PENTTI LINKOLA, 1999
Viime talvena kaadettiin kotikyläni tienvarren viimeinen metsä, vanha kuusikko, harvakseen suurten koivujen kirjavoima. Samalla lähtivät korkeat siemenmännyt tien vastapuolen laajalta, viisitoista vuotta sitten tehdyltä aukolta, jolla nyt kasvaa peukalon vahvuista taimikkoa. Asun nyt hehtaarin tontilla melkein saaressa, hakkuualueiden keskellä. On avaraa, ilmavaa.
Tämä aukko tehtiin todellakin talvella, ei alkueläinten eläinten pesimisaikana, kukkien kukkimisaikana, kuten joka toinen seudun hakkuista. Tämän hyvän puolen olen huomannut, asioista pitää aina löytää hyvät puolet. Hakkuuaukon läpi virtaa puro, ja se partaalle jätettiin harva yksittäispuiden rivi, olisiko se ollut ”avainbiotoopin suojelua”. Mitään puron pienilmastoa tai ainuttakaan saniaista ne eivät varjele. Maiseman kannalta olisi ollut parempi, jos tätä vierestä kaadettujen runkojen silpomien puiden räähkäistä riviä ei olisi jätetty kummittelemaan. Yhtä kaikki, aukolle jätettiin muutama muukin puu, kahdenkymmenen ja viidenkymmenen metrin välein.
Itse savotta oli vaikuttava, niin kuin se nykyisin on. Mikään ei ole suurempaa pötyä kuin puhe maaseudun autioitumisesta. Nyt se vasta onkin elävä, on jylyä ja ryskettä, kirskuntaa, narsketta, vinkunaa ja ulvontaa, ja teräskauhojen kolinaa.
Päätyön teki kaksi ekoystävällisen vihreiksi maalattua monitoimikonetta. Tämän aukon aukaistuaan ne siirtyivät valtionmaantien taakse ”isoille metsille”. Siellä nuoruuteni ja vielä keski-ikäni aarniometsät olivat jo kaikki tuulen läpipuhaltamia harveikkoja. Silti koneille riitti siellä töitä, viikko viikolta yhä kauempana: vähitellen jytinä muuttui jyminäksi, lopulta kaukaiseksi kuminaksi, kunnes kevään tullen haipui kuulumattomiin.
Yhtä järeät kuorma-autot veivät tukit pois. En tiedä mihin ne tällä kertaa menivät; aikaisemmin puuvainajat on täältä viety Kaskisiin, 300 kilometrin päähän monen metsätehtaan ohi.
Sitten tuli uusi valtaisa punainen traktori, joka kahmi kourallaan oksat ja latvat suuriin rovioihin tienvarteen haketettaviksi. Hakettamisella varmistetaan, ettei aukolle jää humustakaan. Tämän jälkeen oli vuorossa keltainen kaivinkone, joka raastoi tanteren ojille. Viimeisinä vuosina täällä on kaikki hakkuualueet aurattu, joskus vasta pari vuotta hakkuun jälkeen, niin että versomaan ehtinyt vihreä vatukko on revitty pois ja näyttämö saatu vielä kerran yksivärisen mustaksi. Tällä kertaa auraus tehtiin heti (toinen hyvä puoli löytyi, eläköön).
Kaikki nämä koneet kiersivät pienen säästiön (kolmas hyvä puoli!). Mahtikuusikon keskellä oli pieni kosteikkoputama, jossa ei kasvanut yhtään arvopuuta. Siihen jäi pieni nätti lepikkotupsu. Kesällä paikallinen huvila-asukas metsän- tahi aukonomistajan kehotuksesta kaatoi lepät polttopuiksi (kolmas hyvä puoli peruutetaan).
Maaliskuussa olin hevosella matkalla kirkonkylälle ja sattui vielä olemaan kiire. Tien muurasivat kaksi kuorma-autoa, toisessa haketuskone, toisessa hakesäiliö. Ne antoivat sentään tietä, peruuttivat hankalasti kauas valtionmaantielle ja möyrivät takaisin. Myöhästyin silti aika pahasti. Hakekasojen päällä oli koko viimetalvinen mahtava lumikuorma, puolimetrinen patja. Hakekuormaan pöllysi puolet lunta, puolet pilkettä. Päättelin talonpoikaisjärjelläni, että sen hakkeen polttoenergia menee hakkeen itsensä kuivattamiseen. Muutamaa päivää myöhemmin satuin lukemaan lehdestä laskelmia, joiden mukaan läpimärän hakkeen hyötysuhde lähenee nollaa.
