Metsistä ja metsien tuhoista

PENTTI LINKOLA, 1966

Kun suunnittelee kirjoitussarjaa suomalaisesta yhteiskunnasta, on melkein pakko aloittaa metsästä. Se on niitä harvoja ylivoimaisen merkittäviä aiheita, joita ei voida käsitellä liikaa – ei sittenkään, vaikka meillä vuosittain kirjoitetaan palstapeninkulmia metsien taloudellisesta hyväksikäytöstä ja ehkä muutamia palstametrejä niiden merkityksestä suomalaisen elämänmuodon ja kansanluonteen muovaajina ja kansanperinteessä. Omasta puolestani yritän jakaa palstatilan tasaisemmin, mutta tärkeysjärjestyksessä on epäilemättä metsien mielenterveydellinen merkitys verrattomasti etusijalla.

Mitä muuta kuin korea fraasi sisältyy siihen, että suomalaiset ovat, saaristolaisia ja tunturilappilaisia lukuunottamatta, metsäläisiä samalla tavoin kuin on olemassa arojen kansoja ja viidakkolaisia? Kuinka syvälle synnynnäiseen rakenteeseen nämä erot ulottuvat, lienee antropologeille vaikeasti ratkaistava kysymys. Luultavasti kuitenkin pohjoiset ja yleensä eurooppalaiset kansat ovat eläneet metsien vaikutuspiirissä niin pysyvästi, että luonnonvalinta on ehtinyt muovata heidän geenistönsä metsäolosuhteiden vaatimusten mukaan – ja vaatimaan metsäolosuhteita. Sitä paitsi korkeammilla eläinlajeilla on yleensä synnynnäinen taipumus juurtua synnyin- ja kasvuympäristöönsä. Useimmat meistä tietävät toki kokemuksesta biologisen rakenteemme siksi väljäksi, ettei neuroosi synny heti ensimmäisestä päivästä jolloin emme pääse käymään metsässä. Mutta jos yhteys metsään kokonaan katkeaa, voi vain harva kestää ilman psyykkisiä haittoja. Kuinka tärkeä metsäympäristö on pelkästään fyysiselle terveydellemme, siitä ovat kansanterveyden ja ravintokemian asiantuntijat esittäneet vakuuttavaa aineistoa.

Nyt on tärkeä kysymys, voiko kiihkeimpien metsätalousmiesten tulevaisuuden – ja laajalti nykyisyyden – maisema harvoine, tasaikäisine, puulajistoltaan yhtenäisine, lannoitettuine, ojitettuine, tuhkatiheän tieverkoston halkomine hoitopuistoineen tyydyttää ihmismieltä. Vastaus on murheellisen jyrkästi kielteinen: tällainen maasto ei ole enää metsää eikä luontoa eikä tyydytä ei kauneuden, ei jännityksen eikä edes liikunnan tarvettamme, sillä ei ole muuta yhteistä metsän kanssa kuin vihreä väri kaukaa näkötornista katsoen sekä – luojan kiitos – se että sekin tuottaa happea meidän ja koneittemme tarpeisiin. Olen kyllä tavannut kaupunkilaisia, jotka auton ikkunasta ovat ihailleet nimenomaan jonkin harvan, hoidetun harjuhongikon matemaattista linjankauneutta, mutta kun he ovat joutuneet sinne samoamaan, vaikkapa marja- tai sieniretkellä, he ovat auttamatta ikävystyneet. Tärkein vaatimus metsälle, jotta se tarjoaisi kulkijan mielelle virikkeitä, vaeltajan hengelle täyden sisällön ja löytäjän ilon, on monipuolisuus: tiheikköjen ja ryteikköjen vastapainona rämetäpliä ja näkymiä suoaavoille, lammille ja järville, aarniopuiden ohella taimikoita ja pensastoja, reunoissa, rannoilla ja puronotkoissa vehmasta aluskasvillisuutta ja kukkaloistoa, lakkaamatonta puulajien vaihtelua, suorien runkojen ohella käyrää, väärää ja pahkaa, elävien puiden seassa keloa ja ja kantoa ja tuulenmurtoa ja kaatunutta ja sammaltunutta runkoa. Vielä viime aikoihin saakka yksityismetsissä noudatettu vanhanaikainen kohtuullinen metsätalous oli tyydyttävä kompromissi – se tarjosi vielä lähes kaikkea tätä, vanhaa ikipuustoa ja sammaltuneita tuulenkaatoja lukuun ottamatta. Sen sijaan viimeiset kireimmät metsänhoitomenetelmät murskaavat nämä vaatimukset kohta kohdalta.

Kaikkein järkyttävimpiä nämä ahmattimaiset "Tuottamaton tuottavaksi" - kampanjamme kuitenkin ovat katsottuina muiden metsän asukkaiden näkökulmasta. Riistanhoitajat ovat joutuneet epätasaiseen taisteluun metsänhoidon äärimmäismenetelmiä vastaan, kun on käynyt selväksi, että riistan katoaminen ei suinkaan ensi sijassa johdu metsästyksestä. Sitä vastaan riistaeläimillä olisi varsin pitkälle tepsiviä vastakeinoja, ne kasvattaisivat joka kesä uudet viisi tai kymmenen poikasta. Mutta kun metsänhoito riistää niiden elinympäristön, ravinnon ja suojan, on loppu käsillä. Riistantutkimus kykenee vain karusti vahvistamaan, että riistaeläimet ovat vuosituhansien kuluessa muovanneet elintapansa varsin ahtaasti luonnossa esiintyvien elinympäristöjen mukaisiksi; niillä harvoilla, jotka ovat taimistojen tai kuivan puoliavomaaston eläjiä, on vielä toistaiseksi tulevaisuus, muilla ei. Surkeaa kyllä monet muut eläinlajit sopeutuvat hoito"metsiin" vieläkin huonommin kuin enimmät riistaeläimet, ja voidaankin arvioida, että metsien nykyinen käsittely hävittää joka vuosi elintilan kymmeniltätuhansilta lämminverisiltä elimiltä, pienemmistä puhumatta. Jos MERA-ohjelma joskus saadaan rikkeettä läpiviedyksi, on Suomen metsissä kuolemanhiljaista. Se elämänkunnioittaja, jonka mielestä ihmisen herruus luonnossa ei oikeuta mihin hyvänsä, kallistuu pitämään saavutettua tulosta rikoksena, jonka rinnalla maailmansodat ja Hitlerin juutalaisvainot kalpenevat.

Nyt epäilevä, luontaisesti elämänuskoon taipuvainen lukija ehkä viittaa Euroopan kulttuurimaihin. Siellähän on elinvoimaisia kultuureja, hyvinvoivia ihmisiä ja elämäniloa mielin määrin, vaikka enemmistö asuu suurkaupungeissa eikä omista edes kesähuviloita metsissä kuten meidän kaupunkilaisemme. Ja saksalaiset ja englantilaiset ovat tunnettuja kiihkeinä eläinten ystävinä – olisivatko he sydämettömästi hävittäneet pienempänsä tieltään ilman että eläinsuojeluväki ja luonnonystävät olisivat nousseet avoimeen kapinaan? Sitä paitsihan kerrotaan, että Keski- ja Etelä-Euroopassa on niin paljon riistaa, että kaatolupia riittää myydä suomalaisillekin metsästäjille.

Useimmilla meistä, kaikista turistimatkoista huolimatta, on puutteellinen käsitys kulttuurimaiden oloista. itse asiassa ne ovat monessa suhteessa vanhoillisempia, modernin maailmankuvan ja tekniikan jäljet maisemassa lempeämpiä, vähemmän moukaroivia kuin meidän riehaantuneessa nousukasmaassamme. Useimmilla suurkaupungeilla sielläkin on laajat virkistysmetsäalueensa, frankfurtilaisilla mahtava Taunuksensa, berliiniläisillä Stadtwaldinsa jne. – ja monella sitä paitsi tavattoman suuret puistonsa. Toisaalta on kiistatonta, että se väestönosa, joka suurkaupunkien slummeissa on todella irtaantunut luonnosta, on vajonnut psykofyysisessä rappiossa hyvin syvälle.

Ennen kaikkea on kuitenkin tavallista unohtaa eteläisen luonnon ylivoimaisuus meikäläiseen verrattuna. Siellä missä muratti heti kiipeää vasta muuratulle seinälle ja kukkia puhkeaa kaupungin katukivien rakosista, siellä ei ole heti pelkoa metsänkään kukistumisesta. Olen kerran muutaman viikon retkeillyt Etelä-Saksan metsissä ja aivan kaupunkien porteilla ihaillen ihmetellyt niiden vehmautta, tiheyttä ja aitoa metsän hämärää ­– ja rikasta eläinmaailmaa. Mutta kun meillä metsä hakataan, niin se lepää vuosikausia, Pohjois-Suomessa vuosikymmeniä melkein muuttumattomana raiskiona. Talouspropagandamme nykyiset helppoheikit vaativat äkäisesti unohdettavaksi vanhaa tunnusta "on maamme köyhä, siksi jää", mutta Suomen pohjoisuutta, karuutta, elävien luonnonvarojen hidasta kasvua ja herkkää haavoittuvuutta he eivät pysty muuksi muuttamaan. Juuri meillä MERA-ohjelman kaltaiset, luonnosta viimeisenkin pennin puristavat suunnitelmat ovat sulaa hulluutta.

                                                              *

Kaiken sanotun valossa tuntuu suorastaan hirvittävältä sen keskustelun sävy, minkä metsävarojemme todettu ehtyminen on lehdistössä herättänyt. Ne, joilla on julkinen sana hallussaan, ovat yksimielisenä kuorona oikealta vasemmalle vaatineet vastalääkkeeksi liikahakkuille – metsänhoidon tehostamista entisestään, lannoitusohjelman kiristämistä, yövuoroja suonojitustyömaille; eikä muuta. Talous- ja pääkirjoituspalstoilta saa sen vaikutelman kuin lauma susia olisi kynnet ojossa ulvomassa lisää saalista. Ahmattimaisuus saa aivan dramaattisia muotoja: kun kuullaan hälytys, että asutustoiminnan ns. varausmetsissä on päässyt syntymään muutaman vuoden voimassa olevia hakkuukieltoja (toisin saonen arvokkaita metsäreservejä pahan päivän ja tulevaisuuden varalle), niin alkaa ennennäkemätön meteli: niihin täytyy päästä juuri nyt, nyt heti käsiksi!

Vain yksityiskeskusteluissa kuullaan ainoa järjen ääni: vähemmän hakkuita, ja suu soukemmalle. On kuin kukaan ei käsittäisi, että nykyisellä tiellä on joka tapauksessa pian tenä edessä. Sitten kun viimeinen metsäpalsta on metsälösuunnitelman ja hakkuunsuunnitteen mukaisessa käytössä, jossa joka puulla on oma numeronsa, kun viimeinen suoaari on metsänkasvussa ja joka lappusella korkein sietomäärä y-lannosta; ja kun vihdoin viimein myös luonnon- ja kansallispuistot on nielaistu puolen vuoden puuntuottovajauksen tyydyttämiseksi – silloin puuntuotannon kasvun kuitenkin on pakko pysähtyä. Sen jälkeen vaativat nuo kaiken pyhittävät taikasanat, elintason nousu ja taloudellinen kasvu, joka tapauksessa muita saalistuskohteita. Eikö järki kehota pysähtymään ja rauhoittumaan jo hiukan ennen kehityyskulun loppupistettä, silloin kun elämänympäristömme viehätystä ja ihmisen armoilla olevaa muuta elämää ei ole vielä aivan kokonaan uhrattu?

Jos me kiihkon ja kuumeen keskellä kykenisimme hetkeksi rauhalliseen ajatteluun, me huomaisimme, että puheet yhteiskunnan sortumisesta, kurjistumisesta ja puutteesta siinä tapauksessa, että vähänkin päästämme metsäturkkiin isketyt kourat hervahtamaan, ovat silkkaa pötyä. Siihen, että meillä on tällä hetkellä omavarainen maatalous, sisältyy se yksinkertainen tosiasia, että me emme joutuisi puutteeseen, vaikka tästä maasta ei vietäisi yhtään ainoaa lankkua eikä paperirullaa. Tai täsmennettynä: riittäisi se pieni määrä vihreää kultaa, millä maksetaan ulkomaalaiset maatalouskoneet, varaosat, lannoitteet, traktorien polttoaineet jne. (jotka kylläkin toisaalta voitaisiin suurelta osalta korvata elävää työvoimaa lisäämällä). No, tämä ajatus on tietysti yhtä idioottimainen kuin talousmiesfanaatikkojen päinvastainen äärimmäisyys. Mutta tärkeää olisi jokaisen suomalaisen olla selvillä siitä, että metsätalous ei ole meillä – oman maataloutemme tai esim. Egnlannin teollisuuden tavoin – välttämätön eikä elintärkeä, vaan toissijainen, valinnanvarainen elinkeino.

Olen itse hyvin paljon oleillut savottojen ja metsäkämppinen ilmapiirissä, omista ystävistäni ja tuttavistani suuri osa on metsätyömiehiä, metsäteknikoita ja metsänhoitajia, olen heidän kanssaan patikoinut satoja metsäkilometrejä ja eläytynyt metsämiesten elämänpiiriin siinä määrin, että 'Savotan Sanni' taikka Kainuun suohuuruisten jokivarsien tunnelmaa mestarillisesti henkivä 'Kaksi vanhaa tukkijätkää' kuuluvat pysyvästi mielimusiikkiini. Tiedän myös, että juuri metsämiehiin sisältyy verrattomasti enemmän hartaita luonnonihailijoita kuin niihin poliitikkoihin ja vuorineuvoksiin, jotka yhä hurjistuneempina vaativat heiltä yhä suurempia puuntuotantolukuja. Vain metsäammattimiesten arvovallan avulla on valtakunnalliset luonnonsuojelualueemme, tosin vähäiset, saatu syntymään. Ja moni metsänhoitaja koettaa nykyisinkin työmaillaan pelastaa edes pieniä "aarnialueita" ja maisemansuojelupalstoja koskemattomina – ja siihen sisältyisikin pelastuksen siemen, ellei yhteiskunnan ahnas käsi olisi lainsäädännön lukkojärjestelmällä ja kireällä virkaporrastuksella supistanut yksilön toimivaltaa metsissäkin perin vähiin.

Mutta kaikesta metsämiesten maailmaa kohtaan tuntemastani sympatiastani huolimatta minua aina metsätyömaalla masentaa sekä syntyvä surkea jälki että ajatus: nuo tukit ja pöllit vaihdetaan juuri niihin monenkirjaviin turhiin ja vahingollisiin kapineisiin, jotka vievät rauhamme ja hermomme. Tietysti kauppavaihto tuo myös paljon asioita, jotka todella sulostuttavat elämäämme, jotkut ehkä suorastaan yhtä paljon kuin koskemattomien metsien tenho. Onpa meidän epäilemättä laskettava yliopistot, kirjat ja orkesteritkin metsätuotteilla kustannetuiksi – mutta niihin ei suinkaan tarvittaisi kuin pieni osa metsistämme.

Milloin me kaikki tajuamme, että metsämme ovat liian jaloa tavaraa vaihdettaviksi mihin tahansa törkyyn, mitä kauppatuttavamme keksivät meille tarjota? Silloin me varmasti samalla ymmärrämme, että aineellinen toimeentulomme on riittävästi turvattu, vaikka säästämmekin hengen ja ruumiin tarpeiksi suuret säästömetsät joka kaupungin, kauppalan ja kirkonkylän liepeille, pienemmät joka kylään ja kaikkien pääteiden varsille. Silloin meillä on edellytykset viihtyä tässä maassa.