Minkä tähden?

 PENTTI LINKOLA, 1983

Olen kuvannut sarjan hävitystoimia luonnossa, keskitetysti, yhdeltä maatilalta ja kahdelta vuodelta. Esimerkit vaihtelevat, nämä kerrotut ovat minulle lopullisia, maahan kaatavia iskuja; mutta periaatteessa samanlaiset ovat tuttuja jokaiselle luonnonystävälle. Ennen kaikkea ne ovat siinä suhteessa tyypillisiä ja edustavia, että ne ovat aivan tuoreita. Luonnon lopullisen, joka mäensyrjään ulottuvan raunioittamisen voima ja teho kasvaa huikeaa vauhtia. Jos kaivinkone viime vuonna työnsi kauhansa miljoonaan mättääseen ja miljoonan kiven alle, se tänä vuonna kääntää ympäri viisi miljoonaa.

Puheet vihreistä aalloista, "heräämisestä" ja "asenteiden pehmentymisestä" näyttäytyvät maaseudun todellisuudessa hourupäiden kuvitelmina. Ne ovat lehtien palstantäytettä, eikä niistä jää mitään kirjoitusta Suomen pintaan. Ne ovat samanlaisia sirkushuveja kansalle kuin iltatorit, oopperajuhlat, MM-kisat, höyrylaivaregatat ja taidetallit – pintakiiltoa, kuplia, jotka tulevat ja menevät, jälkiä jättämättä. Todellisuutta ovat caterpillari, sähkövoimala, metsätraktori ja kemiantehdas. Niiden työ jää ja näkyy, ne käyvät käsiksi elämän perusteisiin.

                                                        *

Yleispätevyydestä on varmasti kysymys silloinkin, jos otan tarkasteltavaksi ihmisen kuvaamieni toimien takana. Muistan ja tunnen naapurini kovin hyvin entisiltä vuosilta. Hän on kaunis, pitkä ja vaalea hämäläinen, vielä nuorikin, minua kaksitoista vuotta nuorempi, ja terve. Hän on älykäs, aikanaan käynyt kunnalliskursseja ja johtanut nuorisoseuraa. Hänellä on hyvä emäntä ja vilkas pellavapäinen poika – niin pellavapäinen, että niskatukka lakin alla loistaa syyspimeällä tiellä valkeana suorakulmiona. Hän, tämä isä, on vakava ja työteliäs, ei polta, ei ryyppää sormustimellistakaan. Hän on kohtelias ja sivistynyt, tarvittaessa auttavainen. Muistan ikäni hänen ja hänen emäntänsä tehokkaan ja salamannopean avun, kun hevoseni muutama talvi sitten putosi railoon.

Aivan viime vuosina en enää ole juuri tavannut naapuriani. Kun hän tulee aamulla pihalle, hän kiipeää suojakypärä päässä ja kuulosuojaimet korvissa traktorin turvahyttiin. Traktori on kotimainen ja se ärjyy vielä viisi kertaa kovemmin kuin muunmerkkiset traktorit. On kuin maa aukeaisi joka kerta kun se käynnistyy. Hän ajaa sillä pääosan päivää, pelloilla ja metsissä. Hyvin paljon hän korjaa ikivanhoja peltoteitä, jotka yhä uudelleen upottavat yhä raskaampien koneiden alla. Joskus traktori ei pääse omin voimin ylös savivellistä. Silloin on kutsuttava naapurin traktori paikalle. Jyly kaksinkertaistuu.

Kun hän poistuu traktorista, hänellä on kädessä moottorisaha, joka rupeaa heti soimaan. Jos on katkaistava yksi tarvepuu, haetaan moottorisaha, käsisahaa ja kirvestä ei kaiketi enää ole. Se kuljetetaan traktorilla, ei käsikärryllä tai olalla, oli aikahäviö kuinka suuri tahansa. Kerran päivässä hän jauhaa viljaa eläimille. Kotitarvemylly on myös kotimainen, aivan uusi. Sen äänen kuulee kuuden kilometrin päähän ulapalle, toisten kylien taakse.

Kävelemässä tai pyörän selässä en näe naapuriani koskaan. Joskus hän käy kaupassa ostamassa varaosia tai elintarvikkeita, sillä tila ei tuota mitään omaan talouteen. Silloin auta ajaa lujaa, mutkapaikassa hiljennettäessä saatan erottaa silmien välähdyksen ja tervehtivän käden vilahduksen. Iltaisin isäntä hitsaa, hän korjaa päivän aikana hajonneita koneitaan ja tekee niihin lisälaitteita. Joka ilta, marraskuussa, tammikuussa, maaliskuussa, hitsausliekin loimotus näkyy pimeässä pihalleni. Naapurillani on silloin mainittujen varusteiden lisäksi silmäsuojukset.

                                                           *

Miksi tämä rakastettava ihminen järjestelmällisesti silittää hehtaari hehtaarilta luonnon pois tieltä? Miksi hän hävittää kaiken mikä on kaunista? Miksi hän vähentää, poistaa, sammuttaa elämää? Miksi hän tuhoaa maailman? Häneltä itseltään en voi kysyä, hänellä on kuulosuojaimet.

On totta, että yhteiskunta metsäveroineen ja monenmoisine pakkomääräyksineen on hengittämässä kylmää huurua hänen niskaansa. Ei ole pelkästään iloinen asia omistaa Hämeen ainutlaatuisimmat pähkinälehdot, jota eivät tuota pennin hyrrää, vaikka ovat verotuksessa ensimmäisen luokan metsämaata. Mutta sittenkin, tällä isännällä on kannattavan kokoinen maatila, jonka hän on saanut edullisesti, hän on myynyt rantatontteja, eikä hänellä ole velkataakkaa eikä moneen virkaveljeensä verrattuna taloudellista hätää. Kyllä hänellä vielä olisi liikkumavaraa.

Muistan naapurini elävästi neljävuotiaasta lähtien. Näky oli aina sama: pikkuinen pellavapäinen poika, yhtä pellavapäinen kuin hänen poikansa nyt, melkein isän housunpolvessa kiinni, kaikissa töissä ja askareissa, erottamattomina, hyvin usein hevonen kolmantena. Koulu erotti tämän kolmikon vain talvikausien päiväsydämeksi. Myös hänen kasvuympäristönsä näen ja kuulen muistini aisteilla, jokaista 40- ja 50-luvun pensasta myöten. Nykynäkökulmasta käsittämätön paratiisi: tuhansien haapojen havina, kilometrien vapaat koskemattomat rannat täynnä kuikan ja selkälokin huutoa, koskelopoikueita ja haukien kutua, kymmenien kottaraisten mustat pilvet kylän pelloille ja takaisin haapojen ja tervalepikoiden onkaloihin, tai toisten kolojen suilla liito-oravien suuret ihmettelevät silmät. Kovimmat äänet olivat isän komennot hevoselle, airojen kitinä, suuren lammaslauman sorkkien töminä haassa ja kahdesti päivässä heleä laulu "tse-lehmät-tsee, tse-lehmät-tsee".

Niin, kotiympäristössä olen tuntenut hänet koko hänen ikänsä, itse kasvanut paljolti samasta mullasta. Mutta en ole päässyt mukaan näkemään, mitä hän on imenyt koulusta, armeijasta ja maamieskoulusta, enkä pääse hänen ja ammattilehtien, enkä hänen ja television väliin. Tulokset näen ja ymmärrän, että avain arvoitukseen on ajassa, ajan hengessä. Hänkään ei ollut kyllin voimakas, hän antautui, hän on maatalousneuvojan, Kemiran, Hankkijan ja metsäteollisuusneuvojan uhri. Avain arvoitukseen on turvahytissä ja kuulosuojaimissa. Hän on avaruusmies, täydessä sotisovassa. Hän ei ole enää mukana tässä maailmassa, hän ei koko kesänä kuule käen kukuntaa lasikupunsa sisään, hän näkee sieltä metsän samalla silmällä kuin peltosarankin. Siinä on viljeltävä yhtä, ja tuottavinta, kasvilajia, muu vihreä on  rikkaruohoa ja pois myrkytettävää. Villieläimiä ei hänellä ole. Ja vihdoin umpeutui kehän viimeinenkin rako, kotieläimet lakkasivat olemasta. Talon teurasmullikat eivät nyt enää näe päivänvaloa elämänsä aikana, ne ovat lihakimpaleita. Jos ne pääsisivät pihalle, ne liikkuisivat, ja tuotos rehuyksikkö kohti alenisi. Se on mahdotonta.

                                                        *

Ajatukseni kiertävät usein kehää vastaamattoman kysymyksen ympärillä. Tajuaako kivettyneeltä vaikuttava luonnonvarain hyödyntäjä toimiensa seurauksia, edes hetkittäin? Onko robottikuoren sisällä vielä tunteva ja oivaltava olento? Minä pelkään naapurin pikkupojan puolesta, tuon pikkupojan, joka niin harvoin tapaa isäänsä, joka istuu yksin turvahytissään. Pelkään hänelle jäävän maailman julmuutta ja tyhjyyttä, pelkään ettei hänelle jää mitään maailmaa. Ajatteleeko hänen isänsä sitä koskaan?

Mikä on tämän maailman kovakasvojen sielunelämän todellisuus? Joskus, kun olin vielä jotenkin voimissani, olisin halunnut yrittää keskustelua jonkun tällaisen Kari Kairamon tai Jaakko Ihamuotilan kanssa. En tarkoita, että hän minulle toistaisi ne vähämieliset liturgiansa kansainvälisen kilpailun haasteesta ja nykyajan vaatimuksista, jotka hän antaa joka viikko sanomalehdille. Olisin yrittänyt porautua hänen sokeutensa alle, saada hänet uskoutumaan ja kertomaan, miten hän todella hahmottaa maailman nykyisyyden ja tulevaisuuden. Mutta ei sellaista tapahdu, eivät pyöveli ja mestattava keskustele elämän tarkoituksesta ennen teloitusta. Ei maailma ole sellainen, maailmalla on sääntönsä. Tuhoaminen tapahtuu sääntöjen mukaan.

Siksi minun on haparoitava otaksumien ja päätelmien varassa. Nämä yksilöt ovat perheenisiä, puolisoita, normaaliälyisiä, jopa normaalia älykkäämpiä. Heidän on pakko, ainakin väläyksittäin, jonakin hiljaisena hetkenä (mutta onko heillä?, kesähuvilalla?, matkalla lentokoneessa?), nähdä itsemurhat, ihmissuhdeverkon murentuminen, ihmisten muuttuminen ajelehtijoiksi. Kyllä he pohjimmiltaan tuntevat, että ihmisen perustarpeita ovat työnteko koko ruumilla ja sielulla, puute, ponnistelu ja omien kätten aikaansaannokset, että ilman niitä, ja ilman levon hiljaisuutta ja yön pimeyttä, elämä luhistuu. Ja kyllähän hekin näkevät, lentokoneestakin, kuinka maa muuttuu kuun maisemaksi.

Mutta he karistavat tämän todellisuuden kuin paarman otsaltaan. Sosiobiologinen teoria, jonka monet havainnoitsijat, minä muiden muassa, ovat kukin tahoillaan samanaikaisesti oivaltaneet, katsoo hillitsemättömän kasvun ohjelman, ja sitä myöten lajin itsetuhon, sisältyvän ihmisen geenivarustukseen. Eikä sitä teoriaa ole kumottu, se näyttää olevan luonnonlaki siinä missä painovoimalakikin. Siksi nämä pöyryt, palmgrenit, lindblomit, tiurit, kouri ja ahtialat tilaavat metsäbotnioita, ohjuksia, ydinvoimaloita, hawkhävittäjiä, tietokonejärjestelmiä. He eivät tyydy, ennen kuin metsäautotie on metsäautotiessä kiinni, parkkikenttä parkkikentässä ja öljysatama toisessa öljysatamassa, he vahvistavat rannikkotykistöä, koska se on jäänyt jälkeen ilmapuolustuksesta, ja sitten ilmapuolustusta, koska se on jäänyt jälkeen rannikkotykistöstä. He rakentavat sillan Paatsjoen yli, jo senkin takia, että sen yli ei vielä ole siltaa, ja siksi, että sen takana Inarijärven vuonojen lomassa ovat lymynneet Suomen viimeiset aarniometsähehtaarit; ne pääsivät unohtumaan sinne jatkosodan rajanvedon ja rajavyöhykkeen aiheuttamassa sekaannuksessa, se oli lipsahdus, viimeinen, ja se korjataan.

