On merkillinen sosiaalipsykologinen ilmiö, että typeryys ja älykkyys eivät suomalaisessa yhteiskunnassa jakaudu likikään tasaisesti tilastollisen todennäköisyyden mukaan. On muutamia oppi- ja ammattialoja, joihin hölmöys kasaantuu erityisessä määrin, tekee pesän, niin kuin sanotaan.
Häntäpäästä lukien tulevat mieleen sosiologit, meteorologit, taloustieteilijät… No, tähän yhteyteen panin ne vain pehmennykseksi ja lohdutukseksi metsämiehille, humanitaarisista syistä. Metsä-alan ammattilaiset eivät sittenkään erotu kyvykkäistä kansalaisista aivan äkkijyrkästi, vaan liukuvasti. Monumentaalisimman pölhöyden saarekkeen metsänhoitajat kyllä muodostavat.
Metsänhoidon historia Suomessa on todellinen tuskien taival, erehdysten ja kömmähdysten päättymätön ketju. Kun yhdestä virhesuuntauksesta on katkerasti ja hitaasti päästy irti, on seuraava jo hyvässä menossa. Ja kaikki aina koko valtakunnan laajuudelta, niin kuin keskusjohtoisessa suunnitelmataloudessa tapahtuu.
Tunnetuin esimerkki on koko suunnattoman koneiston liikekannallepano koivun hävittämiseksi – juuri ennen koivun nousua teollisuuden kalleimmaksi arvopuuksi. Yhtä huikeita tappioita tuli ”kaleloinnista”, raivaussavotoista, joilla kaikki kaadettiin rasiin nuoret puuikäluokat siellä missä ”taimisto ei ollut tasainen”. Näin menetettiin kolmikymmenvuotias puusto ja kasvatettiin – mikäli onnistuttiin – kenties viidenneksen tai neljänneksen verran peittävämpi taimisto 0-ikäisestä alkaen.
Kansakoulun laskuoppi ei muutoinkaan ole jättänyt metsänhoitajaan mitään jälkeä. Koko ammattikunta mittaa suu toimekkaasti tötteröllä vuosilustojen vahvuutta ja harventaa nuoren metsän hyvään kasvukuntoon siten että puu lihoo kaksinkertaisella nopeudella entiseen ylitiheään ja kitukasvuiseen rappiometsään verrattuna. Siinä tosin varttuvien runkojen luku oli viisinkertainen… Aikanaan sitten metsänhoitajan ilonkyynelillä kastelluista tukkipuista tulee höttöistä sahatavaraa, joka saa rakentajan raivoon ja epätoivoon. Tunnen itsekin liian hyvin tämän höttömetsän höttölaudan: kun päälle astuu, syvä saappaanjälki jää puuhun.
Kautta aikain metsää verotettiin siten, että päältä kaadettiin isot tukkipuut ja pienempi puusto varttui kaadettavaksi aikanaan. Tässä ei ollut muuta vikaa kuin että se oli talonpoikaisjärjen, jokaisen isännän älyn sanelema hakkuutapa eikä siis tarvinnut mitään asiantuntijan, ammattiauttajan apua. Senpä vuoksi metsänhoitajat nimittivät menetelmän harsintahakkuuksi ja metsälle äärettömän turmiolliseksi. Kuten aina, ennen pitkää he itsekin uskoivat huijaukseensa: ylispuuston alla pienemmän puut ovat kelvottomiksi kituneita ja kasvukykynsä menettäneitä. Siksi koko metsä on hakattava kerralla puhtaaksi ja kasvatettava sijalle tasaikäinen istutusmetsä. Näin syntyivät avohakkuut, suomalaisen maiseman suurin kirous jääkauden jälkeen.Tässä teoriassa, joka edelleen on vallitseva ja joka määrää sen miten isänmaan kamaraa käsitellään, ei tietenkään ole mitään perää. Tosiasiassa varjoon ja ravinnepaitsioon jäävä puu saattaa juroa vaikka vuosikymmeniä, ja heti kun se saa valoa ja elintilaa, se lähtee iloiseen kasvuun. Olen läheltä seurannut muutamia sitkeitä vanhojaisäntiä, jotka arvovallallaan ovat pystyneet uhmaamaan metsänhoitoyhdistysten painostusta ja vuosikymmeniä myymään samasta aina täystiheänä pysyvästä metsästä viiden tai kymmenen vuoden välein uuden leimikon loistokasta laatupuuta. Näiden aniharvojen ukkojen varassa ovatkin ne rippeet kunnollista sahatavaraa mitkä vielä ovat Etelä- ja Keski-Suomessa olleet saatavissa. Jatkuvan kasvatuksen metsien tuotto on pitkällä aikavälillä suurempi kuin mihin avohakkuiden ja kompuroivien istutusten vuorottelulla päästään.
Niin, avohakkuita seurasi sitten ”metsänuudistamisen” koko sekasorto. Hirmuinen ryske ja kolkutus: konearmeijat kautta maan laikuttamassa tai auraamassa kivenlouhikoita, miljoonia hehtaareita miljardeilla markoilla. Ja eri uudistusmenetelmien poukkoileva vaihtelu – koetoiminta aina vuosia myöhässä, tuloksia käsillä vasta sitten kun sovellukset olivat jo menossa Tanskan kokoisilla pinta-aloilla.
Miltä näyttää ”luontainen uudistus”? Aukolle jätetään sinne tänne muutama petäjänhuiske siemenpuuksi. Olenpa nähnyt senkin kumman, että kuusikko hakataan siemenpuuasentoon – vieläpä aivan kuluvana vuonna enkä edes kovin etäällä, koska olen sen siemenkuusikon hakkuutähteistä ja korjuukoneiden murskeista koonnut parin vuoden polttopuut. Yhtä kaikki, kauan ennen seuraavaa siemenvuotta ovat niin männyt kuin kuuset rysähtäneet syysmyrskyssä pötkölleen, vain mustat juurilaatat pystyasennossa. osasta kuusia on sentään kolmimetrinen kanto jäljellä. Aukko on samalla laajentunut syvälle naapurin metsälohkon puolelle, ennen kuin metsänrinta on vähitellen torjunut myrskyn.
Uudistus kylvämällä on jäänyt siinä määrin alakynteen, että voin suoraan siirtyä istutukseen. Sen suosion selittää suurelta osalta jättiläismäinen liikevaihto metsäpuun taimien kasvatuksessa ja myynnissä. Vilkaistaanpa lyhyesti puulaji puulajilta.
Avohakkuilta innostus levisi laajemmallekin. Myös valtakunnan viimeiset laidunniityn kappaleet, peltoheitot ja kedot saavat sievät rivit syvänvihreitä kuusentaimia. Toisena tai kolmantena vuonna iskee myöhäinen keväthalla silloin kun uudet vuosikasvaimet ovat jo pitkällä. Syvänvihreä muuttuu ruskeaksi ja taimirivit käpertyvät heinikkoon, kastikoiden ja lauhojen lempeään syleilyyn, armahtavaan unohdukseen.
Mutta rauduskoivu ei halloista piittaa, se rehottaa elinvoimaa täynnä. Se todellakin rehottaa, sen siirtää omaan viljelykseensä veliveikkonen hirvi, kaikkialla kautta Suomenmaan. Hirven viljelysmenetelmä tuo mieleen vanhan tarinan kuninkaasta ja shakkilaudasta: ensimmäiselle ruudulle jyvä, toiselle kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista… Koivuntaimessa haaroja toisena keväänä kaksi, sitten neljä, kahdeksan, kuusitoista…
Oli sellainenkin aalto kuin kromosomihaavan istutus tulitikkuteollisuuden tarpeisiin, vaikka siitä ei tullutkaan tuhansien hehtaarien kansanliikettä. Kuinka ollakaan että se sattui juuri samoille vuosille jolloin koko hiipuvan teollisuudenhaaran rippeet siirtyivät hiljaa ulkomaille.
Valtavin valtakunnallinen operaatio on kuitenkin männyntaimikauppa. Maastossa jälki on alakuloista. En tarkoita Lappia, jossa taimisto kärvistelee jonkin vuoden ennen kuin hiipuu tundraksi. Etelä-Suomessakin olen pienestä pojasta seurannut sydänmailla hakkuuaukkoja, joista rehevimmät jäävät heinän valtaan ainakin minun iäkseni. Tai sitten lasken, kuinka monessa epämuotoisessa taimenkäppyrässä on vielä vihreitä neulasia: viime vuonna vielä joka viidennessä, nyt enää joka kahdeksannessa. Hauholla kävelin kerran isolle taimistoaukolla, jossa torjuntaruiskutus joko heinikon tai lehtivesaikon nitistämiseksi oli tappanut myös jok’ikisen viisivuotiaan männyntaimen. Etenkin peltomailla tapaan kuitenkin myös komeasti menestyneitä taimistoja ja suoritan taas laskutoimituksia: joka kuudestoista, joka kahdeksastoista männynalku jotakuinkin vatupassissa, muut mitä ihmeellisin kokoelma käyrää, lenkkiä, monihaaraa ja kulmaa. Suurin ihme kohtaa kuitenkin, jos keksii töniä ja taivutella näitä hyväkkäitä: käsivarren vahvuisinakin ne lelluvat ja taipuvat kuin muoviletku.
Kaikesta näkyy, ettei metsänhoitaja käsitä mitään puun olemuksesta eikä metsän kokonaisuudesta, ei sen viihtymisestä, vaatimuksista, ei siitä mitä se sietää. Ei se hysteerisen herkkä ole, kestää se myyrän, jäniksen, hirven ja myrskynkin. Niin että antaa se ihmisellekin osansa, mutta varovaisesti poimiskellen, puun sieltä, toisen täältä. Tiheys ja suojaisuus on metsän perusominaisuus, ja yhden puulajin metsä on useimmiten jo ajatuksena mieletön.
Soitten ojitus sivuaa myös käsiteltävää asiakokonaisuutta, vaikka siinä mennäänkin metsästä toiseen kansallismaisemaan, joka on maalle nimenkin antanut. Suomen soitten ojitusta on sanottu Euroopan suurimmaksi luonnon tuhoamistoimeksi 1900-luvulla. Tässä tarkastelussa on kuitenkin kiinnostavaa se, että viidennekselle ojitusalasta ei ole noussut eikä nouse taimen tainta ja että lopunkin touhun tase taitaa olla samanlainen kuin säästöpankkien. Miljardit olivat pikkulantteja, kun tuontikoneet ajettiin loppuun ja tuontiöljy paloi rämeillä ja nevoilla. Ollapa nekin rahat nyt valtion kassassa.
Mitä tästä kaikesta jää käteen? Massiivista hävikkiä siitä jää käteen, joka käänteessä, hävikkiä, joka kumoaa vähäiset ansiot ja voitot toisaalla. En ole tässä katsauksessa kosketellut sanallakaan metsätalouden perusfilosofiaa, elämänkehän suojelua, maapallon hiilitasetta ja sen sellaisia suuria ympyröitä. Minua tällä kertaa kiinnostaa näkökulman supistaminen pienen Suomen talouselämään. Ja siltäkin kannalta lopputulos metsäammattikunnan ähellyksessä koko sen elinaikana on kirkkaasti miinusmerkkinen. Ilman ainoaakaan metsänhoitajaa ja metsäteknikkoa, ilman yhtään alan oppilaitosta Suomesta olisi voitu myydä sama määrä puuta, laadullisesti parempaa puuta, ja metsäturkki olisi verrattomasti tuuheampi. Kansallispuisto- ja soidensuojeluohjelmiemme suurmiehen, edesmenneen Urpo Häyrisen unohtumaton määritelmä metsäammattimiehelle, ”panssaroitu tuhooja”, voidaan vaihtelun vuoksi vuorokerroilla korvata ”panssaroidun tolvanan” lempinimellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti