko ja -rakenteen piirteet, ja yksilöt joille elinympäristö on yhdentekevä tai joille tai joille se luontaisesti on esim. uudenaikaisen kaupunkimaaston mukainen, ovat yhtä harvinaisia mutaatioita kuin kädettömät yksilöt. Kun pidämme mielessä, että muutokset väestön synnynnäisessä rakenteessa tapahtuvat luonnonvalinnan hitaan mekanismin kautta todellakin vain vuosituhansissa, ymmärrämme, että sellainen kumous johon teknillis-taloudellinen rynnistys näyttää johtavan vain parin sukupolven aikana, ei johda eikä voi johtaa muuhun kuin täydelliseen mielenterveydelliseen katastrofiin. Käsitteet kehitys ja edistys, joihin humanistin harhautunut mielikuvitus liittää ilman muuta myönteisen värin, on tällöin varustettava kaikkein jyrkimmällä kielteisellä arvolatauksella. Kuvaavaa käsitteiden sekaantumiselle on monen ei-biologin näkemys 'sopeutumisesta', joka tuodaan herkästi esiin pelastusrenkaana: "ihminenhän on niin tavattoman sopeutumiskykyinen, hän sopeutuu kyllä uusiin olosuhteisiin". Kyllähän hän sopeutuu, hänen fyysinen olemassaolonsa jatkuu: ei susikaan kuole eläintarhan häkissä, ja metsälintu pysyttelee kyllä hengissä vuosikausia aukealla kentälläkin. Mutta elämästä sanan varsinaisessa mielessä ei ole kysymys, vaan paremminkin jonkinlaisesta tunne-elämän häiriöiden ruumiillistumasta. On turhaa puhua 'sopeutumisvaikeuksista', koska sopeutuminen aina merkitsee vaikeuksia, psyykkisiä häiriöitä. Viihtyvyyttä, onnea, voi esiintyä vain siellä missä yksilön ei tarvitse sopeutua luonnonvastaisiin olosuhteisiin.

Tyydytyksen, nautinnon lähteenä ovat kaikilla eläimillä nk. perustarpeet keskeisellä sijalla. Ravinnon ja rakkauden tarpeeseen liittyvät läheisesti lajille ominaisten elintapojen, liikunnan ja elinympäristön tarpeet ja etäisemmin korkeampien eläinten tarpeet valtaan ja pätemiseen laumassa tai pienryhmässä sekä leikkitoimintoihin, joihin kuuluu esim. ihmisen henkisen kulttuurin alue. Kaikissa tapauksissa on tyydyttämättömyydestä seurauksena puutostila, jonka vaurioita tunne-elämässä luonnottomat korvikkeetkin voivat vain osaksi lieventää. Haukkahäkkiin kuukausiksi vangittu kyyhkynen ei ilmeisestikään saa päivittäisistä paikallaan-lentoharjoituksista sen suurempaa tyydytystä kuin henkisen työn tekijä voimailuharjoituksistaan sänkykamarissa. Ja pahinta on, että näillä tarpeilla on taipumus kietoutua toisiinsa helposti järkkyväksi kokonaisuudeksi. Niinpä luopuminen ihmislajille kuuluvasta ruumiin jatkuvasta ja ankarasta rasittamisesta hävittää esim. ravinnontarpeesta tämän luonnollisen kiihokkeen, terveen nälän: kuinka paljon jo onkaan nykyaikaisia ihmisiä, joille syöminen ei ole valtavan ilon lähde kuten pitäisi. Rakkaussuhteitten häiriintyminen korkean elintason maissa on myös tunnettu tosiasia. Vallan ja pätemisen tarvetta on sosiologit käsitelleet tyhjentävästi ja todenneet, että päättymättömään kilpailuun perustuva hyvinvointiyhteiskunta on tälläkin kohden onneton ratkaisu, jakaessaan ihmiset harvoihin menestyjiin ja paljoihin häviäjiin. Elinympäristövaatimuksia olen tässä käsitellyt erityisen seikkaperäisesti siksi, että ne ovat tarpeista unohdetuimmat ja samalla niistä täydellisimmin pahoinpidellyt. Harva puolestaan on kiinnittänyt päähuomion kulttuuritarpeisiin ja todennut nekin hyvinvointivaltiossa laiminlyödyksi. Huomaamme, että nykyaikainen länsimainen kulttuurimuoto on ristiriidassa jokaikisen ihmisen tärkeimmän tarpeen kanssa  – suoritus, johon ei ilmeisestikään yksikään kulttuurimuoto varhemmin ihmiskunnan historiassa ole pystynyt.

Syitä nykyajan lohduttomaan viihtymättömyyteen, "sairaaseen nykyaikaan", etsitään melkein aina vähäisistä sivuepäkohdista ja pintailmiöistä. Tuijotetaan omaisuuden ja tulonmuodostuksen epätasaisuuteen, työttömyyteen ja sen sellaiseen, kirjoitetaan uuvuttavan loputtomasti kolmen pennin korotuksesta margariinin ja bensiinin hinnoissa. Tällaisen silmittömän roskanpuhumisen alle hukkuu kokonaan pääasia, toteamus, että onnettomuuksien onnettomuus on nykyaikainen länsimainen elämäntapa kokonaisuudessaan, romuttaessaan ihmiselämän perusteet.

Ei kommentteja: