Murhaajat joukossamme

PENTTI LINKOLA, 1971

Eräällä hyvällä ystävälläni oli niin suloinen nuori vaimo kuin vain naisihminen voi olla: sievä, lempeä, ahkera, taitava, tehokas perheenemäntä, vanhan anopin tuki ja turva, rakkaampi kuin omat maailmalle lentäneet tyttäret, valonsäde naapureille ja tuttaville. Ja ystävälleni korvaamaton ammattitoveri niin kuin maaseudun pienyrittäjän vaimo parhaimmillaan on. Eräänä kesäpäivänä ystäväni toivotti vaimolleen onnea syntymäpäivämatkalle tämän synnyinkotiin toiselle puolelle Suomea; sattumalta oli järjestynyt kyyti sukulaisten uudella ja mukavalla Amerikanautolla, ja päätettiin, että ystäväni jää kiireineen lasten kanssa kotiin. Matka alkoi uutta valtatietä kovaa vauhtia (kaikki kunnon väkeä, alkoholista ei puhettakaan) – ja siihen sortui tämän perheyhteisön elämänilo: muutaman kymmenen kilometrin päässä ajettiin parhaalla suoralla, parhaalla päivänvalolla ja vastaantulijoiden haittaamatta pysäköidyn rekkakuorma-auton alle; nuori vaimo murskaantui kappaleiksi. Seurasi sydäntäkouristavaa inhimillistä murhenäytelmää: perhetutulla konstaapelilla surkea matka tekemään ilmoitusta tapahtuneesta, aviomiehen koko maailma vuosiksi romahtaneena, alakouluikäiset pojat äidittöminä, anoppi viikkokausia vuoteenomana, koko naapurusto typertyneenä, kesäilot mennyttä laajalti ympäristössä. Ja masentavia mietteitä sattuman leikistä, lähdön vaiheista ja niistä monista vaihtoehdoista, jotka olisivat kohtalon kulun kääntäneet, kapinointia onnettomuuden mielettömyyttä vastaan.

Olin palaamassa murheelliselta ensi käynniltäni surutalosta. Vasta nyt olin kuullut, että onnettomuudella oli ollut toinenkin uhri: sukulaisperheen kouluikäinen tytär, ainoa lapsi jotta asetelma olisi täydellinen. Ohjaaja sen sijaan oli selviytynyt muutamilla ruhjevammoilla ja oli tiettävästi jo hankkimassa uutta autoa. Pyöräillessäni heinäkuun iltana kurkku kuristuksessa kotia kohden kirkonkylän läpi jouduin samaisen valtatien risteyksessä väkijoukkoon, joka piiritti vääntynyttä polkupyörää, verilammikkoa ja mittanauhoineen hääriviä poliiseja: jälleen oli koulutyttö – ja jälleen vanhempiensa ainoa lapsi – tavannut matkansa pään auton alla.

Seuraavana yönä näin unen, joka oli merkillinen osoitus alitajunnan toiminnasta. Olin joutunut valtatiellä näkemään kolarin, jossa muuan parhaista naapureistani oli ajettu kuoliaaksi, ja tielle syntyneen ruuhkaan taakse kerääntyi jono kärsimättömiä autoilijoita torviaan toitottamaan. Minulla oli taskuase, ja täysin poissa tolaltani juoksin pitkin autojonoa ja ammuin kuljettajat toinen toisensa jälkeen tuulilasin lävitse huutaen, että tässä on meidän viimeinen puolustuskeinomme murhaajia vastaan. Valveilla ollessa eivät näin äärimmäiset johtopäätökset olleet vilahtaneetkaan mielessäni, taskuase niinikään oli minulle täysin outo kapine, kaikki oli puhdasta unen maailmaa.

Sen sijaan vakavissani olen sitä mieltä, että yksityisautoista ihmisille koituva mielihyvä ei ole missään suhteessa kuvatunlaisiin pohjattomiin kärsimyksiin. Kerrotut tapaukset eivät toki ole ainoita, jolloin maantiekuolema on minua henkilökohtaisesti sivunnut; ja tuskinpa kenelläkään on enää tätä nykyä tuttavapiirissä puhdasta tiliä tässä suhteessa. Meidän on kylläkin epäilemättä ajateltava kokonaisuutta, ilon ja surun summaa: jos autoiluharrastus tuo korvaamatonta iloa ja elämänsisältöä miljoonille, se on oikeutettua, vaikka se tuhoaisi vuosittain kymmenentuhannen elämän. Mutta kuinka on? Koko nykykulttuurin kuva, lehtien loputtomat autopalstat, autokilpailujen ja autonäyttelyjen suosiot ja kahvipöytäkeskustelut, osoittaa tosin, että auto on päässyt suurten joukkojen elämässä tärkeälle sijalle. Mutta mitä tekivät nämä ihmiset tai vastaava ihmisaines muutama vuosikymmen sitten, kärsivätkö he ja elivät kuluttavassa auton keksimisen ja yleistymisen odotuksessa? Kansantiede ja historia ei tiedä sellaisesta mitään – muut intohimot täyttivät tietysti silloin ihmisten elämän aivan yhtä tarkoin. Kohdistuivat ne sitten juoksijahevosiin tai muihin kilpailua ja jännitystä tarjoaviin harrastuksiin, kaikki ne olivat verrattomasti autoilua vaarattomampia lähimmäisten ja omalle hengelle. Unohtamatta myöskään niitä miljoonia eläimiä, jotka jo pelkästään Suomen tieverkostossa nykyään vuosittain litistyvät soraan ja asfalttiin.

Jokamiehenautoilun muita vakavia haittoja ovat ruumiinkunnon ränsistyminen, vauhdista tarttuva hermostuminen ja häiriintynyt tunne-elämä, matkailun menetetty viehätys kuumissa peltilaatikoissa, joista ei voi nähdä eikä ehdi nähdä mitään, autojen rumuus maisemassa sekä kaupunkielämän sietämätön vaikeutuminen. Entä sitten autojen huimaavat hankinta- ja ylläpitokustannukset, jotka suistavat monen monet heikommat veljemme yksityistaloudellisten murhenäytelmien sankareiksi? Puhumattakaan autojen välillisistä vaikutuksista, kauppataseesta ja luonnonvarojen ehtymisestä.

Autotaseen hyötyä ja haittoja punnittaessa on myönnettävä, että sadattuhannet maantiekuoleman uhrit vuosittain ovat kieltämättä tuntuva, joskin pieni helpotus väestöräjähdyksen uhkaamassa maailmassa. Mutta kun tilastot osoittavat, että uhreista suhteeton osa on juuri niitä ihmisiä, joiden kuolema kertomani esimerkin tavoin aiheuttaa kaikkein eniten tuskaa ja vaikeuksia, nuoria ja keski-ikäisiä isiä ja äitejä, paljastuu tämä apuharvennus kaikista mahdollisuuksista epäinhimillisimmäksi. Muutkin hyötytilille tulevat merkinnät, vauhdin hurma, mielihyvä sosiaalisesta arvonnoususta, riemu itsenäisyyden tunnosta ja laajentunut liikkumasäde (parhaimmillaan loma-autoilijan tuollainen "koko maailma avoinna" -elämys), on pakko tuomita köykäisiksi.

Parhaiten ymmärrän syrjäisen maatalon farmariautoilijaa, joka tavarankuljetuksissa ja asioinnissa saa elämäänsä helpotusta – ei liikaa, mutta sopivasti. Ja sitäkin suuremmaksi vienniksi tulopuolelle lasken autoilun ansiosta yleistyneet sukulais- ja ystävyysvierailut: monta sydämellistä tapaamista ja monta uudelleen solmittua vanhaa ystävyyssidettä on kirjattava vain autojen ansiotilille. Mutta entäpä vaihtoehto: ei palaaminen hevosten ja postivaunujen aikakauteen, vaan linja- ja vuokra-autoliikenteen radikaali kehittäminen.

Nämä näköalat ovat niin houkuttelevia ja niin kovin reaalisia, että niiden saama vähäinen huomio herättää hämmästystä. Kaupunkien julkisesta liikenteestä on kyllä nähty järkeviä ja tarmokkaita mielipiteitä, mutta sitäkin tärkeämpi maaseudun liikenneohjelma on hahmottelematta. Ja kuitenkin jokainen ymmärtää, miten erinomainen ja tiheä bussilinjaverkko saataisiin kaikkialle maahamme, jos sen kehittämiseen olisivat käytettävissä yksityisautoihin upotetut jättimäiset varat – ja jos nykyiset vilkkaat matkustelutottumukset säilytettäisiin. Taksiautoja olisi samoin saatavissa jokaisessa syrjäkylässäkin, ja jokaisessa linja-autossa olisi radiopuhelin, jolla tilattaisiin taksi matkustajia vastaan siellä missä linja-autoilla ei olisi jatkoyhteyksiä. Molempien maksut alenisivat nykyisestä huikeasti, kun matkustajamäärät nousisivat. (Nykyisinhän päinvastoin jokainen oman auton hankkija korottaa viimeisten julkisten kulkuneuvojen käyttäjien maksuja – ja lakkauttaa heiltä osan vuoroja – ja on siten taloudellisestikin heille katkera vihollinen.) Yhtäkään sukulaisvierailua ei tarvitsisi uudelleenjärjestelyn takia jättää tekemättä, päinvastoin ne olisivat paljon huokeampia kuin yksityisellä autolla tehtyinä. Maatilan farmariautostakin kannattaisi kaikin mokomin luopua ja ryhtyä käyttämään taksin palveluksia. Sillä ennen kaikkea: jokainen tietää, miten kymmenkertaisesti turvallisempaa on ammattiautoilijoiden ajo: paras kuljettaja-aines, jatkuvan tuntuman antama varmuus, tutut tiet, tutut toistuvat tilanteet.

Muistan, miten minua jokin vuosi sitten loukkasi, kun Yhdysside-lehdestä luin, miten kristillinen poikakerhotyö oli kosiskellut nuorisoa järjestämällä pojille motocross- kilpailuja. Tämä oli ja on mielestäni edesvastuutonta: nuorten johdattamista huonoon harrastukseen, paljon vaarallisempaan kuin kadunkulmissa seisoskelu. Mutta kerhopapit eivät näytä kykenevän harrastusten arvoluokitteluun, enempää kuin suuri yleisökään. Kuvaavaa on, miten erään viikkolehden tunnetussa kilpailussa "suosituimmasta suomalaisesta" aikanaan peräkkäisinä vuosina saivat eniten ääniä kaksi ralliajajaa ja sen jälkeen tietoniekka Esko Kivikoski. Mikä suunnaton ero miesten harrastusten vaikutuksella lähimmäiseen! Ralliajajat itse ovat epäilemättä niitä rattineroja, jotka viimeksi kaikista aiheuttavat surmankolareita, mutta heidän vaikutuksensa on sitä synkempi. Koko rallimaailmassa ja yleisön suhteessa siihen tiivistyy nykyajan vauhtimurhamentaliteetti; jokainen on nähnyt varsinkin suurkilpailujen aikoihin yksityisten harjoittelijoiden hirvittäviä leikkejä maanteillämme.

Ralli- ja automaailma uhkaa joka päivä omaa ja rakkaittemme henkeä, mutta kun Esko Kivikoski puuhailee tietosanakirjojensa parissa, siitä ei ole harmia kärpäsellekään – yhtä vähän kuin musiikin, kirjallisuuden, luonnossa samoilun, postimerkkeilyn tai monen muun inhohimon harjoittajista. Luulisi, että ainakin rauhanjärjestöt ottaisivat onkeensa tiedon, että toisen maailmansodan jälkeen liikenne on vaatinut selvästi enemmän ihmisuhreja kuin käydyt sodat yhteensä. Vaatimus yksityisautojen takomisesta auroiksi ja lapioiksi lankeaisi luonnostaan.