Silta on murha

PENTTI LINKOLA, 1987

(Aamulehden pyytämä puheenvuoro Sääksmäen Rapolan kulttuurimaiseman pelastamiseksi moottoritiehankkeelta)

Kun Sääksmäen Saarioispuolen – Iittalan mahtava salo repäistiin kahtia ja Sääksmäen sillat rouhaistiin Rauttunselän yli vuonna 1963, eteni Vanajaveden nitistäminen huiman loikan. Vihdassaarten saariryhmä, jonka neitseellisyyttä Uittamon tila oli mustasukkaisesti vartioinut ja jonka uusi tie painoi alleen, oli silloin koko laajan Vanajavesistön suurin metsäinen saaristo ilman ainuttakaan lomakoppia. Yhäkin kun näen riekkuvan ilkeän ravintolan parkkikenttineen, muistan joka kerta ampuhaukan pesät eri vuosina eri kohdilla saaria, parkkipaikan kohdalla, ravintolasalin kohdalla, tielinjalla, ja kuulen aina haukkojen kiihkeän huudon korvissani.

Siinä maailmassa, joka kunnioittaa elämää, ihminen tulee salmen rantaan ja ehkä ottaa pienen veneen ja soutaa yli. Useimmiten hän jää rannalle, istuu kivelle ja katselee vesien välkettä. Hän tietää, että tulee talvi, jolloin salmen yli pääsee kävellen tai hiihtäen: pitkät kauppa- ja kyläilymatkat tehdään ja raskaat tavarat kuljetetaan talvisin. Siinä maailmassa vesi on vesi ja saari on saari, niillä on omat ehtonsa, joihin ihminen taipuu, ne eivät ole maata. Siinä maailmassa teräksen ja asfaltin vyöryttäminen järveen on suunnaton rikos. Järven surmaaminen on suunnattomasti suurempi rikos kuin pienen ihmisen surmaaminen.

Nämä teräs- ja asfaltti-ihmiset, nämä oliot, nämä epäihmiset, ovat kyltymättömiä. Nyt he ovat hioneet kyntensä, viimeistelleet ne uuteen raateluun. Nyt he aikovat halkaista salon ja järven uudesta kohdasta, murskata Pappilanniemen loputkin vanhat kuusikot, Lahisten petäjikköharjanteet ja muinaismuistona säilyneen pikku ihmeen, erämaisen Jylhänniemen. Ennen kaikkea he haluavat, että heidän teräshäkkyränsä olisi kolme kertaa edellisiä massiivisempi ja että se näkyisi peninkulman päähän myös itään, koko Vanajanselälle.

Petoihmisten maailmassa ei autonrenkaiden ulvontaan saa jäädä hetkenkään taukoa tai hiljaista sopukkaa, johon ulvonta ei ylety. Suurinta on silta, sillä vettä myöten ja vesistöä pitkin ääni kuuluu voimakkaimpana ja kauimmaksi. Heidän maailmassaan ei rekka-autojen jylinä lakkaa, lyhdyt kiiluvat, valokeilat leikkaavat yötä, kun turhaa, typerää, vahingollista tavaraa rahdataan. Ja ihmiset kiitävät loputtomina autojonoina harmaita asfalttiuriaan, vuosi vuodelta hermostuneempina, ahdistuneempina, katkerampina, kovasydämisempinä, rattijuoppoisempina, yhä useammin yksin kukin autossaan, yhä useammin kohti itsemurhaa.

En minäkään käsitä, en ollenkaan, kuinka olen hengissä tällaisessa maailmassa, hengissä Vanajan rannalla, räävityn Vanajan rippeiden rannalla. Mutta elossa olen, vielä tänään, ja vihaan näitä sillanrakentajia, raiskaajia, murhaajia ja kaikentuhoajia. Vihaan, vihaan ja vihaan, niin hillittömästi kuin ihminen ikinä voi ketään tai mitään vihata.