Kevät tuli sitten. Jättiläiskoneet olivat tampanneet tien niin tiiviiksi, että pakkanen oli notkopaikassa tihkuvesistä jäädyttänyt rummun umpeen. Aikaisemmin se rumpu ei ole jäätynyt koskaan. Monta viikkoa tiellä oli puolen metrin lammikko. Onneksi tie oli sen verran kalteva, että toista piennarta myöten jalankulkija ja polkupyörän taluttaja pääsi ohi (uusi kolmas hyvä puoli).
Kesän kynnyksellä saapui Taimi-Tapion istutusryhmä ja istutti kuusentaimia (niin pieniä, että olen vanhoilla silmilläni vain pari pientä vihreää pilkkua tieltä käsin erottanut). Pahvisia taimilaatikoita ei jätetty hajalleen raiskiolle (neljäs hyvä puoli) vaan kasattiin tienpuoleen kolmeen korkeaan rovioon. Ja siihen ne jäivät, yhä virttyneempinä, halkeillen auringossa ja sateessa. Sateet olivat onneksi viime kesänä todella vähissä (viides…). Siitä huolimatta näytti samalta kuin jos tien varteen olisi kaadettu kolme autokuormaa talousjätteitä.
Pohdittiin tiekunnan puheenjohtajan kanssa, kelle kasojen poistaminen kuuluu, aukonomistajalle vai taimiyhtiölle. Jälkimmäinen arvaus osoittautui oikeaksi. Puheenjohtaja tavoitti ao. metsäteknikon. Mitään ei tapahtunut. Olivathan kysymyksessä metsäammattimiehet (ei yhtään hyvää puolta). Elokuussa, häikäistyttyäni katopaikkamaisemasta parillakymmenellä kylilläkäynnillä, valitin Valkeakosken ympäristönsuojelutarkastajalle, joka soitti eteenpäin Taimi-Tapiolle. Kasat pysyivät.
Syyskuussa kävin Valkeakoskella neuvottelemassa ys-tarkastajan kanssa. Vetosin siihen, että tie on muodollisesti kaupungin katu, katukilpineen kaikkineen (vaikka onkin matkaa 7 kilometriä kauppaan ja bussipysäkille) ja että sen varressa asuu, kesämökkiläiset mukaan lukien, parikymmentä ruokakuntaa. Eikö kaupungin rakennus- tai puisto-osasto voisi kalustollaan poistaa jätteet ja laskuttaa perästäpäin asianomistajaa? Ys-tarkastaja arveli, kokemuksen raskas taakka harteillaan, että tämä johtaisi vuosikausien valituskierteeseen ja että kaupunki tuskin ryhtyisi polttamaan näppejään. kehitimme kuitenkin suunnitelman, joka perustui metsämiesten tunnetusti vähäisiin hengenlahjoihin. He eivät luultavasti vielä uhkatilanteessa kykenisi kuvittelemaan koko prosessia loppuun, voittoisiin valituksiin asti. Pelkkä ankara uhkaus ei saattaisi kaupunkia hankalaan välikäteen, ja toisaalta se saattaisi tepsiä. Syyskuun puolivälissä läjät katosivat, kolmen ja puolen kuukauden koristelujakson jälkeen.
Olen mennyt tapahtumien edelle. Kesäkuun alussa, viikonlopun alla, tuli ensimmäinen myrsky, joka kaatoi aukolta (ja puronvarren puurivistä) monta jättöpuuta. Yksi pudotti puhelinlangan. Juuri myrskyn vuoksi jouduin katkaisemaan kolmen kuukauden vesilintusoutuni ja käymään kotona. Tarvitsin silloin puhelinta, mutta selvisin yhdellä patikoinnilla naapurikylään kahden kilometrin päähän, sillä puhelin oli poikki vain kolme päivää, asentajat tulivat maanantaina.
…
Jäteläjät ovat poissa, ja puhelin toimii. Mutta peittävä, armahtava lumi viivyttelee. Nyt kun metsätaloudella ei ole enää mitään pidäkkeitä, eikä sen menetelmien raakuudella mitään rajoja (en tarkoita metsälain paperipykäliä enkä sertifiointien kaltaisia huijauksia, vaan todellisuutta), ja entisten metsien auratut aukot liittyvät toisiinsa ja edelleen peltoaukeisiin kilometrisiksi aavikoiksi, on painajainen täydellinen. Vielä viitisentoista vuotta sitten lähikylien kaikissa taloissa oli karjaa ja puolet pelloista vihreänä heinänurmena. Nyt ei ole vasikan vasikkaa eikä lapun lappua heinänurmena. Hyvin suuri osa pitäjän alasta on kynnöksellä, pellot ja metsät, mustalle muralle revittynä.
Tämä on minun isänmaani. Isänmaataan tulee rakastaa. Minä siis rakastan tätä. Rakastan, rakastan, rakastan, vakuutan itselleni. Mitä minä sitten rakastaisin ellen tätä? Pakko on rakastaa, sanomattoman katkera pakko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti