PENTTI LINKOLA, 2000
Tämän kirjoituksen ajatuskulut aktualisoituivat Väinö Linna - seminaarissa Tampereella syyskuussa 2000. Seminaari oli Linnan syntymän 80-vuotisjuhla, joten oli sinänsä ymmärrettävää, että Linnan tuotannon kaikkia ulottuvuuksia arvioitiin ylistävässä sävyssä. Itselleni siellä korostuivat kuitenkin Linnan yhteiskuntakäsityksen, historiakäsityksen yksipuolisuus ja sen onnettomat vaikutukset.
Selvyyden vuoksi huomautan kuuluvani siihen enemmistöön, jolle Linna kirjailijana on mestari. Vaikka suora kerronta on kömpelöä, niin dialogi on sitä loistavampaa, henkilöt erittäin kiinnostavia ja mieleenjääviä – vailla liiallisen psykologisen syväluotauksen eli saivartelun rasitetta – ja ennen kaikkea romaanien juonirakenne, kokonaishahmotelma suurenmoinen. Toisin on sitten yhteiskuntanäkemyksen oikeellisuuden laita.
Samoin kuin Linna "Tuntematonta" kirjoittaessaan tunsi vain miehistön, ei upseerien tuntoja ja mielenliikkeitä, samoin hän "Pohjantähden" materiaalistaan hallitsi vain kansan syvät rivit. Sivistyneistön kuvaus – nuo rovasti ja ruustinna Salpakarin ja opettaja Rautajärven kerrassaan epätyypilliset karikatyyrit – perustui pelkästään omaan ja ympäristön pahantahtoiseen fantasiaan. Kansanihmisten kuvaus on pätevää ja asiantuntevaa, mutta senkin tyyppivalikoima vino, ihannoitu. Räätäli Halmeen idealistinhahmo ja työmoraaliltaan erinomainen Koskelan suku ovat mahdollisia ja todenmukaisia, mutta eivät edustavia. Roskaväki on aliedustettu.
Linnalla oli toki kuvitteellisessa romaanissa oikeus luonnehtia sellaisia sivistyneistön ja rahvaan edustajia kuin hän halusi. Vika on hänen lukijoissaan ja tulkitsijoissaan, jotka ryhtyivät Linnan kuvausten perusteella manipuloimaan eri sosiaaliryhmien asemia ja merkityksiä ja muovaamaan ja muuttamaan suomalaista todellisuutta. Tosin Linnalla lienee "Pohjantähteä" kirjoittaessaan alun alkaenkin ollut mielessään jotakin enemmän kuin kuvitteellisen romaanin luominen, ja joka tapauksessa hän tulkitsijoittensa tukemana asettui pian historiankirjoituksen oikaisijan asemaan.
Kuten tavallista, jää ratkaisematta, mikä todellinen osuus historiankäsityksen ja mielipidenilmaston muuttumisessa "valkoisesta punaiseksi" on Väinö Linnalla, mikä hänestä riippumattomalla sosiaalisella tilauksella. Itseäni kyllä kiinnostaa Linnan tapaus erikseenkin, mutta tässä katsauksessa tarkastelen sivistyneistön ja rahvaan asetelmaa yleiseltä kannalta.
On todettu – ja todettiin tuossa seminaarissakin – että Linna antoi kansan syville riveille omanarvontunnon. Mutta kävi hullusti siinä kaupassa. Kansan elämäntavat ja intressit ja ihanteet eivät muuttuneet. Ne ovat samat kuin ajasta aikaan: leipää ja sirkushuveja, ei muuta. Sen sijaan että kansa olisi omaksunut sivistyksen, se itsetunnon saatuaan veti sivistyneistön alas – rahvaan ruhjovalla ylivoimalla.
Jo koulupoikana, jolloin minusta piti tulla tiedemies, sain opastusta tutkielman laatimisessa. Alussa vaaditaan selvitys siitä, mihin esitettävä perustuu: aineisto ja menetelmät, Material und Methode. Sivistyneistöä ja rahvasta – ja suomalaista yhteiskuntaa – kuvatessani käytän ensi sijassa omaa asiantuntemustani. Juuri tälle teemalle on onneksi, että olen pitkän elämäni aikana harvinaisella tavalla elänyt eri sosiaaliryhmien keskuudessa laidasta laitaan, niihin vuoron perään samaistuen. Perspektiiviä arvofilosofisiin pohdintoihin antavat myös tarjoutuneet tilaisuudet oleskella monia vuosia pelkästään muiden selkärankaisten kuin ihmisten yhteisöissä.
Sivistyneistölle, enempää kuin sivistyksellekään, ei ole lyhyttä määritelmää. Joudutaan luettelemaan joukko keskeisiä piirteitä ja ominaisuuksia, joista sivistyneistön kuva muodostuu.
Sivistyneen ihmisen näköpiirin oli – käytän mielelläni mennyttä aikamuotoa ja puhun "vanhasta sivistyneistöstä" – aina ulotuttava omaa itseä ja omaa perhekuntaa laajempiin ympyröihin. Olennaista oli korkeakulttuurin luominen ja ylläpito sekä aatteellinen toiminta, toimintakenttänä kansakunta, ihmiskunta, parhaassa tapauksessa luomakunta.
Vastuu ja velvollisuus menivät aina vapauksien edelle; korkea moraali, itsekuri ja itsehillintä olivat perusperiaatteita. Joka käänteessä piti pyrkiä eettisesti ympäristöä paremmaksi – jotta ympäristö seuraisi esimerkkiä. Ylemmyys muihin sosiaaliryhmiin nähden ei saanut näkyä ylimielisyytenä, päinvastoin ehdoton ohjenuora oli ystävällinen, empaattinen käytös myös palvelusväkeä, kansanihmistä kohtaan; ylemmyyden tuli ilmetä vain esimerkin kautta.
Sivistyksen tunnusmerkki oli se, että rahasta ei saanut puhua, sitä ei saanut edes ajatella. Liike-elämä, "geschäft" (nykyisin "bisnes") oli tavoitellulle syvähenkiselle elämälle vastakkaista, kartettavaa, hiukan halveksittavaa (vaikkakaan halveksuntaa ei tässäkään saanut loukkaavasti näyttää). Ylimääräinen raha, jos sitä oli, oli käytettävä kulttuurin tukemiseen ja hyväntekeväisyyteen. Kuvataidehankintoja motivoi yhtä paljon vähävaraisen taiteilijan tukeminen kuin kiintymys taiteeseen. Sivistyneistöperheen kulutustaso oli resursseihin nähden hyvin alhainen, askeettinen.
Hienostuneiden, kauniiden käytöstapojen (puheenparressa, pukeutumisessa, aterialla) filosofisena taustana oli sama koko sivistyneistön lävistävä johtosääntö: lähimmäisen elämänlaatu, yhteisön ilmapiiri aina oman mukavuudenhalun edelle. Sukupuoliasioista sivistynyt ihminen vaikeni. "Ne ovat sänkykamarien asioita, ja sänkykamarin ovi on kiinni". Taustalla oli jälleen elämänviisaus: mitä enemmän näiden ihmiselämän vähien todella viehättävien asioiden salailun verhoa raotetaan, sitä enemmän ne viehätystään menettävät. Eikä toisaalta saanut näitä asioita esillä pitämällä mitenkään tuottaa pahaa mieltä ja surua niille, jotka syystä tai toisesta olivat noita iloja vailla.
Nuorelle lukijalle, joka on elänyt toisessa, romahtaneessa maailmassa, tarvitaan ehkä sivuhuomautus: en yllä kuvannut luostarilaitosta, vaan mm. Suomessa todellakin elänyttä melko suurta ihmisjoukkoa, maan merkittävintä sosiaaliryhmää. Mutta epäilemättä sen ihanteenmuodostukseen on vahvasti vaikuttanut vanhakantainen kristinusko. Tutkiessaan suomalaisia sivistyssukuja Antti Eskola on todennut, että moni niistä oli menneinä vuosisatoina (ja jotkut toki vieläkin) pappissukuja. Ankara moraali, kristillishumanistiset arvot säilyivät, kuten Eskola huomauttaa, senkin jälkeen kun suvut maallistuttuaan seisoivat vankasti ja arvonsa tuntevina omilla jaloillaan, ilman Jumalaa.
Kuvaukseni pätee parhaiten sivistyneistön vahvimpaan siipeen, virkamiessivistyneistöön, johon kuuluvia oli yliopistoissa, opetuslaitoksessa, kirkon piirissä, ylipäänsä akateemisissa ammateissa: lääkärit, tuomarit, apteekkarit jne. Oli tosiaan aika, niin uskomattomalta kuin se nykyään tuntuukin, jolloin sivistyneistön ja lukeneiston välille voitiin melkein piirtää yhtäläisyysmerkki. Monesti akateemiset ammatit periytyivät suvuttain, ja ihanteet imettiin kotikasvatuksessa. Myös oppikouluilla oli osuutensa sivistysperinteen siirtäjinä. Matti Kuusi jokin aika sitten tilastoi maan eri elämänalojen johtavien tai merkittävimpien henkilöiden koulutustaustaa ja totesi valtaosan tulleen muutamista eliittilukioista. Kuusi tosin ei eritellyt eri ammattialoja ja luki tilastoonsa myös johtohenkilöt teollisuudessa, armeijassa yms., joita sivistys tuskin oli sanottavasti hipaissut.
Sivistyneistön miehittämilla ammattialoilla atmosfääri oli niin vahva, että niihin säätykierron kautta rekrytoituihin usein nopeasti tarttuivat samat ihanteet ja elämäntavat. Aikanaan vallitsi tosiaan päinvastainen tilanne kuin sittemmin tapahtuneen kulttuurikumouksen, Väinö Linnan ja peruskoulun jälkeen, sivistys voitti alaa. Sivistyneistön unelma esimerkin vaikutuksesta saattoi toteutua jopa säätyhierarkiassa alaspäin. Olen usein kertonut lapsuusmuistonani yliopiston laitoksen vahtimestarista, pikkuvirkamiehestä, joka oli sisäistänyt sivistyksen arvot niin vahvasti, että säästi laitoksen mustetta sekoittamalla siihen puolet vettä, koska "de' ä' kronans", "se oli valtion".
Sivistyneistöllä oli toinenkin haaransa, kutakuinkin samoin ihantein, hieman toisenlaisin elämäntavoin, nimittäin maanviljelijäsivistyneistö. Se oli vielä enemmän ja vielä myöhemmin saanut vaikutteita kristinuskosta, papistolta. Siihen kuului väkeä kartanoissa ja valistuneilla suurtiloilla – joiden ryhdikkäät, avarakatseiset isännät punikkirosvot sitten taluttivat riihen taakse teloitettaviksi. Näiden murhenäytelmien muistot ovat minulle yhä eläviä kotiseudultani Hämeestä, läheltä Linnan kasvumaita. Linna kuvaa niitä vaiheita kovin toisesta näkökulmasta...
Kolmatta sivistyksen kategoriaakaan ei saa unohtaa. Termi "sydämen sivistys" kuulostaa kovin imelältä, mutta ei silti ole tyhjä fraasi. Tulee mieleen, että jossakin, ihmisaivoissa, kaikki inhimilliset oivallukset ovat alun alkaen syntyneet, myös kristinuskon tai sivistyneistön hyvän elämän ihanteet ja mallit. Mikseivät ne voisi spontaanisti pulpahtaa esiin siellä ja täällä, epäsuotuisaltakin alustalta? Linnan räätäli Halme on kirjallisuuden esimerkki "sydämen sivistyksestä" – kun taas Linna itse on komea esimerkki nopeasta säätykierrosta. Vähävaraisen pientilan poika ja tehdastyöläinen omaksui lopulta täysin akateemikon roolin, vaatimattoman ja luontevan käytöksen vailla pienimpiäkään menestyksen tai aseman korostuksia; loppukauden esseet voisivat muotoilultansa olla melkeinpä jonkin vanhan suvun humanistitutkijan kynästä.
