Maailma kaatoi Vihreän liikkeen

 PENTTI LINKOLA, 1988


Kun kiinnostuin Vihreästä liikkeestä, tiesin että tämä ulkomailla syntynyt liike oli saanut nimensä lehtivihreästä. Tiesin sen peruslähtökohdan ja perusoivalluksen. Ihminen on kuormittanut ja ulosmitannut vihreätä luontoa niin että maapallon elämä ja ihminen siinä ohessa ovat tuhon kynnyksellä. Kaikki yhteiskunnallinen toiminta on keskitettävä elämän rikkauden säilyttämiseen, ehtymisen ja sukupuuttojen estämiseen, ihmisen ja vihreän luonnon suhteen korjaamiseen.

Sain ulkopuolisena sen käsityksen, että Vihreässä liikkeessä mukana olevat olivat niitä ihmisiä, joiden maailmaa ovat metsä, järvenulapat, merensaaristo, rimpinevät, tunturit, virrat ja kosket, asuinpaikkana teltta tai laavu, kulkuvälineinä polkupyörä, kanootti ja hankisukset.

Uskoin, että kaikkien heidän sydäntään kouristi omassa ympäristössä joka sekunti näyttäytyvä raateleminen ja saastuttaminen, maailmalta joka lehden numerossa kantautuvat tiedot elonkehän kuolinkouristuksista, maapallon ratkeilemisesta. Otaksuin, että he olivat minun laillani havainneet luonnonsuojeluyhdistystensä, luontopiiriensä, julkilausumiensa, kirjojensa, artikkeliensa, esitelmiensä ja valokuviensa keinot toivottoman heiveröisiksi maailman tuhoajien enemmistön panssareita vastaan. Oli pakko tehostaa keinoja – toisaalta suoralla toiminnalla esikuvallisen Greenpeacen tavoin, toisaalta pyrkimällä sisälle yhteiskunnan päätöksentekoon poliittisen osallistumisen kautta.

Seurasin Koijärven mittelöä, kävinkin siellä kerran ja näin asiaansa uskovia reippaita maastokelpoisia nuoria ihmisiä. Tosin he olivat lopulta avuttomia ja hävisivät järvensä, tuon maisemallisesti iki-ihanan, niin kuin maailmassa aina käy niille, jotka ovat pehmeitä ja ryhtyvät neuvotteluihin. Mutta yritys oli uljas, ja vihreä.

Sitten tapasin astetta lujempia Altan-kävijöitä, niitäkin, jotka Norjan valtioterrori kahdesti karkotti maasta ja tuomitsi kovempiin rangaistuksiin kuin koijärveläiset Suomessa. Ihailin Oulun vihreää Erkki Pulliaista, joka julkisesti professorina ilmoitti olevansa ylpeä Altassa tuomituista opiskelijoistaan. Toki tiesin Pulliaisen ansiot luonnon ja petoeläinten suojelijana ja siihen tarvittavan rohkeuden juuri Pohjois-Suomen luonnolle vanhakantaisen vihamielisessä ilmapiirissä.

Luin Eero Paloheimon uraauurtavia teoksia ja ihailin hänen sisuaan, pitkäjänteisyyttään ja suurta tavoitettaan, pyrkimystä maapallon ja ihmisen kaikkien merkittävien lainalaisuuksien hallitsemiseen. Paloheimon kannanotoissa oli vihreä luonto aina keskeisellä paikalla, vaikka hän ei biologi ollutkaan.

Innostusta herätti myös pieni niukkatukkainen helsinkiläismaisteri Osmo Soininvaara, jonka tausta ja elämänkenttä eivät tosin olleet vihreitä, mutta joka osasi puhua poliitikkojen omalla kielellä ja näkyi ylivertaisella logiikallaan päihittävän heidät kaikki – ja joka kirjoitus kirjoitukselta tuntui yhä kirkkaammin oivaltavan myös maapallon elonkehän ongelmia. Sitä paitsi sain tietää, että hän ajoi polkupyörällä kuin väkkärä niin katuja kuin maanteitä.

Sitten tulivat vihreät kansanedustajat. Kalle Könkkölä pyörätuolissaan oli jämerämpi kuin kaikki kävellä koikkelehtivat liittolaisensa, ja Kalle kuten Maija-vaimokin (joka läheltä piti ettei joutunut toiseksi kansanedustajaksi Uudeltamaalta ja keskittyi sitten kunnallispoliitikoksi Helsingissä) näytti nopeasti kasvavan vammaisuuden yli ekologiseenkin ymmärtämiseen. Ville Komsi taas, Koijärven kokoonkutsuja, teki villapaitoineen mieltä lämmittävästi samalla kertaa sekä lempeää että terävää pilkkaa aineellisen hyvinvoinnin tuhonkierteessä riehuvasta pöyhkeästä suomalaisesta parlamentarismista.

Tiesin kyllä, että juuri kukaan omista metsänkulkija- ja biologituttavistani ei kuulunut Vihreään liikkeeseen, niin yhteiskunnallisesti valveutuneita ja maailman tilasta tietoisia kuin he olivatkin. Eihän yhteiskuntia voi syvällisesti ymmärtääkään ilman näkemystä ihmisestä biologisena olentona, lajina lajien joukossa tarkoin rajattuine ominaisuuksineen. Eikä ihmisjoukkojen käyttäytymistä toki voi koskaan ymmärtää ilman että ainakin ajoittain katsoo näytelmää sivusta, metsästä, mereltä tai tunturilta.

Mutta arvelin, että Vihreät kuitenkin valtaosaksi olivat luonnonsuojeluväkeä, biologisen maailmankatsomuksen ihmisiä, enhän tuntenut näistä koko maassa kuin murto-osan, vaikka satoja tunsinkin. Ja enhän ollut Vihreissä vielä minäkään.

Moni kakku päältä kaunis


Sittenpä lähdin tutustumaan Vihreään liikkeeseen sisältä päin. Uskoin, että minun laillani sinne tulevat kaikki ne sadat tuhannet maapallon ja ihmisen tilasta huolissaan olevat ja elämänmenosta kauhuissaan olevat suomalaiset, joita yksinkertainen otantatutkimukseni jatkuvasti paljasti junissa, linja-autoissa, kaupunkiasunnoissa ja maataloissa ja jotka täyttivät valtakunnallisen sanomalehtien, maakuntalehtien ja pitäjänlehtien yleisänosastot toinen toistaan vihreämmillä hätäkirjoituksilla. Uskoin vastuuntuntoisten ihmisten vyörymäiseen yhdistymiseen, vihdoin, kahdennellatoista hetkellä.

Mutta, mutta. Niin. Tutustuin tosiaan Vihreisiin, olin kaikkiaan neljässä suuressa kokouksessa (auta armias) ja kymmenissä pienemmissä, kuuntelin satoja puheenvuoroja, tutustuin henkilökohtaisesti suureen määrään Vihreitä. Tilasin Vihreää lankaa ja luin läjittäin muuta tekstiä. Lopulta olin järjestämässä ja rahoittamassa yhden keskeisen Vihreän osayhdistyksen perustamista ja huomasin kuuluvani sen hallitukseen.

Kauan hieroin silmiäni, olen hidas luovuttamaan, hidas käänteissäni. Kokemus oli huikea, lamauttava, hirmuinen lisä lamaantumisten ketjuun.

Paloheimo ja Soininvaara eivät olleetkaan jäävuoren huippu, ei ollutkaan joukkoa rivikomseja ja rivikönkkölöitä eikä pikkupulliaisia. Nuo tunnetut julkisuuden kannanottajat olivatkin kenraaleita ilman joukkoja, he olivat ainoita. Tai tarkkaan ottaen piskuinen joukko muitakin oivaltajia oli, kourallinen biologeja ja geologeja, jokunen lääkäri ja opettaja, jokunen aniharva vakava nuori ihminen, kaikkiaan saatoin järjelliset ihmiset varmaan laskea omilla sormillani ja varpaillani.

Vihreän liikkeen kokous- ja paikallisyhdistysaktivistit osoittautuivat kummalliseksi joukkioksi. Ei ollut hajuakaan Rooman klubin raporteista, ei alkuperäisistä sen paremmin kuin "parannetuista painoksista" (sen jälkeen kun teollisuusmaiden talousjohto oli vikkelästi kaapannut Rooman klubin syliinsä). Ei tietoa global 2000 -raportista, ei kanadalaisista elossaololaskelmista, ei futurologeista ylipäätään. Ei mitään biologista näkemystä, ei käsitystä ihmisen asemasta elonkehässä ja evoluutiossa, ei kannansäätelyjärjestelmistä, ei paleontologiasta eikä sukupuuton mekanismeista, ei ylimalkaan mitään siitä, minkä minä olin otaksunut tässä viiteryhmässä sen tunnusten perusteella itsestäänselvyydeksi.

Olin otaksunut, että vuosisadan tärkeimmät sanantuojat, ihmisen ja luonnon horjahtaneen vuorovaikutuksen viisaat erittelijät ja yhteenvetojen laatijat Carsonista ja Ehrlichistä Edbergiin, Lorenzista Commoneriin, Schumacher, Bahro, Ehrensvärd ja Taylor olisivat olleet koirankorvilla heidän hyllyssään ja olkalaukussaan yhdessä Thoreau-klassikon kanssa, kotimaisista kirjoittajista Paloheimon ja Pulliaisen ohella Reino Rinne, Teuvo Suominen, Pekka Nuorteva, Pekka Kuusi ja Olli Järvinen ulkoa osattuja. Mutta ei aavistustakaan näistä, tilalla ilmeisesti syvempi tietämättömyys kuin väestössä keskimäärin.

Aatteiden sekasorto


Joukossa oli originelleja joka lähtöön omituisine yksityisideoineen, vailla mitään liittymäkohtaa kokonaisuuteen. Oli kyyneleisiä vuodatuksia kaikkien ihmisten ikuisesta veljeydestä, oli kommuuneja ja oli kasvissyöntiä, oli kaupunkien asuntopulaa ja slummiröttelöiden valtaamista – metsien ja saaristojen raikkauden sijalla! Oli liikkeen oma mörkö, Tampereen pimeilstä kujilta kömpivä uskomaton pieni noitaukko Matti Luoma, joka oli kauempana kaikesta lehtivihreästä kuin maailmankaikkeuden kaukaisimmat galaksit toisistaan – ja joka siitä huolimatta sinnitteli Vihreiden kuvioissa vuodesta toiseen ja kirjoitteli sanomalehtiin koukeroisia ja oudon pahantahtoisia kirjoituksiaan liikeen nimissä. Oli omalaatuinen naisryhmä, jonka oivalluksen mukaan kaikki väärä
laukeaa ja maailma pelastuu, kun vaihdetaan suuremmat ja pienemmät johtajat miehistä naisiksi: näiksi Thatchereiksi ja Brundtlandeiksi, jotka minusta olivat piinkovia siinä missä miespuolisilla poliitikoilla oli sentään jokin Akilleen kantapää. Vihreät feministit olivat niiden virkanaisten ja perheenemäntien äänitorvi, jotka tuhlaavat asuntoonsa ja sen varusteisiin ja kulutustavaroihin kymmenkertaisesti enemmän luonnonvaroja kuin heidän miehensä ja miesystävänsä. Tai ehkä heitä innosti Hattuvaaran lentomyrkytyskampanjan aluemetsänhoitaja Saara Peiponen, joka tehometsätalouden papittarena ylitti kaikki miespuoliset kollegansa.

Vielä kuului piiriin Komposti- ja sittemmin Suomi-lehden ympärille ryhmittynyt joukko nuoria älykköjä, joiden ohjenuorana oli ilonpito ja huumorin viljely, vaikka sitten elämäntuhoitumisen kustannuksellakin. Tästä joukosta tuli aikanaan televisiokansanedustaja Pekka Haavisto, jonka mukaan Vihreä liike olikin kaupunkiliike, yhtenä tärkeänä tehtävänään puolustaa väkivaltavideoita sananvapauden kaventajia vastaan. Heidän filosofiansa oli sinänsä korkeatasoinen ja vanhan filosofisen perinteen jatkaja. Ilo pintaan vaik syvän märkänis, sanoo vanha karjalainen sananparsikin. Mutta vihreän sanoman kannalta se oli hedelmätön. Ja hedelmätön, kerrassaan, oli ennen muuta kaikkien näiden toisiinsa niveltymättömien kuppikuntien yhteisvaikutus ja toiminta.

Vihreät joukkokokoukset olivat kärsimysnäytelmiä, hirvittäviä vastakohta-asetelmassaan.

Koko ajan mielessä ja korvissa jyskytti kauhu maailmasta, omasta ja muiden: lähiympäristössä tauoton telaketjujen kalina, maailmalla eliölajien sukupuuttoja päivittäin, vuosimiljoonien kehityksen tulokset murskaantumassa. Ihmisen omatkin pikku ympyrät mitätöitymässä, kirjastot, sävelaarteet, yliopistot ja taidegalleriat putoamassa ei unohdukseen vaan tyhjyyteen, maailmankaikkeuden mustaan typötyhjyyteen: ei mitään unohtajia jäljellä, ei koskaan mitään arkeologeja kaivamassa. Me kuolemme, me kuolemme!

Ja siinä poliittisessa liikkeessä, jonka piti tehdä tenä, käännös, kaikkein vähimmilläänkin panna ehdoton vastalause elämän puolesta, siinä puhuttiin puheenvuoro puheenvuoron jälkeen teoreettista roskaa, jota vain antiikin ja keskiajan sofistit ja skolastikot olisivat ihailleet. Liikkeen sisäisiä järjestäytymiskuvioita vuosi vuoden jälkeen, nokkelaakin nokkelampia organisaatiomalleja ja kaavioita, käsittämätöntä tyhjää kiinnostusta muotoon sisällön kustannuksella. Kokoussalissa harvakseltaan, yksi rivillään, kuin kynttilöinä pimeydessä, kuin panttivankeina, vastuuntuntonsa uhreina, nämä Paloheimot, Soininvaarat, joku biologi Hyrkäs-Eloranta tai Mäkinen, tai luonnonsuojeluveteraani Terttu Laurila, joiden puheenvuorot olivat keitaita erämaassa, tuulahduksia todellisuudesta. Mutta kokonaisuuteen ne hukkuivat, äänestyksissäkin pääosaa näytteli "hippisektori", Turun kasvitieteilijä Mäkisen termiä lainatakseni.

Vihreä filosofia kadoksissa


Toki hippisektori sekä puhui että kirjoitti puoliksi muutakin kuin liikkeen omasta sisäisestä porinasta. Mutta vihreä oivallus oli hukassa, arvot olivat ympäröivästä hyvinvointiyhteiskunnasta peräisin. Ainoa subjekti ja herra oli ihminen ja ainoa aika tämä hetki ja päivä, ehkä viikko.

Yksi varaukseton ja lämmin tunnustus on kyllä annettava kaikille vihreille. Varsinainen kulutustavara- ja kodinsisustamiskulttuuri tältä villapaitakansalta puuttui, autot kokouspaikalla eivät olleet mersuja eivätkä bemareita. Mutta yhtä pahoin vihreän ensimmäistä käskyä vastaan – säästä, säästä, säästä ja vielä kerran säästä! – soti vallalla oleva löysä muotiliberalismi. Osaammehan ulkoa tämä koko pakolaisten, kehitysmaiden, hädänalaisten, vankien ja varkaiden konkkaronkan. Vaatimuksia, vaatimuksia, oikeuksia, oikeuksia, vapautta, vapautta, lisää, lisää – kun vihreä oivallus tähdentää vastuuta, vastuuta, velvollisuuksia, velvollisuuksia, vähemmän, vähemmän.

"Yhteiskunnallinen vihreäkin" ilahtui, kun "tutkimuksissa" löytyi "köyhyysloukku", puoli miljoonaa köyhää ihan omasta maasta. Ei heitä häirinnyt, että vähävaraisimmallakin nykyajan yksinhuoltajalla on sähköhelloineen, jääkaappaineen ja puhelimineen 1930-luvun professorin ja everstin elintaso. Se että yhdellä ihmisellä on vähemmän varallisuutta kuin toisella on maailman alusta lhtien ihanasti värisyttänyt typeryksiä ja tulee elähdyttämään heitä edelleenkin, sillä siunatuksi onneksi köyhyys ja kurjuus eivät ole absoluuttisia vaan suhteellisia, ja kriteerejä muutetaan tarpeen mukaan. Myös Vihreä vakavoitui vaatimaan eläketurvan parantamista – vanhuksille, jotka läkähtyvät eläkkeiden ja etuuksien runsauteen ja virallisen vanhustenhuollon tehokkuuteen, ja niiden seurauksena yksinäisyyteen ja lähimmäisenrakkauden puutteeseen.

Joskus muistettiin vihreä luontokin mainita ohimennen, ikään kuin hätkähtäen, pakkopullana, kuten Paloheimo terävästi huomautti. Elinympäristökysymyksia tuotiin esiin samaan sävyyn, ehkä hiukan vähemmän kuin vanhoissa puolueissa. Samoin kuin niissä elettiin unimaailmassa ja luultiin, että ympäristöä voidaan hoitaa hyvinvoinnin tavoitteiden ohessa. Ei jaksettu, haluttu nähdä, että elämää ylläpitävä ympäristö ja taloudellinen kasvu (oopperat ja kirjastomäärärahat) ovat toistensa pois sulkevia vaihtoehtoja, ne eivät esiinny samassa järjestelmässä, eivät ainakaan lähestulkoonkaan nykyisin väkiluvuin.

Monet niistäkin, jotka edes vaivasivat päätään perustason ongelmilla, uskoivat että jätteet häviävät, maapallon kuormitus kevenee ja luonto säilyy, kun jätteet puhdistetaan tai kierrätetään takaisin tuotantoon. He halusivat vaikka verta yskien vannotella itselleen, että uusiopaperi oli nerokas säästöratkaisu – vaikka he omin silmin näkivät, että tuotanto vain kasvaa jätepaperin osuudelta ja että metsäpohjilta siitä huolimatta revitään paperiksi jokainen puuntaimi jonka maa kykeneen työntämään. Ja lisänä kuormitukseen saadaan jätteiden keruun ja käsittelyn vaatima valtaisa kuljetuskalusto, väylästö, laitteisto, varasto-, käsittely-, ja uudelleenvalmistustilat, kaikki energiankulutuksineen.

Miksi vihreäkin uskoi tähän hölynpölyyn, vaikka hänelle suullisesti ja kirjallisesti valaistusta tarjottiin? Koska hän oli henkeen ja vereen länsimaisen kulttuurin kannattaja. Länsimainen ihminen ei ikinä suostu alentamaan mitään tuotantoa eikä vähentämään jätettä grammaakaan. Luopuminen, supistaminen on hänelle kuolemaa pahempi. Ahtaalle pantuna hän lopulta suostuu ottamaan jätteen, tutkii sitä, (nimenomaan tutkii, tutkimus on avainsana, tämän barbaariyhteiskunnan poppamies on tutkija, totemi tutkimuslaitos), pyörittelee sitä, kiikuttelee sitä paikasta toiseen (mieluiten mahdollisimman pitkiä matkoja maitse, meritse ja ilmateitse), jakaa sen osiin ja lopulta valmistaa siitä tarpeettomia uusiotuotteita turhien ja toivottomien alkuperäistuotteiden rinnalle.

Ohjelmaton Vihreä liike


Vielä ahdistavampaa kuin ajattelun laiskuus oli Vihreiden toimintatavoitteiden hervottomuus. Enimmille riitti "kysymysten esittäminen", liike oli keskustelukerho, ja niin pitikin olla. Koijärvi siirtyi nopeasti historiaan. Uusiin hankkeisiin ei löytynyt voimaa, vaikka monitoimikoneet ja asfalttijyrät joka kuukausi iskivät uuden koijärven kimppuun, napsivat kartalta viimeisiä pyhättöjä ikään kuin merisotapelissä upottaen viimeisiä yhden ruudun sukellusveneitä.

Liikkeeltä puuttui yrityskin esittää yhtenäinen poliittinen ohjelma. Yleiskokousten älytön enemmistö äänesti nurin jokaisen yhteisen julkilausumaehdotuksen, rivinkin mittaisen. Katselin ajelehtimista aikani ja panin merkille, että järjen tuikkuja sittenkin tuikahteli siellä täällä: ehkä ne sittenkin voisi vetää yhteen? Olihan vihreä filosofia joka tapauksessa jäljellä, muuttumattomana, ja sen tarjoama vaihtoehtoinen maailman malli ehdottoman johdonmukainen ja yksiselitteinen.

Niin laadin sitten liikkeelle 20-kohtaisen yhteiskunnallisen ohjelman, puolueohjelman kaltaisen, joka käsitti kaikki keskeiset toimialat rahataloutta, tiedepolitiikkaa, perhepolitiikkaa ja ulkomaansuhteita myöten. Se on suppea, mutta ohjeistona riittävä kaikkia päivänkohtaisia yksittäisratkaisujakin varten. Se on tarkkuustyötä, tässäkin kirjoituksessa lueteltujen vihreiden filosofien ja ekologien tekstien sovellutus yhteiskunnan arkitodellisuuteen. Se on sisäisesti johdonmukainen, toinen kohta ei lyö toista korvalle, ja suurissa linjoissa perusasettamuksistaan – eloonjäämisen vaatimuksesta, elämän ja sen moninaisuuden kunnioittamisesta – lähtien vastaansanomaton. Tulkinnanvarainen on ainoastaan se kustannusten taso, jonka arvioin (vähenevän väkiluvun kulloisellakin tasolla) luonnon kantokyvylle mahdolliseksi, tästä puuttuu yhä edelleenkin tarkkaa tietoa. Koko muutoksen taso on ohjelmassa vielä ilmeisen riittämätön, siinä vielä säilytetyt ympäröivän itsemurhayhteiskuntamme piirteet ovat pitkällä tähtäyksellä varmastikin kestävälle luonnontaloudelle sietämättömiä. Selvin arviointivirhe ohjelmaan pääsi syntyvyyden rajoittamisen keskeisessä kohdassa, siinä esitetyn kaksilapsisuuden sijasta yksilapsisuus Kiinan malliin on ylimenovaiheessa vuosikymmenien ajan välttämätön. Kaiken kaikkiaan ohjelma on siloiteltu kompromissi, koska tarkoituksena oli että jokainen itseään vihreäksi nimittävä voisi sen hyväksyä. Radikaalimmat muutokset seuraisivat sitten perässä.

Kortit lopullisesti sekaisin


Ohjelman perinpohjin hämmentynyt vastaanotto oli murheellinen osoitus siitä, kuinka useimmat vihreät eivät olleet lainkaan edes miettineet, minkälaiseen elämäntapaan ja kulttuurin muotoon elämän säilyttämisen vaatimus johtaa. Nekin jotka olivat lukeneet ekologeja ja futurologeja olivat ulkoa päntänneet heidän yleisiä lauselmiaan, niveltämättä niitä mitenkään suomalaisen yhteiskunnan todellisuuteen. Oli aika alentavaa nähdä, miten vähän ihmiset vaativat itseltään älyllisesti, minkälaisten loogisten ristiriitojen ja kuperkeikkojen viidakon he kaikessa rauhassa antoivat rehottaa aivoissaan, miten paljon sovinnaisia kliseitä ja vääriä tabuja samaan päähän mahtui. Elämän säilyttäminen ja kunnioitus oli huulilla, silti niiden kanssa kaikkein drastisimmin ristiriidassa olevat arvot kuten demokratia tai yksilönvapaus olivat myös pyhiä tai pyhempiä. Väkivaltaa ei elämän puolustaja saanut käyttää missään nimessä, vaikka koko ajan valtion ja elinkeinoelämän piiloväkivalta niitti elämää lakoon kuin heinää. Voimassaolevaa lakia piti ehdottomasti kunnioittaa, vaikka juuri lainsäädäntö niittaa napin tarkkuudella pakkopaidaksi kiinni taloudellisen kasvun ja tuhon, vaikka juuri vallitseva lainsäädäntö on vihreyden vihollinen numero yksi.

Vieläpä Erkki Pulliainen, jonka ekologinen tietämys ei koskaan ole yltänyt yksityiskohdista kokonaisnäkemykseen, sekaantui täysin ja ilmoitti, ettei voi hyväksyä ohjelmaa; hänen ohjelmanaan on ekologinen humanismi. Riviäkään sellaisesta ohjelmasta ei ole nähty, eikä tulla näkemäänkään: käsiten on silkka älyttömyys, samantapainen kuin kapitalistinen kommunismi tai keskitetty haja-asutus tai asfaltoitu aarniometsä.

Vihreillä oli nyt ohjelmaehdotus, jonka jokainen virke oli vihreistä prinsiipeistä johdettu – ja vihreät hajosivat kuin varpusparvi haukan tieltä.


(...)

Elämänsuojelun liitto


Elämänsuojelun liiton toiminta-ajatus oli enemmän kuin hyvä. Tarkoitus oli täyttää valtakunnan kaikkein huutavin puute. Piti koota kaikki elonjäämisopillinen asiantuntemus ja yhdistää koko maan vastuuntuntoinen sivistyneistö vastarintaliikkeeksi kasvun ja kilpailun kuiluun syöksyvässä yhteiskunnassa. Oli tekeillä suurten linjojen ja pitkän tähtäyksen varjohallitus, ylätason neuvoa antava elin sekä julkista sanaa varten että päivänkohtaisissa nappulaleikeissä rämpivälle valtiovallalle – ja samalla vihreällekin eduskuntaryhmälle.

Liitto lähti alusta alkaen menemään vikaan. Hervottoman emoliikkeen maine varjosti, vastuuntuntoinen sivistyneistö ei liikahtanut suurin joukoin. Jokunen osallistuva biologi (Järvisen, Leikolan, Mikkolan, Suomisen muistan) ja kirjailija (Pulkkinen, Syrjä...) lähestyi, samoin vanhat viisaat Matti Kuusi ja Urpo Harva, filosofit Saarinen ja Pietarinen, lääkärikaarti kasvoi. Mutta he olivt paremminkin vasta kuulolla – tulisiko tästä jotakin – omantuntonsa kauhistavassa maailmantilanteessa vastentahtoisesti pakottamina, eivätkä hakeutuneet liiton johtoon, jossa ekologinen näkemys jäi sittenkin onnettoman vähäiseksi. Hallitukseen tuli henkilöpulassa monia, joilla oli suppea humanistinen, ihmiskeskeinen maailmankuva, suoraan 1800-luvulta.

Nämäkin kokoukset, joihin kovin hankalasti matkustelin ympäri maata, olivat pyöreän nollan arvoisia. Niissä ei puhuttu eikä tehty mielettömyyksiä kuten Vihreän liikkeen yleiskokouksissa, niissä ei tehty mitään. Niissäkin käsiteltiin omaa organisaatiota ja sen taloutta ja suhteita Vihreään liittoon. Ulos maailmaan suuntautuva toiminta oli joutavaa puuhastelua, muovikassilinjalla. Liiton tarkoitusperien mukaiset aloitteet torjuttiin pelästyksen vallassa. Paloheimo puheenjohtajana oli täysin halvaantunut, hänen kirjojensa suuret linjat uinuivat syvällä aivojen poimuissa.

On ihmeellistä havannoida Homo sapiensin käyttäytymistä tällaisissa yhteisöissä. Olen kerran istunut kalastusalan komiteantapaisessa. Sen toimeksianto oli suppea vähäpätöisyys, Elämänsuojeluliiton maailmoja syleilevä, mutta kummassakin oli ilmapiiri aivan sama ja kummassakin jokainen päätös meni päin mäntyä. Aivan samalla tavalla yksilöinä, erilleen otettuina järkevät ihmiset – eräät jopa fiksuja – muuttuivat eri olennoiksi, varovaisiksi, ei ainoastaan toisten huoneessaolijoiden, vaan kaikkien kuviteltujen ulkopuolisten tahojen ja kotitonttujen ja riihitonttujen kuviteltujen tunteiden loukkaamista aavisteleviksi pälyilijöiksi. Suomalaiselle ominainen alamaisuus kukki hulmuten. Meillä oli hallituksessa aarre, sosiaaliantropologi Matti Sarmela, jonka omat julkaisut ihmisen paikalliskulttuurien rikkaudesta (luonnon rikkautta nekin) ja tiivistyvän maailmanlaajuisen yhtenäiskulttuurin hirvittävästä köyhtymisestä tarjoavat verratonta kielellistä loistoa ja tulta ja tappuraa ja järkyttävät lukijansa. Mutta kun Sarmela kirjoitti liiton nimissä julkilausuman tai esittelylehtisen sanamuotoa, se oli ympäripyöreä niin että lukijan silmät alkoivat lupsahdella jo toisesta virkkeestä. Kuinka lämmintä sielujen sympatiaa tunsinkaan niissä kokouksissa Komsin Villeä kohtaan, joka nukahteli kuten kaikki muistavat tyhjänpäiväisissä valiokuntien istunnoissa.

Presidentinvaalien alho


Omalle sinisilmäisyydelleen joutuu aina jälkeenpäin päätään pudistelemaan. Kaikkien kuvattujen kokemusten jälkeenkään en sittenkään osannut edes kuvitella mahdollisuutta ettei "vaihtoehtoliike" Vihreät asettaisi omaa vaihtoehtoista presidenttiehdokasta. Mutta niin vain oli tämäkin mahdollisuus kyllin huimaava toteutuakseen. Eri vihreät tekivät hajanaisia tunnusteluja ja nimesivät yhteensä ainakin viisikymmentä kandinaattia, mutta toinen ehdotti ja toinen torjui, ja lopulta se vähä, mitä Vihreiden vaahtokuplasta oli jäljellä haihtui ilmaan. Suomi sai jälleen presidentinvaalit, joihin ajattelevalla ihmisellä ei ollut mitään toivoa osallistua. Viisi keskenään identtistä kasvun ja kehityksen apostolia ja elämän murhaajaa, selviä kriminaaleja koko kopla. Väyrynen heistä onnistui sisällyttämään puheisiinsa ympäristön- ja elämänsuojelun yleisiä lauseita, sinänsä tärkeitä, oikeita ja virheettömiä. Mutta jokainen kotimainen koetinkivi ­– Kessi, Vuotos, Pudasjärvi, Pohjan Sellu – paljasti saman miehen puhdasveriseksi panssarilinjan terroristiksi, kuten hän oli ollut kaikki vuotensa ennen oppositioon joutumistaan.

Jotta tuho olisi täydellinen, toinen puoli vihreitä levisi sitten näiden kasvuyhteiskunnan presidenttiehdokkaiden taakse, kuka Kivistön, kuka Väyrysen, kuka Koiviston. Yliluonnollista, absurdia oli ekologien Pulliaisen ja Paloheimon ilmoittautuminen suurteollisuuden ja pankkien lipunkantajan Mauno Koiviston valitsijaehdokkaiksi. Lohdutti enää vähän, että Soininvaara, Haavisto, Könkkölä, Komsi ja moni muu eivät lähteneet tähän ilveilyyn.

Viimeisimmän vaiheenpuolueenperustamistohina, sotkuistakin sotkuisampi vyyhti, kärsivällisen lehdistön kestoaihe niin kuin Libanonin sota, ei ole enää kiinnostava missään mielessä. On jo samantekevää, tuleeko yksi vai viisi puoluetta tai kommandiittiyhtiötä, kun sisältö puuttuu. Matti Pulkkinenkin näkyi kyselevän, mikä voisi olla Vihreän liikkeen anti ja sanottava, jollei se ole ihmisen ja vihreän luonnon suhteen korjaaminen. Mitä ihmisten keskinäisten epäkohtien korjailuun voi enää lisätä sellaista uutta ja omaa, jota erikarvaiset sosialistit eivät jo olisi tuhanteen kertaan pitkin ja poikin vatvoneet? Ei pidä esittää kysymyksia, joihin kukaan ei osaa vastata.

Vihreä puolue epäilemättä jää olemaan, saattaa vaaleissa hiukkasen menestyäkin, sitä paremmin, mitä lähempänä sen kannanotot ovat sosiaalidemokraattien ohjelmaa. Mutta sen merkitys kuihtuvassa maailmassa on sama kuin sadan tuhannen muun yhdistyksen, jotka pitävän miljoonia kokouksia. Pikkuruiset ihmiset puuhaavat, loppuun saakka.

Lehdistön pölhöt kommentit


Vuosien kuluessa on lehdistö kirjoittanut Vihreästä liikkeestä paljon (ainakin yhtä paljon kuin elonkehän vaurioista ja tuhoutumisesta). Vihreät yleisesti valittavat kirjoitusten pahantahtoisuutta. Pitää paikkaansa, mutta sittenkin liikkeen hourailuun nähden sitä on pidelty silkkihansikkain. Mutta yhdessä suhteessa toimittajat ovat aivan harhapoluilla – kirjoittaessaan, että liike riitelee vain henkilöiden valtasuhteista eikä mielipide-eroista.

Tosiasiassa Vihreä liike on ollut aivan keinotekoinen kooste harmaita, punaisia ja vihreitä, joita ei kyllä yhdistä mikään muu kuin Suomen kansalaisuus. Sen pitäisi jakaantua ainakin kymmeneksi kääpiöpuolueeksi, jotta niiden yhtenäisyys olisi edes välttävä. Entä valtataistelu? Vallanhalu ei kyllä luonnehdi ainoaakaan liikkeen ihmistä. Sortumisen keskeisiä syitähän on juuri ollut, ettei tahtoa valtaan, todellisen vastuun ottamiseen ole ollut liikkeen millään sektorilla. Ja karrieristit varmaan osaavat hakea parempia tikapuita kuin pikkuriikkisen ja sekasortoisen joukkoliikkeen tai sirpalepuolueen. Ovathan yhteiskunnalliset vihreät kaikissa tapauksissa tuomitut jäämään isompien sosialististen puolueiden varjoon ja perusvihreät, jotka pyrkivät kyseenalaistamaan ihmisen herruuden maailmassa, todelliseksi sylkykupiksi kansan suurelle enemmistölle. Kaikkein surkuhupaisimmin karrieristin leima istuu Paloheimoon, joka kaikkien rettelöiden jälkeen väsyneenä ja ylirasittuneena tuo mieleen iltaisen pöllön, jota harakat ja räkättirastaat ovat koko päivän valvottaneet.

Maailma meni menojaan


Niin, Eero Paloheimo, sinä traaginen sankari, liian heikko ja arka todelliseksi vallankumousjohtajaksi, liian viisas ja filosofinen puoluepukariksi, liian rehellinen taktikoimaan, liian teräväkielinen saadaksesi tyhmyreitä joukkoosi, kaikessa sählännyt, kaikessa myöntynyt, kaiken vesittänyt, melkein kaikkien pettämä (myös minun), siviiliurasi uhrannut, alusta saakka mukana ollut (toisin kuin minä ja moni muu), sisupussina yhä jatkava (toisin kuin minä ja moni muu), ryvettyneenäkin vielä muita päätä pitempi – olisiko sinusta Vihreän liikkeen suosta nostajaksi?

Enpä usko. Mistä perimmältään johtui kaikki Vihreitten poukkoilu, hourailu ja tietämättömyyden itsevarjelu? Miksi vihreää vaihtoehtoa ei tullut, suunnannäyttäjien kokonaisesta kirjallisuudesta huolimatta? Miksi vihreät olivat sellaisia kuin olivat? Eivät liikkeen törmäilyyn ole viimekädessä syypäitä sen ihmiset, ei yksikään heistä, eikä sitä pysty nostamaan yksikään ihminen. Koko ilmapiiri, yhteiskuntailmasto tiukkuu tiurismia, terästä, betonia, lasia, lasersädettä ja piinsirua. Se tiukkuu peittelemätöntä, häpeämätöntä punamustaa kulutus-, keskittämis- ja kaupungistamisraivoa, Törsäystä isolla T:llä, loppurysäyksen vimmaa. Siinä maassa ja maailmassa kaikki vihreys on ohi, viimeiset vihreät kuin kala verkossa, kiduskannet viimeisiä vetoja haukkoen. Siinä maailmassa litistyisi Jeesus Nasaretilainenkin huomaamattomana hengettömäksi.

Kuulehan nyt suomalainen, veliseni siskoseni. Nyt menet ja ostat oivallisia optioita. Jos sinulla on lada, aja se suoraan päätä kaatopaikalle ja hanki kunnon ajokki, ei Suomen Kuvalehdessäkään aikoihin ole mainostettu alle 100 000 markan kärryjä. Pyri viettämään vuoden ikävät kuukaudet Havaijilla. Saat silti luvan tajuta, ettet enää pärjää Nauvon saarimajasi, Puulan huvilasi ja Aakenuksen kelokämppäsi varassa täällä kotohärmässä. Tarvitset Ilomantsiin sellaisen vähän kunnollisemman loma-asunnon, vierashuoneita, neuvottelutiloja, baarihuoneen, erkkereitä, eriöitä ja mitä niitä onkaan, pistä arkkitehti asialle. Äläkä Bahamalla poiketessasi enää pelleile vuokrapaattien kanssa, käy siellä tai täällä venemessuilla ja katsele kunnon jahti itsellesi. Ystävä kallis, ota pankista kulutusluottoa. Mutta älä pyytele pikkusummia, sinut nauretaan ulos, vasta miljoonasta ylöspäin laina lohkeaa varmasti.

Kaksi ikuista häviäjää, luonto ja tulevat sukupolvet, on hävinnyt viimeisen ottelunsa. Ihminen, typerin kaikista luontokappaleista, on pelinsä pelannut. Se on menoa nyt.

Ei kommentteja: