Vihreä valhe

PENTTI LINKOLA, 1993

Jos olisin ajatustenlukija, pukeutuisin tietokeskuksen haastattelijan valepukuun, ottaisin urakakseni viidensadan metsäammattimiehen otoksen ja kysyisin: uskotteko todella Suomen metsien hakkuusäästöön, puuvarojen lisääntymiseen viime vuosikymmeninä? Mutta sen salaisuuden sinetti ei koskaan aukea. Tavanomaiseen kyselytutkimukseen vastaaja vastaa niin kuin hän haluaa vastata. Tiedän, että metsäammattimies on hölmö, mutta ikinä en saa tietää, kuinka hölmö hän on, kuinka paljon opportunistin oveluutta mahtuu mukaan.

Lukemattomat maata risteilevät luonnontutkijat, lukemattomat tarkkakatseiset maallikot hätyyttävät minua vierailuilla, puhelimessa, maantiellä, kadussa ja junassa ja kyselevät samaa kertosäettä: Missä ovat ne hakkuusäästöt, missä ne pystyyn lahoavat metsät, missä runsaspuustoiset metsät ylipäätään? He ajelevat koko valtakunnan tieverkon Hangosta Utsjoelle ja Vaasasta Ilomantsiin, kiertävät metsäautotiet viimeistä kiemuraa myöten ja tähystävät veneistään maan kaikki rannat ja saaret. He tramppaavat myös metsien sisukset marjastaen, sienestäen ja metsästäen - tai muuten vain. Mutta eivät he löydä muuta kuin kannokoita, kannokoille enintään käsivarren vahvuuteen ehtineitä taimistoja, tai lähelle siemenpuuasentoa harvennettuja keski-ikäisiä metsiköitä, itse asiassa taimikoita nekin. Oikeita täyskasvuisia puita, sellaisia sylinmitalla halattavia he kertovat löytävänsä vain taajamien puistoista ja kartanoiden pihoilta. Mistä ne tilastojen puukuutiometrit karttuvat?

Oma asemani on todella onneton, tällä kohden kuten usein muulloinkin. Monet ihmiset joko keskustelussa tai lehtipolemiikissa, joko väitelläkseen tai lohduttaakseen, koettavat vakuuttaa, että minä joko kuvittelen tai haluan syystä tai toisesta kärjistää. Olen milloin "Helsingin herra", milloin "risuparta" tai "vouhottaja" joka ei tunne "kansan", "tavallisen työtätekevän" sen enempää kuin "maaseudun" tai "talouselämän" todellisuutta. Alakuloisena joudun toteamaan, että juuri kaikessa tuossa todellisuudessa olen itse mukana elänyt, kaikin omin silmin nähnyt. Maaseudun, Suomen emomaiseman, metsien luhistumisen, isänmaan äidinkasvojen rutistumisen ja töhriintymisen koko sotienjälkeisen historian olen läpikäynyt. Varmasti olen tehnyt virheen, mutta toisen kuin vastaaninttäjät otaksuvat. Olen pitänyt silmät liian auki ja korvat liiaksi höröllään, olen nuuskinut liikaa, nähnyt ja kulkenut liikaa - ja muistan liikaa. Ja niin olen saanut sielulleni vahingon. Mutta olen sinnikäs, hoidatan "vaikeat kliiniset depressiot" pois, ja taas olen yrittämässä pelastaa mitä pelastettavissa on, puskemassa päätä seinään.

Huomasin juuri, että jotakin pientä jo rapisee pois, että ulkomuisti ei enää tavoita aivan kaikkia paikkakuntia, joiden metsissä olen taivaltanut kumisaappaat tai hiihtomonot jalassa, kompassi hihnassa housunkauluksen alla ja vähitellen nuhraantuva kartta paidan sisällä. Niinpä lehteilin muistiinpanojani, aivan kaikkia en jaksanut kahlata, mutta pitkälti yli 250 kuntaa listalle jo karttui, pyöreästi puolet Suomen kunnista - vuoden 1950 kuntajaon mukaan. Otos on riittävä, ja saman tien tiedän, että moni muu ei tunne omakohtaisesti metsien tilaa koko maassa. On minulla sellainenkin koeala, kymmenkunta keskihämäläistä pitäjää, joissa olen kulkenut liki jokaisen pienomistajankin metsälohkon läpi, useimpien metsät pitkin ja poikin.

Satelliitissa en ole istunut, siinä suhteessa luotan Mikko Punkarin esittelemiin satelliittikuviin talvisesta Suomesta, Ruotsista ja Venäjän-Karjalasta. Tahi paremminkin niin, että en itse niitä kuvia tarvinnut, olin maasta käsin nähnyt jo saman kuvan, saman pensasaron, saman lumiaavikon ja heti rajojen takana tumman metsämuurin niin Ruotsissa kuin Venäjän puolella.

Mitä kaikkea "elämäni metsässä" sisältää? Saako siitä kaikesta esiin pääkohtia, muotoa paperille? Tiivistä, tiivistä, pyytää toimittaja. Anna muistojen virrata, kerro nuoremmille, palauta mieliin ikätovereille, vaatii oma veteraanin-minäni, kultaisen nuoruuden haikailija. Yritän kulkea keskitietä.

Ehdin nähdä lukemattomia kirveenkoskemattomia aarnioita Ahvenanmaan suurilta metsäsaarilta alkaen, eteläisen Hämeen tiettömien suurmetsien sydämessä, Suomenselän Pohjanmaalla, Karjalassa, Kainuussa ja Peräpohjolassa. Oli sellaisiakin saloja, joilla tapasi jonkin aniharvan jättiläiskannon ammoisilta ajoilta, ehkä yhden hehtaarilla. Kylissä muistettiin, että muutama luotisuora jättiläispuu oli joskus viety laivanrakennuksen tarpeisiin rannikolle, runko täyspitkänä, alkumatka viiden hevosen vetämänä. Mujejärven ja Jonkerin saloilla Nurmeksessa ja Kuhmossa sai kulkea peninkulmamäärin vienalaista erämaata vailla merkkiä ihmisestä, ei lastua, ei nuotion sijaa. Sieltä tiedän, millaista on joutua hurmioon, ylimaalliseen sieluntilaan, eksyä tahallaan kartalta, vain ylimalkainen kompassisuunta tallella mielen pohjalla - ja sitten kävellä pahki maakotkan ikipetäjään poikasineen, tajuamatta, missä läänissä ollaan, Oulunko vai Pohjois-Karjalan?

Voi Ranuan ja Pudasjärven entisiä mahtavia erämaita, maakotkien jäljillä minä sielläkin samoilin, voi Palovaaraa ja sen kesähevosten villinvapaata laumaa tiettömien taipaleiden takana, kello kilkattamassa johtajan kaulassa, voi Vilmivaaraa ja Soidinkangasta kaikkien jumalien selän takana! Siellä minä tein elämäni kävelyennätyksen, 36 tuntia yhteen menoon, kun retkikumppani pääsi hukkumaan erämaahan ilman kompassia ja oli etsittävä esiin. Ja voi toisaalla niitä Pudasjärven valtaisia työmaita, joilla laajaa suoseutua raivattiin asutusalueeksi - ja voi sen ajan valtionmetsien alueherrojen, teknikoiden ja työnjohtajien katkeruutta, kun heidän parhaat petäjäharjunsa nevojen kannaksilla jaeltiin rintamamiestilallisille.

Muistan myös sydänmailta lukemattomat metsäkämpät, joihin jätkät eli metsätyömiehet - metsuri-sanaa ei silloin vielä ollut - kantoivat sapuskat peninkulmien päästä polkuja ja pitkospuita myöten. Muistan niiden talvisen tohinan ja öisen joukkokuorsauksen ja kesäisen hiljaisuuden ja ne pari vanhaa kämppävahtia, jotka elivät kämpillä vuoden ympäri. Muistan tukkikuormaraidot talvisilla hiihtoretkillä: ne tulivat vastaan äänettä kuin aave, suurten kuusten oksat äkkiä kääntyivät syrjään kuin esirippu, sitten vasta kuului reenjalasten nitinä, ja yhdeksän höyryävää hevosta lipui ohitse hirmuisine lasteineen perämetsiltä rantamaiden lansseja kohti. Keväällä tukkitiestä ei jäänyt muuta merkkiä kuin viljanpahnatukot, joita savotan tiemies oli levittänyt jyrkimpiin mäenkinkamiin kuormia jarruttamaan ja joita kalasääsket sitten kiikuttivat pehmusteiksi pesiinsä korkeimpien tasalakkipetäjien latvoihin. Metsät olivat silloin hiljentyneet puolivuotiseen rikkumattomaan rauhaan, miehet olivat rannoilla ja tienvarsien pinoilla kuorimarautoineen, jo maaliskuusta lähtien yläruumis paljaana aurinkoisilla pientareilla - ja vapun jälkeen peltotöissä.

Elävästi näen silmissäni ensimmäiset polkupyörä- ja mopeditiet Perhon, Halsuan ja Lestin valtionpuistoissa. Sitten tulivat talvisin jäädytettävät polannetiet, jotka jäivät yhtä lyhytaikaisiksi. Nyt on satojentuhansien kilometrien soratieverkko palstoittanut metsäturkin pikku palasiin, teurastanut suomalaisen metsän. Ja sivutöinään hävittänyt salolammen, tuonut sille lasikuituveneiden, koppien ja linja-autonromujen näyttelyn, kaikkien sateenkaaren värien kiiltävät muunnelmat.

Korean-suhdanteesta 1950-luvun alussa se alkoi, paljaaksihakkuun vyörytys. Muistan sen ensimmäisen sadan hehtaarin aukon Luopioisten takamailla Yhtyneitten Paperitehtaitten metsissä, se pohotti kulotuksen jäljiltä mustana ja suunnattomana, retkikumppani Putkosen Pekka, lääkäri sittemmin, vainaja jo kauan, risti sen Kullervon Kiroukseksi, ja sillä nimella se esiintyy havaintovihkoissani vieläkin. Sekin aukko aukeni justeerin ja pokasahan voimin. Miehiäkin, työvoimaa, riitti rajattomasti - ja riittäisi tänäkin päivänä, vaikka puukolla nirhaamaan puut poikki ja pätkiin. Mutta kone oli jo väijyksissä ja iski pian salojen sydämeen niin kuin muuallekin, riistämään mieheltä kaiken miehenarvoisen, väkevän työn, ponnistuksen, mittelön. Hirvittävänä katkona elämänkerrassani välkkyy ensimmäinen moottorisaha lumikenkävaelluksella Pälkäneen Ruokolan takamaassa maaliskuussa 1956 - ensimmäinen moottorisahojen suursavotta Ilomantsin Naarvan koskemattomassa aarnihongikossa saman vuoden elokuussa. Tämänkeväinen metsätyömaa sitten, vuonna 1993 - no, antaahan olla.

Mutta ennen kaikkea muistan, mitä puustolle on tapahtunut. Se katosi silmieni edessä, suli pois kuin lumi. Katosivat kilpikaarnapetäjiköt, haihtuivat taajat varjoisenpimeät ikikuusikot, korvautuivat taimistopöpeliköllä jos niilläkään. Hävisi jokainen säärtä vahvempi koivu. Kaikkein tarkimmin nuoltiin sukupuuttoon haavikot, ne vanhat koloiset haavanronit, joihin rimpuilemalla vielä 1950-luvun ahkerimpina kesinä saatoin rengastaa liki kolmesataa naakanpoikaa, ja pöllöt ja uuttukyyhkyt päälle. Takamailta ne avohakkuut alkoivat, ja vasta 80-luvulla ne ehtivät pihanreunojen hakametsiköihin ja rantalehtoihin saakka. Puuston määrä kaikkiaan hupeni käsittämätöntä vauhtia. Hämäläisissä kotipitäjissä arvioin, että puuta saattoi 80-luvulle tultua kuutiometreissä mitaten olla ehkä kolmannes jäljellä 40-luvun lopusta - noin kahden kolmanneksen hukka kolmessakymmenessä vuodessa. muualla maassa kato oli vielä kovempi, pohjoista kohden aina syvempi. Jo 50-luvun lopulla pudasjärveläinen vanhaisäntä ärhenteli, ettei enää löydä lapsenpiiskaakaan koko kylästä.

Todellisuutta vasten metsäteollisuuden propagandan menestys on häikäisevä. Silminnäkijän todistus ympäri maan, satelliittikuvan todistus on se mitä yllä olen kertonut. Mutta metsäteollisuuden todistuksen hakkuusäästöistä ja valtakunnan puuvarojen kasvusta on sittenkin nielaissut enemmistö - se joka ei metsiä kulje eikä autostakaan katsele, jolle kaikki vihreä mikä ei ole peltoa on metsää. Sen valheen on nielaissut julkinen sana lehdestä lehteen. Vastikään löysin tyrmistyksekseni samat tilastot puuston kuutiomäärän kasvusta jopa sellaisesta huolella tehdystä ja monessa suhteessa tarkkanäköisestä kirjasta kuin "Ympäristön tila Suomessa". Kuinka Göbbels sanoikaan: jokainen väite on tosi, kun se kyllin usein toistetaan.

Mitä kaikkea on näiden metsätilastojen takana, miten ne on koottu? Minulle nyt vain kävi niin kuin alussa pelkäsin, lankesin muistelemaan, hukkasin sivuja ja väsytin lukijan. Annan hänelle viikon aikaa toipumiseen ja toivoakseni uudelleen virittymiseen.