Hirmuinen pettymys sivistyneistölle oli punakapina, hirmuinen pettymys ja ankara koulu. Jälkikäteen on helppo päivitellä niin perinpohjaista erehdystä kuin uskoa Runebergin Saarijärven Paavo -korukuvaan, ylipäätään uskoa kansaan. Yhtä kaikki siihen erehdykseen sivistyneistö oli langennut, ja idealistin kohtalo on aina kova.
Punakapinaa, sisällissotaa, ei pidä verrata totaalisiin sotiin. Siitä saattoi onnellisessa tapauksessa pysyä sivussa, kumpikaan osapuoli ei pannut toimeen täyttä liikekannallepanoa. Vallankin Pohjois- ja Itä-Suomi olivat koko lailla erossa kahakasta. Sitä vastoin Hämeessä minun ja Väinö Linnan kotiseuduilla se oli totisinta totta.
Molemmilla puolilla osallistumisen intensiteetti oli tapauskohtaista. Punikkeihin joutui jopa väkivallan vastustajia vedetyiksi mukaan ympäristön painostuksesta. Kapinan syy on silti kaikille tuttu, sama kuin jokaisen punaisen vallankumouksen: raivokas kauna ja kateus taloudellisesti ja ennen kaikkea henkisesti ylempänä olevia kohtaan. Ja sen käytännöksi tuli räyhääminen, ryöstäminen ja murhaaminen. Sivistyneistölle puolenvalinta oli selviö. Olihan kysymyksessä myös kulttuurin ja barbarian yhteenotto.
Kapina oli monella tavoin järkyttävä ja traumaattinen, mutta onnellinen päätös oli sittenkin suunnaton helpotus. Äitini – joka tuolloin oli 11-vuotias – kertoo valtavasta vapahduksen elämyksestä, kun saksalaiset aseveljet toukokuussa 1918 vapauttivat Hämeenlinnan punaisen terrorin vallasta. Oli huikaisevaa, kun kaupungin torilla veisattiin yhdessä "Jumala ompi linnamme", saksalaiset saksaksi, hämeenlinnalaiset suomeksi. Äidin äidinisä, vanha lääninlääkäri Karl Johan von Fieandt, liikuttui kyyneliin siitä, että vielä sai nähdä Suomen itsenäisenä, eikä malttanut olla samaan hengenvetoon lisäämättä toista unelmaansa: "kunpa vielä saisin nähdä naisen saarnastuolissa."
Kun pyrin kartoittamaan sivistyneistön suhdetta punikkeihin joudun arvioimaan myös "valkoista terroria", jota uusimmassa historiankirjoituksessa on kovasti pyritty tähdentämään. On selvästi sanottava, että valkoiset ja punaiset teloitukset eivät ole lainkaan vertailukelpoisia, ollenkaan samalla akselilla. Punakapina lähti liikkeelle mieliä syvästi kuohuttaneesta ansio- ja varallisuustasojen erosta väestöryhmien kesken (vaikka haarukka näissä olikin verrattomasti kapeampi kuin nyky-Suomessa), mutta yhtä kaikki rauhan tilassa, jossa ihmishengen arvo aina koetaan suureksi. "Valkoinen terrori" sen sijaan oli ensinnäkin kosto, joka ihmisten maailmassa pyrkii aina olemaan moninkertainen. Ja ennen kaikkea teloitukset nyt tehtiin sodan ilmapiirissä, jossa ihmishenkiä punnitaan aivan toisin punnuksin kuin rauhan aikana. Punaisten tekemiä murhia voimme jotenkin arvostella nykyisen rauhanajan etiikan näkökulmasta, valkoisten tekemiä emme mitenkään. (Sääntö tietysti koskee kaikkien sotien aikaisia tapahtumia.)
Ankaria rangaistuksia punakapinan jälkeen sivistyneistö epäilemättä periaatteessa kannatti, vaikka jätti yleensä tuomarin ja pyövelin tehtävät muille. Rankimmat teloitukset menevät muutamien kovaluontoisten jääkärien tiliin, jotka olivat "päässeet veren makuun" jo Saksan itärintamalla. Jääkäreissähän sivistyneistöä ei ollut kuin pieneltä osalta, ja joukossa oli samanlaisia tunnevammaisia seikkailijoita kuin muukalaislegioonassa.
Pitäisi vielä nykyäänkin muistaa kysyä, mitkä olisivat olleet seuraukset, jos punakapina olisi kuitattu yleisellä armahduksella, ei teloituksilla ja Lahden nälkäleireillä. Nythän valittu linjakin merkitsi prosentuaalisesti kovin vähäisiä uhreja. Maailmansotien monissa yksittäisissä taisteluissa – myös meidän rintamallamme – oli ihmisuhreja enemmän kuin koko punakapinassa molemmilla puolilla yhteensä. Ja punaisten vähäiset tappiot ilmenivät heti ensimmäisissä itsenäisen Suomen eduskuntavaaleissa, joissa sosialistit saivat pelottavan suuren äänivyöryn.
Selailin joskus suvun arkistossa äidinisäni Hugo Suolahden ja isosetäni Eino Suolahden 1920-luvun kirjeenvaihtoa valtiollisen poliisin silloisen päällikön kanssa. Niistä kuvastuu syvä huoli punaisten uuden nousun vaarasta. Havainnollistaakseni tuolloisen sivistyneistön elämäntyötä ja asenteita kerron vähän näistä veljeksistä.
Hugo Suolahti oli germaanisen filologian professori ja Helsingin yliopiston ensimmäinen kansleri 18 vuoden ajan. Hän katsoi akateemisen sivistyneistön valvollisuudeksi osallistua yhteiskunnan rakentamiseen, ja niinpä hän toimi myös kokoomuksen kansanedustajana ja presidenttiehdokkaana sekä Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostossa, jossa joutui selvittelemään tuittupäisen pääjohtajan J.K. Paasikiven raivokohtausten seurauksia niin että minäkin pikkupoika-ajalta muistan näitä päivittelyjä mummulassa.
Isoisä olikin luonteeltaan sopuisa, sopiva rauhanneuvottelijaksi, ja hyvin sosiaalinen ajattelutavaltaan – hänen virkamiesmaatilallaan Tyrvännössä Vanajaselän rannalla, minun lapsuusympäristössäni, oli suvulle voimassa kalastuskielto, koska kylässä oli kalastajia, jotka kalastivat elääkseen. Heiltä ostettiin suureen talouteen kuhaa pitkin kesää.
Eino Suolahti oli toista maata, kiivas ja jyrkkä (mistä huolimatta veljekset olivat toisilleen hyvin läheisiä). Hän oli lääkäri, Duodecim-seuran ja Suomen Lääkäriliiton puheenjohtaja, Instrumentariumin toimitusjohtaja, professori h.c. ja paljon muuta. Sotien ajan hän oli lääkintäkenraalimajurina puolustusvoimien ylilääkäri. Hän oli äärimmäinen oikeistopoliitikko, jonka mielestä punikit oli kunnolla nitistettävä; hän oli IKL:n perustajia ja kannatti lapuanliikettä (kolmas veli, isosetäni Ernesti Suolahti, "Änsti-setä", oli Mäntsälän kapinan johtomiehiä).
Eino Suolahtea ei kansa-romantiikka vaivannut: kun riukuaidat pettivät peltopyymetsällä hänen yli sadan kilonsa alla, hän haukkui hämäläiset talonpojat alimpaan kattilaan laiskoina ja kelvottomina. Vielä 1960-luvulla, kun olin ystävystynyt Vanajanselän pienten rantamökkien asukkaisiin ensin luontoharrastuskumppaneina ja sitten kalastajakollegoina, vanha polvi muisteli katkerasti "lahtarikenraalia". Vielä kauan kapinan jälkeen hän oli kuljetuttanut tavaroitaan venepelillä huvilalleen – Tyrvännössä sekin – ilman maksua – arvatenkin muistutukseksi siitä, että mökkiläiset olivat kapinassa samoilla veneillä pakkolunastaneet herrashuviloiden irtaimistoa.
Pitäisiköhän minun tässä hiukan vetää takaisin ja huomata, että joitakin vastaavuuksia Väinö Linnan sivistyneistötyyppeihin nyt löytyy. Joistakin sivistyneistön ihanteista Eino Suolahden oli pakko luopua, kun temperamentti tuli tielle, ainakin suvaitsevaisuudesta. (Arvelen itse tulevani enemmän tähän isosetääni kuin leppeään isoisääni: minustakin suvaitsevaisuus eli toisintonimeltään välinpitämättömyys saattaa olla vääryyden kannustamista pahinta lajia.)
Mutta vastuunsa kansakunnasta isosetä kantoi komeasti ja sivistyneistä käytöstavoista hän piti kiinni vielä 1940-luvulla. Hän näki kesäresidenssinsä ikkunasta lääkärikollegan (joka muuten oli myöhemmin presidentin henkilääkäri) lähestyvän rannasta käsin – shortseissa. Palvelija sai ovella ilmoittaa, että professori ei ole tavattavissa.
Tätä taustaa vasten oli yllättävää, että Eino Suolahti suostui kesällä 1942 tasavertaiseksi ja vieraanvaraiseksi isännäksi valtakunnanjohtaja Heinrich Himmlerille, joka lopen stressaantuneena pääsi pienelle lomalle lepuuttamaan hermojaan soutamalla uistinta Vanajanselällä. Katsottiinhan Hitleriä ja hänen joukkojaan aika lailla nenänvartta pitkin, koska he olivat lähtöisin alemmasta keskiluokasta ja heidän esiintymisensä oli sen mukaista. Näinhän oli laita Saksassakin. Isäni, kasvitieteen professori ja Helsingin yliopiston rehtori Kaarlo Linkola, kertoi parhaiden botanistiystäviensä Marburgin yliopiston professorien suhtautuneen Hitleriin kovin alentuvasti, vaikka myönsivätkin tämän suuret ansiot.
Otaksuisin että myönteinen suhtautuminen Himmleriin johtui sivistyneistömme lämpimästä ja läheisestä suhteesta Saksaan ylipäänsä. Olihan Saksa toisen maailmansodan onnettomaan loppuun saakka maailmankulttuurin, tieteen, filosofian ja aatteiden kehto (ja vain taiteissa johtoasema Ranskalla, sekin musiikkia lukuun ottamatta).
Kuten tiedetään, Suomen valtiovalta oli Eino Suolahden linjoilla vielä 20 vuotta kapinan jälkeen ja piti vannoutuneimpia punikkeja eli kommunisteja teräspihdeissä. Ei tarvinnut kuin vähän hiiskahtaa tai painattaa pieni lentolehtinen, niin pääsi Tammisaaren kalterien taakse. Vaikka kuinka yritän samaistua ajan henkeen, tunnen monen muun lailla kiusausta väittää, että tuo oli 1930-luvulla jo hätävarjelun liioittelua. Tai oliko sittenkään: olihan heti rajan takana valppaana Karjalan tasavalta omine punaisine Suur-Suomi-haaveineen – ennen kuin vuosikymmenen lopulla sortui omaan loukkuunsa, joutui puolestaan isovenäläisen kansalliskiihkon nielaisemaksi.
Ja historia toistaa itseään: tällä hetkellä on Suomessakin "fasistien", vanha- ja uusnatsien herjaaminen ja vaino, sananvapauden ylevät periaatteet räikeästi sivuuttaen, täysin identtinen 1930-luvun kommunistivainojen kanssa. Erona on vain se, että kansallissosialistien valtakaudesta on kulunut 55 vuotta ja heidän kauhistelunsa nyt jo pöyristyttävää farssia.
Olen kuvannut sivistyneistöä voimiensa päivinä ja muutamia sen voimahahmoja. Punakapinasta sivistyneistö meni läpi, osan idealismistaan menettäneenä, 1930-luvulla se voi hyvin, ja sotavuodet olivat sen kulta-aikaa, kun sen monet ihanteet ja elämäntavatkin olivat arvossaan. Mutta sitten alkoi luhistuminen: teollistuminen, massojen hyvinvointi ja hyökkäävä omanarvontunto. Punikit saivat lopulta mitä olivat halunneet. Vanhasta sivistyneistöstä on jäljellä joitakin reliktejä; näitä vähiä voitaneen jo sietää.
Sivistyneistön häviö ei tietenkään ole kummastuttavaa. Koko olemassaolonsa ajan se on ollut uhanalainen. Sivistyneistön jäntevä nuhteettomuus, kieltäymys, uhrautuminen, hellittämätön esimerkkinä olo ovat ihmiselle raskaita kantaa. Siitä, kuinka jopa konkreettisesti haavoittuva sivistys oli, sieppaan jälleen esimerkin läheltäni.
Isäni Kaarlo Linkola, jonka esittelin jo aikaisemmin, kuoli 53-vuotiaana kevätkesällä 1942, pahimman elintarvikepulan aikana. Hän ei kestänyt onnistuneen eturauhasleikkauksen jälkikomplikaatioita, viimeinen veritulppa meni sydämeen. Äitini hypoteesin mukaan osasyynä saattoi olla, että hän oli heikossa yleiskunnossa aliravitsemuksen takia. Hän oli iso mies ja maastobiologina retkillä kovassa liikkeessä, mutta hänellä oli henkisen työn tekijän elintarvikekortit. Ja monelle välttämätön hätäapu, musta pörssi, ei ankaran virkamiessuvun vesalle tullut kysymykseen, vastikään jätetty yliopiston rehtorin statuskin velvoitti olemaan esimerkkinä kansakunnalle.
Olen pitkään viipynyt sivistyneistön vaiheissa ja sivistyneistömuistoissani. Entä tarkastelun toinen osapuoli, rahvas? Sen intressit olen jo pelkistänyt, mutta kertaan: oma napa, omat kakarat, puoliso ja pari kaveria, viikonlopun kevyet huvit, siinä maailma. Ja tavaraa korviin saakka. Muu ei meille kuulu. Herrat hoitaa. Ja palkaksi herroja vihataan.
Ei ole vaikeaa osoittaa missä kansan syvät rivit parveilevat, missä paarialuokka on koolla. Ammattiyhdistysliike, ahneuden monumentti, tulopoliittiset neuvottelut. Mölyävät massat katujen täydeltä pienoislippuja heiluttamassa, kun jääkiekonpelaajat ovat voittaneet toisten maiden mäiskijät. Rallikilpailut. Formulakilpailut. Tukholman-risteily, Tallinnan-risteily. Supermarketti lauantaina.
Kun pääkaupungissa vuosi tai pari sitten avattiin uusi tavaratalo nimeltä Gigantti, joka lupasi monenvärisiä välineitä sikahalpaan hintaan 9,90, 99,90 ja 999,90, parkkikenttien peltikuoriaislautat ulottuivat taivaanrantaan, ja niiden lomassa kiemurtelevat kymmentuhantiset ihmisjonot löivät laudalta kaikki vanhan kunnon Neuvostoliiton ennätykset. Kun katselin noita lehtikuvia, huulilta purkautui tuskainen parahdus: Ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa! Ei yleistä äänioikeutta, ei ikinä! Ei, ei, ei!
Sivistyksen alasajo näkyy kaikkialla ympärillämme. Jopa nuoren lukeneiston julkaisuissa, vaikkapa Ydin-lehdessä tai Vihreässä Langassa, näkyy loistavia sanoja "eliitti", "elitistinen" käytettävän halventavassa mielessä – uskomatonta, mutta totta. Viestimet ovat täynnään heliborkorkoja, primekorkoja, valuttakursseja ja pörssikursseja, liikeyritysten tuloslaskelmia – aineistoa, joka ei kaksikymmentä vuotta sitten kuulunut uutisaineistoon ollenkaan, se oli finanssialan erikoisjulkaisujen, Kauppalehden aluetta. Ja maata kiertävät uudet profeetat saarnaamassa suurille yleisöille pidäkkeettömän itsekkyyden oppia: "itsensä toteuttaminen", "oman elämänsä sankari". Sen täsmällisempää vastakohtaa vanhan sivistyneistön opille elämästä ja uhrautumisesta toisen hyväksi, sekä lähimmäisen että kansakunnan, ei voi kuvitella.
Maassa näytellään kansan tahdosta villejä sirkusesityksiä. Kultainen vasikka, jonka ympärillä tanssitaan, on rihkamapuoti nimeltä Nokia, joka ei, sen jälkeen kun kumisaappaiden tekijät siitä erosivat, ole valmistanut eikä myynyt yhtään rakkinetta, joka ei olisi sekä tylsämielinen että vahingollinen. Mutta kun sen pääkamasaksa ilmoittautuu luennoimaan korkeakoulujen rehtoreille, nämä kokoontuvat kunnioittavina kuuntelemaan, kuinka yliopistojen perustutkimus on heitettävä kaivoon ja keskityttävä tuottamaan teknikoita ja asiantuntijoita elinkeinoelämälle. Missä on tiedemiehen ylpeys, yliopiston ylpeys? Poissa, hävinnyt. Paljon kuuluu kahinaa kalmistoissa, kun haudoissa kääntyillään.
Suomen kirjailijaliitto, minun ammattiyhdistykseni, näpertelee loppumattomasti kustannussopimusten, palkkioprosenttien ja prosentinosien, markkojen ja pennien kimpussa, vuolemassa rahaa kirjailijoille, jotka ovat sekä kansainvälisessa vertailussa että historiallisessa jatkumossa upporikkaita – niin kuin kaikki muutkin suomalaiset. Ja kuitenkin juuri kirjailijoita, joilla on sanan ase hallussaan, maailman ja maan tila huutaisi puuttumaan aatteelliseen keskusteluun.
Vihdoin viimein saamme, kuin likaisena rättinä kasvoillemme, tämän uusprimitiivisen "tietoyhteiskunnan", tämän kuplien kuplan, jossa näennäisesti aikuiset ihmiset palvovat leluja, jossa väline ja sisältö sekoittuvat puuroksi, jossa tietokoneet kehittyvät ja tieto vähenee. Tämän informaatioyhteiskunnan, jossa olennainen informaatio hukkuu jäljettömiin.
Kun vajoan murheen alhoon, niin muistan, että kadotuksen kuiluun on vajonnut sekin vähäinen sivistyksen kipene, jota ilmensi työväen varjosivistys, kurkottuminen kohti kulttuurin sarkoja. Mennyttä ovat työväenliikkeen idealistiset juonteet raittiusaatteineen ja kansanvalistuksineen, mennyttä työväenyhdistyksen tuhannet talkootyötunnit, mennyttä ihanteellinen osuuskauppasasia, mennyttä maan rakoon, niin kuin kaikki yhteiseksi varallisuudeksi kerätty punapääoma – pankeille ja huijareille.
Elämme historian syvimmän alennustilan aikaa, törkeän pelkistetyn materialismin, rahan valtakautta – sen materialismin, jonka liejusta ihminen aikaisempina aikakausina on yrittänyt ponnistella ylös, ja osaksi onnistunutkin. Nyt tässä pörssiosakkeiden, sijoitusrahastojen, johdannaisten, optioiden, korkolaskelmien ala-arvoisessa, vivahteettomassa, simppelissä, typerässä maailmassa hääräävät rahvaan seassa entiset sivistyssuvutkin. Entiset sivistyneistön ammattialat käyvät palkkataisteluja, lääkärit ja opettajat – ihmiset, joilla rahaa ja rasvaa pursuaa korvista ja sieraimista. Mikä häpeän syvyys!
Iroonikko voi löytää jotakin myönteistä tässä historian lopun ilmapiirissä, rehellisyyden. Ollaan avoimesti ahneita. Voiko rehellisempia, osuvampia nimityksiä löytää kuin markkinavoimat, markkinatalous? Markkinat: halpahintaisuuden tiivistelmä, surkeimman rihkaman, pumppernikkelien, huiskujen ja ilmapallojen, helppoheikkien spektaakkeli, roskaväen riemujuhla.
Sivistys ja sivistyneistö oli se vähä kaunis ja ylevä, mitä raadollinen ihmiskunta pystyi itsestään pusertamaan. Minulla on sitä ikävä. Ehdinpähän sen nähdä. Enää en viihdy.
Mutta intän edelleenkin vastaan. Tiedän samat asiat kuin hekin, tiedän että historian loppu on ovella. Kuitenkin puhun vain erittäin suurista todennäköisyyksistä, en vuorenvarmuudesta. Se on melkein sama asia, mutta vain melkein.