He eivät tälle kaikelle, itselleen, voi mitään, he ovat eläimiä, sopuleita, sopuliakin sopilimaisempia. Heiltä puuttuu kyky pysähtyä, saati kääntyä takaisin, he osaavat vain yhden liikkeen ja suunnan, eteenpäin puskemisen. He eivät kykene, koskaan, hylkäämään konetta, tuotiin heille millainen häkkyrä tahansa. Jos se vain toimii, on täysin yhdentekevää, mitä se tuottaa, louhii, leikkaa, häärii, käärii. Se otetaan käyttöön, sille tehdään halli, tai se päästetään maastoon. On fraasi, ettei ihminen ole koneen herra, vaan kone ihmisen. Valitettavasti se on samalla luonnonlaki, sekin.

Entä jos he sittenkin riuhtaisisivat irti, lopettaisivat, tai edes hiljentäisivät? He lentäisivät kuin märkä kinnas johtokunnastaan ja hallintoneuvostostaan, uudet Teknillisestä tai Kauppakorkeakoulusta valmistuneet lyijysilmäiset rynnistävät nuoret eläimet kierähtäisivät heidän tuoleilleen. Sellaiset, jotka jo pikkupojasta ovat kulkeneet näkemättömin silmin linnunpesän ja mansikkamättään ohi, räpläämään pienoisradioitaan ja mopojaan, ja keränneet kamarinsa seinälle Keijo Rosbergin kuvia.

Siksikin Kairamot jatkavat. Ja heidän pokerinsa pitää. Metsäteollisuuden Yrjö Hassi vaatii julkisuudessa Rovaniemen piirimetsänhoitajan erottamista. Ja kuitenkaan tämä Vaara ei puhu puiden ja kukkien säästämisestä ja luonnosta mitään, hän pyrkii vain työvaltaisemmin, pehmeämmin keinoin samaan tulokseen kuin Hassi, metsien äärimmäiseen hyväksikäyttöön. Hän uhmaa vain konetta ja rationalisointia, ja se jo riittää kuolemansynniksi. Mutta jos joku kurottaisi päätöksenteon eteisportaalle jyrkemmin muutosohjelmin, käytettäisiin kovempaa kättä. Pohjoismaisen demokratian tyrannit eivät käytä kovempia (ja kalliimpia) menetelmiä kuin on tarpeen, useimmiten riittää vaikenemisella tai pilkanteolla vesittäminen. Mutta alta löytyvät kyllä Pinochet ja Idi Amin, jos vastarinta kovenee, näyttää ylettyvän hipaisemaan heidän ympyröitään.

                                                     *

Tapasin keväällä Vihreiden kansanedustajan Ville Komsin ensi kerran. Hän oli viehättävä ja rehellinen ihminen, suloinen lapsi. Keskustelimme paljon, vain pieni osa mahtui televisio-ohjelmaan. Meilla oli kokonaan erilainen elämänkatsomus. Hän uskoi hellyttävään puheeseen ja suuriin silmiin. Häntä kiehtoi orkesteri, joka soitti Titanicin vajotessa syvyyksiin. Hän olisi halunnut olla mukana orkesterissa. Minusta olisi pitänyt seistä matkustajakannella, yrittää lävistää pimeyttä ja tarkistaa, ettei kapteeni ohjaa väärin. Kun jäävuori olisi tullut näkyviin, olisi pitänyt rynnätä komentosillalle, lyödä sokea tai hullu kapteeni esikuntineen syrjään, vaikka ruumiina, ja kääntää ruoria.

Komsia ei teknotyranni pelkää, häntä hän taputtaa olalle. Komsi on päätöksenteon alimmalla askelmalla, mutta hampaaton. Minäkin olen vaaraton, olen ulkopuolella, ohi, ja pian poissa. Ja hampaani ovat aina heiluneet, en minä totta puhuen olisi itse rynnännyt komentosillalle. Minä olisin jäänyt rannalle lähtijöitä varoittelemaan, kiihkeästi, mutta kuuroille korville. Tai jos olisi pakotettu mukaan, olisin jo satamassa hypännyt mereen.

Ei ole armottomampaa vuorenseinämää vastassaan kellään kuin vihreillä. Ei riitä edes teoriassa enemmistön saavuttaminen. Koneisto, yhteiskunnan rakenteet, koneet ovat olemassa. Niitä käyttämään riittää kymmenen tai viisi prosenttia väestöstä, isopyörä pyörii, se on melkein ikiliikkuja. Muu kansa pystytään ruokkimaan, pitämään hengissä "työvoimareservinä", oheisväestönä, liikaväestönä, termejä riittää. Ja kaikesta huolimatta: jos jossakin olisi, tai jossakin olisi syntymässä, tahmeuden keskeltä kurottumassa, edes äärimäisen pieni äärimmäisten vihreiden äärivähemmistö, joka todella ottaisi mittaa teknotyranniasta, yrittäisi sittenkin kumota sosiobiologian lainalaisuudet, olisi lepattava toivon häivä jäljellä.

Omasta voimattomuudestani, siitä, että minulta on usko ja toivo kadonnut, saan todistuksen unistani. Nuorempana näin painajaisunia, mielikuvitusunia. Putosin jyrkänteiltä, omaiset kuolivat, koulunkäyntini mitätöitiin, jouduin aikuisena aloittamaan alusta ensimmäiseltä luokalta. Vuosiin en ole nähnyt painajaisunia. Uneni ovat aina todellisuudesta, tutuilta olemassa olevilta paikoilta, useimmiten kotipiirissä, jotka ovat joutuneet teräsmyrskyn kouriin. Koskaan en voi panna vastaan. Herään vapisten ja tyyny litimärkänä. Herääminen ei tuo mitään helpotusta. Ne ovat teräsmyrskyn kourissa.

Kun kuolen, jää huulille pyörimään sama ainainen kysymys: minkä tähden. Miksi ihmiskunnassa on aina sama vastakkainasettelu ja sama koostumus? Lajin aamuhämärästä alkaen ahertaa tämä vähälukuisten tuholaisten, perustan nakertajien viides kolonna, nämä Edisonit, Bellit, Gutenbergit, Wattit ja heidän kumppaninsa. Ja kautta aikojen on vain muutama harva näkijä, joka kavahtaa kehruukonetta, polttomoottoria, sähkön valjastamista ja mikroprosessoria, tajuaa, että ne tekevät meistä lopun, askelma askelmalta. Ja miksi suuri viaton enemmistö aina, vääjäämättömästi, valitsee näistä vähemmistöistä edellisen, lumoutuu siitä ja seuraa sitä?

Näin pitkälle minä suurin piirtein ymmärrän, nämä sosiobiologiset lait. Kullakin lajilla on geenivarustuksensa, geneettinen koodinsa. Ihmislajilla se on tällainen. Mutta perimmältään minä en ymmärrä. Elämä on maailmankaikkeudessa, sen hurjimpana ilmiönä, sattumien summana syntynyt todennäköisesti vain yhdellä planeetalla. Satojen miljoonien vuosien aikana siellä kehittyy miljonien eliölajien, muotojen, liikkeiden, värien, tunteiden huikaiseva kudelma. Sitten joukosta työntyy yksi laji, joka tekee kaikesta silppua, sen jälkeen tyhjyys, kaikki poissa, paitsi kivet ja metallit. Biologi tietää, että mitään tarkoitusta ei ole, paitsi ihmisen pääkuoren sisällä. Siellä pääkuoren sisällä minä äärettömän typerästi ja epätieteellisesti kyselen: miten tämä on mahdollista?