Viimeinen sukupolvi

PENTTI LINKOLA, 1967

Maailmanparantaja, jolla on parantumaton taipumus kantaa huolta sieluista, joutuu kovin ymmälle tarkastellessaan nykyaikaisen matkailun kuvaa. Sillä monestikaan maailmassa ei pohjimmiltaan aivan niin kaunista ja hyvää asiaa ole aivan niin pahoin turmeltu.

Matkailun pitäisi kaikin mokomin olla kovin myönteinen ilmiö idealistinkin silmissä: se edustaa hänen rakastamalleen ihmiselle pelkkää elämän valopuolta, lomaa, vapautta, itsenäisyyttä, riemua ja juhlaa. Se lisää, avartaa, kehittää elämänkokemusta, tietoja, maailmankatsomusta, kotimaanmatkailu kansankerrosten ja ulkomaanmatkailu kansakuntien välistä yhteisymmärrystä, se on kansalaissovun ja rauhanaatteen salainen ase. Melkeinpä kaikki matkailumainosten iskulauseet pitäisi ihmisystävänkin ymmärtääkseni voida allekirjoittaa. Korkeintaan hän kenties ei ole kiinnostunut joistakin totalitäärisistä 'Kraft durch Freude' -ajatuskuvioista, siitä, kuinka kansalainen palaa matkoilta "mieli virkistyneenä työpaikalleen suorittamaan työpanostaan yhteiskunnan hyväksi". Ja myös matkailun liiketoiminnallinen puoli pitää häntä pienessä levottomuuden tilassa.

Pahinta kuitenkin on, että myönteiselläkin puolella todellisuuden ja teorian ikuinen ristiriita on syöverinsyvyinen. Mutta idealisti, joka ravistelee korvistaan sellaiset selityksen kuin ihmisten auttamaton perustyperyys, uskoo voivansa hyvillä neuvoilla kuroa tätä juopaa umpeen. Hän tuntee raskasta murhetta siitä, että ihmiset saavat niin säälittävän vähän irti matkoistaan ja palaavat tosiasiassa niin onnettoman samanlaisina ympyröihinsä, ja hellittää hihastaan ensin alkuun kolme kultaista ohjetta matkailijoille: matkustakaa hankalasti; matkustakaa hitaasti; menkää aina sinne muut eivät mene. Kun hän ryhtyy ohjeitaan perustelemaan, hän valitsee luultavasti esimerkkinsä enimmäkseen kotimaanmatkailun alalta, sillä kunnon idealistissa on usein annos vanhanaikaista isänmaallisuutta jäljellä.

Se yksinkertainen elämänviisaus, että kaikkien voimakkaiden elämysten ehtona on voimakas edeltävä ponnistelu, on tällä elämäntaidollisen romahduksen aikakaudella unohdettu monella alalla ja kaikkein perusteellisimmin matkailussa, tai oikeastaan käännetty suoranaiseksi vastakohdakseen: "mukavasti ja nopeasti perille". Tämähän ei ole a) edistystä, b) makuasia, vaan c) hirvittävää, rikollista ilon riistämistä ihmisiltä. Tuo onneton, sokea autoturisti, joka ajaa turistien laavavirran seassa matkailun valtaväyliä pitkin tunnetulta matkailunähtävyydeltä toiselle, näkee luontoa tienvarsinäkyminä ylinopean turruttavan filmin tavoin ja saa kosketusta ihmisiin vain bensiiniasemilla ja baareissa – ja parhaassa tapauksessa ehkä leirintäalueilla tai hotelleissa toisiin turisteihin –, hän on petetty ja säälittävä olento, jonka sosiaaliturvaa olisi ensi tilassa kohotettava.

On kyllä selvää, että matkailun kulta-aika on peruuttamattomasti ohitse. Kukaan ei koskaan enää kirjoita sen tasoisia matkailukuvauksia kuin joku I. K. Inha polkupyöräretkeilyiltään, joilla maisema kaikkine pikkupiirteineen avautui ja jokainen uusi pitäjä oli oma maailmansa, joku Donner mielikuvituksellisilta Siperian-matkoiltaan, joku Kianto poroajeluistaan ympäri tietöntä Vienan-Karjalaa. Kun me luemme toveruksista Sparresta ja Wickströmistä, jotka matkasivat Raja-Karjalan kesässä yhtämittaisesti tuhatkaksisataa kilometriä jalan sekä veneillä soutaen ja sauvoen, viimeiset metrit ryömien – yllättäen vankkoihin soutajankouriinsa rakkaan ystävänsä Gallén-Kallelan, joka pahaa aavistamatta maalaili tuohitorvea soittavaa paimenpoikaa Paanajärven rantatöyräällä – silloin me emme lue ainoastaan kulta-ajan kulttuurihistoriaa, vaan myös koskaan palaamattoman matkailun loistokauden historiaa. Ei siksi, ettei tällaisia ihmisiä enää syntyisi – lukemattomat vähemmän nimekkäät luonnon ja kansanrunouden harrastajat jakoivat noihin aikoihin samat vaivat ja riemut, eikä tämä ihmisaines ole kuollut –, vaan siksi, että "parantuneet kulkuyhteydet", tekniikan ja elinkeinoelämän raiskaama maailma on riistänyt matkailijan mahdollisuudet. Uudet leveäliuskaiset pikatiet, nämä "piiskansivallukset maiseman kasvoihin", ovat jo niin laajalti syrjäyttänet vanhat maiseman mukaisesti kiemurtelevat maantiet, että polkupyöräilijä tai reppuselkäinen patikoitsija saavat olla yliluontoisia kartanlukijoita, jos vielä löytävät ihmisen arvoisia tieyhteyksiä paikkakunnalta toiselle. Eikä ole erityisen innostavaa suunnistaa poikki erämaiden, kun joka puolen kilometrin päässä saa oikaista hyvin soritettujen metsäautoteiden yli ja kun niitä reunustavien silmänkantamattomien paperipuupinojen kiertäminen lyö laudalta jokien ja soiden ylitysten vaikeudet.

Mutta sittenkin: välähdyksiä idylleistä, tapauksia, jännitystä, on yhäkin siellä täällä varattuna kärsivälliselle ja vaivaa näkevälle etsijälle. Vielä saattaa yö metsäpellon tuoksuvassa heinäladossa tarjota väkevän elämyksen, hirvilauman rouskutellessa kauraa melkein seinähirsien vieressä. Vielä saattaa raikuvaääninen korppipoikue piirittää vaeltajan unohtuneen salolammen rotkolaaksossa, vielä jossakin soutaa pellavapäinen pikkupoika hänet järven yli ja vielä jossakin etäisellä vaaralla on herttaisten ihmisten talo, jossa hän kesän ainoana kaukaisena vieraana on sydämellisesti tervetullut puhekumppani: maitoa ja rieskaa pöytään, savusauna kuumaksi. Aamulla isännän soutumieheksi lähilampien haukiverkoille, sitten pari päivää hankomiehenä heinäpellolla – sitten sydänmaan poikki puronvarsia noudatellen naapurikylään ja sieltä ehkä postiauton peräkoppiin iloisen jätkäporukan vahvistukseksi, uusiin kyliin, uusiin lääneihin, miten mieleen juolahtaa. Niin, vielä voitte, taidolla ja vaivalla, saada tuntuman erääseen erityiseen, muista poikkeavaan maahan ja kansaan, mutta pitäkää kiirettä matkailijat, käyttäkää kiitävät vuodet hyväksenne. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua on yhtenäiskulttuurimme jo vienyt viimeisenkin virikkeen ainakin kotimaan- ja Euroopan-matkailun jalkojen alta. Kun elämäntapa ja elintaso ovat samat ja kehitysalueet kadonneet kuvasta, rakennustapa täysin yhtenäistynyt ja murteet hävinneet, ja kun vielä maatalous- ja teollisuusmyrkyt ovat tehneet selvän eläimistöstä, ei monikaan saa tyydytystä löytöretkeilijän mielelleen pelkästä pinnanmuodostuksen ja kasvipeitteen tarkkailusta.

Joka taas hukkaa lomaviikkonsa eristäytyneenä henkilöauton tukahduttavaan peltiumpioon, vailla kaikkea kosketusta ympäristömaisemaan, tuuliin ja tuoksuihin, hän on varmasti menettänyt pelin jo nyt, etsikkoaikana. Ja kaksin verroin mielettömämpi on hänen kohtalonsa, kun ajatellaan tämän kärsimyksen kustannuksia. Jos sivuutamme häviävän pienen suurrikkaiden ryhmän, niin autonomistajan on helppo laskea tuhlaavan peltikotelonsa kuoletukseen ja ylläpitoon kahden, kolmen, ehkä neljänkin kuukauden ansiot vuodessa. Jos hän käyttäisi tämän ajan jatkamalla lomaansa, ottamalla virkalomaa tai – jos hän olisi todella vapaa ihminen – aina keväisin lopputilin toimestaan, hän ehtisi vaikka konttaamalla nähdä enemmän maailmaa kuin tolkuttomasti työssään raatava autonomistaja.

Mutta ei: hän antaa vallan mukavuudenhalulle, tuolle ihmisen ikuiselle ja kaikkein suurimmalle kiroukselle, joka on syypää siihen, että miljoonat ihmiset maailmassa joka vuosi kuolevat takanaan veltto, tapahtumaköyhä, mitäänsanomaton, tyhjä elämä. Mukavuudenhalun kummitus kuiskuttelee monia tekosyitä ihmisen korvaan. Reppuselkäturismi kuuluu ehkä sopivan nuorille, voimakkaille ihmisille, mutta on olemassa muitakin ikäluokkia: keski-iän sivuuttanut ihminen ei enää jaksa laukata ryteiköissä, eikä hänellä ole aikaa ja malttia odotella postiauton peruuttelua jokaikiseen karjapihaan. Eipä ei, jollei hän tietoisesti hoida itseään, pidä itseään kunnossa. Mies ja nainen viisissäkymmenissä voi olla vielä kova tunturisusi, ja vaikka hän seitsemissäkymmenissä varmaankin saa lyhentää päivätaipaleitaan, niin hän voi korvata menetyksen monin kerroin vanhan ja viisaan terävämmällä tarkkailulla, malttavaisella elämänilmiöiden havainnoimisella – kunhan ei vaan vieläkään erehdy vaihtamaan taivasosaansa peltikoteloon ja hotelliin, jotka ovat samanlaisia Barcelonasta Ivaloon. Ja jollei ruumiinkunnon ylläpitäminen onnistu Tahko Pihkalan konsteilla, hiihtolenkeillä, avantouinneilla ja työmatkojen pyöräilyillä, niin jättäkää silloin konttoripöytänne, heittäkää Herran huomaan virkakoneistonne, hallinnonhaaranne, mainostoimistonne ja tuontiagentuurinne, niitä ei kukaan peräänkuuluta, ihmisyys kaikkein vähiten; saatte tämän kurkkuakuristavan länsimaisen yhteiskuntajärjestelmän tuuletuksen tervetulleena sivutuotteena ratkaisustanne. Lyhyesti: menkää maalle, perustakaa puutarha ja poimikaa sieniä ja puolukoita.

Mutta vieläkin on aukko ihmisystävän perusteluissa: naimattomat nuorukaiset ja neidot, vieläpä lapsettomat nuoretparitkin soveltuvat keikkumaan reppuineeen ja telttoinen Kainuun vaaralta toiselle tai kurkien joukossa pitkin Pohjanmaan iki-ihania suolakeuksia, he nauttivat varmasti köröttäessään jossakin Hyrynsalmen suunnalla matelevassa lättähatussa, isällisen junailijan hoidellessa korttisakkeja, liinapääeukkoja ja heidän suunnattomia voileipävarastojaan lempeydellä, jonka jokaisessa äänenpainossa korva lepää. Mutta entä sitten kun heillä on pari kolme rääkkyvää variksenpoikasta huollettavanaan, melkein tauottomine pöksynvaihtoineen? Ottakoot silloin esimerkkiä Mary ja Axel Gallén-Kallelasta, jotka kantoivat pikku tytärtään selässään pitkospuita myöten läpi Pudasjärven ja Taivalkosken Kuusamoon. He tosi hipoivat koettelemusten ylärajaa ja luulivat jo mustalaisakan majatalossa vaihtaneen lapsen, kun tämä oli sääskien pistoksista pöhöttynyt tuntemattomaksi, mutta kukaan ei epäile, ettei matka olisi ollut elämyksellinen ja muistoissa säilyvä. Sitä paitsi tämän kirjoittajakin voi kokemuksesta todistaa, että jo kolmivuotias lapsi on aika orava menemään metsässä, jos se on siihen harjaantunut. Ja niinä vuosina, jolloin perheessä on tätäkin nuorempaa jälkikasvua, on matkailunhaluisille aina tarjolla venematkailuloma, jonka onnistumisesta voi antaa melko varmat takeet. Löydätte varsin helposti mistä tahansa järviseuduiltamme vuokrattavaksenne pitkänsutjakan, hyväkulkuisen ja hyvin tervatun savolais- tai hämäläismallisen veneen, varmistatte siihen kaksi paria lujia airoja ja vankat kiintohankaimet, eväät, kattilat, kannut, isot vaatemytyt, teltan ja keulaan isäukon polkupyörän, jolla tämä voi käydä kaupoissa rantatien päästä. Reittejä on satoja valittavina, voitte loiskutella hiljalleen Hämeenlinnasta Ruovedelle, Lammilta Orivedelle, Vaalasta Kuhmoon tai vaikkapa suuripiirteisesti Lappeenrannasta Nurmekseen ja takaisin – traktori tai kuorma-auto heittää kyllä paattinne muutamalla markalla pienten kannasten ohi. Tulette löytämään arvaamattoman monta sinisensuloista salmea ja selkää, telttarantaa, hiekkarantaa, kivirantaa ja ruohorantaa, ja toteamaan ensimmäisen viikon jälkeen kuinka soutu on liikuntamuodoista hauskin, josta kaikki lihakset tasaveroisesti nauttivat; saattueenne ui pian tiiran- ja koskelonpoikueiden lomassa yhtä sopusointuisesti, yhtenä joukosta. Ja tapaatte lukemattomia ystävällisiä rantataloja, joiden emäntä avosylin kiikuttaa lapsenne vasikoita katsomaan ja kaataa vaikka talon oman keittiön maidot kannuunne, jos meijeriauto on kerinnyt tehdä aamukierroksensa. Vielä löydätte huvilattomiakin uljaita lokkisaaria, puhtaitakin selkiä, joita jätevedet vasta lähestyvät – ensi kesänä ja vielä seuraavanakin. Kiirehtikää nauttimaan Suomen suvesta, te viimeinen sukupolvi.

                                                              *

Nyt arvaan, että moni lukija on seurannut näitä rivejä kasvavalla levottomuudella. Eikö tuo miesparka käsitä, että matkailun suurin vaara on sama kuin turistiteollisuuden myyjien unelma: turistitulvan paisuminen niin, että se tallaa alleen sekä luonnon että ihmiset? Mitä hän sitten sanoo, kun ensin omasta maasta miljoona ja sitten Keski-Euroopasta kymmenen miljoonaa tervettä ja reipasta nuorta ja kuntovoimistelevaa teräsvanhusta ryntää Suomen erämaihin, pimittämään tunturit, tarpomaan armeijoina viimeisiä ojittamattomia soita ja kaappaamaan kaikki Hämeen ja Savon järvien veneet retkilleen? Kuka silloin nauttii ja mistä?

Aivan oikein. Mutta ihmisystävä ei sittenkään saa olla niin kovasydäminen, että hennoisi ryhtyä vaatimaan sulkuja ja kieltoja, ainakaan vielä nyt. Ne rumat pitkäkoipiset hampurilais- ja frankfurtilaistytöt, jotka vaeltavat merkillisine varsikenkineen, mahtavine satulareppuineen ja epäkäytännöllisine keittovehkeineen pitkin Oulangan kanjoneita ja Pallastunturin keroja ja kirjoittelevat hurmioituneita "wunderschön"-vuodatuksiaan autiomajojen vieraskirjat täyteen, ovat niin sydäntä liikuttavia ilmestyksiä, ettei heitä voi torjua. Vielä pitkän aikaa on ongelmat ratkaistava toisilla tavoilla kuin rajoittamalla reppuretkeilijöiden oikeuksia. Eräinä avaimina matkailupolitiikassa on hajoittamisen periaate ja se, että säilytetään aitous ja spontaanisuus, luovutaan matkailijan holhoamisesta.

Jos me saamme matkailijavirran hajoaman lukemattomiksi pikku purosiksi merensaaristoon, Satakunnan vanhoihin kauniisiin kyliin, Pohjanmaan lakeuksille, Uudenmaan ja Hämeen metsäperukoiden aidolle maaseudulle, Pohjanlahden suloisiin pikku-kaupunkeihin ja kalastajakyliin, Savon järville, Itä-Kainuun vienalaisiin aarniometsiin ja Länsi-Kainuun peninkulmaisille suoaukeille, niin maamme suuri pinta-ala takaa sen, että vielä pitkään aikaan eivät matkailijat astu toistensa varpaille eikä asukkaiden oma elämä liiaksi häiriinny – ja tuntureillekin jää vielä tilaa. Lukemattomat omista hauskimmista retkeilymuistoistani liittyvät seutuihin, joita turistitiet ovat vielä täysin kiertäneet – ja joita valikoivalle "yksinäiselle sudelle" sinne tänne varmasti jääkin vuosikausiksi, ehkäpä ainaisesti. Tulee mieleen suokulman pikkutalon isäntä Turun läänin Koskella, jonka kanssa istuttiin kesäkuun iltaa nukkaisella pihanurmella silmää hivelevän nevan partaalla ja joka ihmetteli: "jaa retkeilijöitä –  ikään ei ol tääl simmottii näkyyny, mut oon mää kyl radioost kuullu".

Mutta entä nämä ilonpilaajat, nämä matkailun järjestysmiehet ja kaavoittajat, nämä leirintäalueitten, kirjolohilammikkojen ja hiihtohissien puuhailijat! Ehkä teitäkin tarvitaan, mutta pysykää taivaan tähden suppeissa matkailukeskuksissanne ja jättäkää muu maa aitoudelle ja vapaudelle. Olen omalta kohdaltani viimeisten viidentoista vuoden aikana käyttänyt arviolta tuhatta eri yöpymispaikkaa eri tahoilla Suomea, mutta vain kerran elämässäni olen nukkunut leirintäalueella. Ystäväni kanssa olimme kolistelleet Kinnulan ja Pihtiputaan vastaraivattuja lohkareikkoisia metsäautoteitä polkupyörillämme ja tarponeet päiväkausia kotkanpesillä Suomenselän sydänmailla, ja päädyimme yömyöhällä nelostien varteen. Puoliksi perinpohjaisen väsymyksen takia, puoliksi pilan päiten retkahdimme leirintäalueelle, jossa autorivi kimalsi ojennuksessa ja pienoisliput lepattivat telttojen katoilla. Teltat olivat jokaikinen kuin vasta ostettuja, saumat suorassa ja vuorenvarmasti kaikki tukinarut tiptop-pingoituksessa. Oma ikivanha tuhannenviidensadan yön Sopumme, jonka kaikki kiristysnaulat olivat aikaa sitten tippuneet tien oheen ja bambukaaret kalvautuneet pois kurssistaan, lopsahteli yötuulessa lommoisena ja virttyneenä, kun löimme koviakokeneet sukat ja saappaat vartioon oven eteen –  sillä niiden kanssa ei kukaan olisi maannut samassa teltassa –  ja aloitimme kuorsauksen. Jos tunsimmekin selvää ylemmyydentuntoa, niin meillä oli siihen täysi oikeus. Toisissa telttakunnissa saattoi olla vaikka minkä alan ylittämättömiä asiantuntijoita, mutta me olimme retkeilyn alalla päteviä ammattilaisia. Olisimme tienneet opastaa, kuinka vertaansa vailla on keväisinä poutaöinä, ennen sääskien tuloa, oikaista pelkkään makuupussiin sammaleiselle rinteelle laulurastaan mielikuusen katveeseen, ja kuinka myös kumoon käännetty vene ja heinälato monessa tilanteessa lyövät parhaankin teltan laudalta. Ja olisimme osanneet neuvoa, kuinka oikean retkeilijän jäljiltä ei pysähdyspaikkaan jää yhtä paperinsirua, tulitikkua tai edes painaumaa heinäkasaan, ei minkäänlaista harmia lähimmäiselle, oli tämä sitten maanomistaja tai toinen yksinäisyyden etsijä.

Niin, muutama viittapolku Suomen kokoisessa maassa riittää, muutama autiotuvin varustettu selkonen, yksi tai kaksi hiihtohissikuvatusten tärvelemää tunturia. Jos hiihtohissejä yhä nousee, toivon tosiretkeilijöiden ryhtyvän tositoimiin; olisin itse ensimmäinen vapaaehtoinen, mutta valitettavasti minulta puuttuu kaikki tietous räjähdysainealalta. Ja jättäkää suurimmat maisemaelämykset rauhaan, ihmisten itsensä löydettäviksi: Ristikalliot, Julmat-Ölkyt ja Korouomat eivät valitettavasti ole näytteitä lukemattomista samanlaisista, ne ovat tosiaankin vähäeleisen luontomme ainutlaatuisuuksia, jotka ovat sormin luettavissa. Matkailun järjestösihteerit ja lautakuntien viskaalit, jotka rakentavat autotien ja pysäköintiaukion jokaisen merkittävimmän nähtävyyden partaalle, aivan kuin Niagaralla, pitäisi nitistää –  ei kuvaannollisesti, vaan fyysisessä katsannossa. Mihin perustuu tämä tie-, polku- ja majaintoilu? Se perustuu olettamukseen, että matkailijat, retkeilijät ja ihmiset ylipäätään ovat vätyksiä tai että heistä pitäisi ainakin vätyksiä tehdä. Miettikää te, jotka rikkiviisaissa ohjeissanne varoittelette erämaan vaaroista ja kiellätte ehdottomasti retkeilijää lähtemästä yksin selkoselle tai tunturiin, miettikää, eikö, jos pahan manauksenne joskus ihmeen kaupalla toteutuisikin, kuolema erämaassa olisi kauniimpi kuin autokolarissa tai omassa sängyssä, jossa se yhdeksän kymmenestä retkeilijästäkin joka tapauksessa tavoittaa. Kertokaa mieluummin vaikka Erkki Mikkolasta, geologian tutkijasta, jonka maine kolmenkymmenen vuoden takaa elää yhä pitkin koillisrajaa ja joka vaelsi kuukausimääriä Itäkairan tuolloin kymmenin peninkulmin tiettömillä taipalilla ainoana seuranaan pikkuinen reppu ja siinä kivivasara, vähäiset eväät ja mitätön rankisvaate, johon mies välillä kierähti kuusen tai tunturikoivun juurelle. Viikkojen välein hän putkahti jonkin etäisimmän yksinäistalon kentälle, osti muutaman perunan ja reikäleivän ja painui taas tietymättömiin. Toisin sanoen: säästäkää ihmiselle vielä jännityksen, vaaran ja pärjäämisen riemu!

                                                                   *

Jos esitetyn kaltaisia ihmisystävän ja luonnonystävän ajatuksia koetetaan sitoa yhteen, koota jonkinlaiseksi matkailupolitiikan käyttökelpoiseksi ohjelmaksi, kohdataan eräitä vaikeuksia. Myötätuntoni on perin selvästi ollut sellaisen reiman reppuretkeilijän puolella, joka kiertää kaikki varsinaisesti turistin varalle varatut raharysät ja hellittää laihan lompakkonsa nyörejä vain vaatimattomiin evästäydennyksiin ja jonkin verran laiva-, auto- tai junalippuihin. Vieläpä vakaat herrat ja rouvat keski-iän paremmalla puolella haluaisin intohimoisesti liittää tähän joukkoon –  ja hajoittaa sen kaikkialle ympäri maan. Mutta, jotta tässä matkailun muodossa olisi mieltä, olisi samalla pakko panna tiukasti suitset suuhun rynnistävälle nykyaikaiselle elinkeinoelämälle. Se edellyttäisi, että maaseutu pakkotoimenpitein estettäisiin muuttumasta koneistettujen suurtilojen, miljoonien kesämökkien ja lomakylien kammottavaksi sirkukseksi. Metsien käsittelyssä olisi koko valtakunnan pinta-alalla luovuttava raaka-ainetuoton maksimoinnista ja otettava tarkoin huomioon metsien nk. moninaiskäytön periaate, taattava lainsäädännöllä, että yhtä hyvin pikkutilan muutamilla metsähehtaareilla Myrskylässä ja Kokemäellä kuin metsäyhtiön sydänmailla Luopioisissa, valtionmetsissä Ranualla tai helsinkiläisprofessorin keinottelupalstoilla Kuhmossa tulisi säilymään viehätys ja jännitys, metsän tuntu vaeltajan ja ulkoilijan tarpeita silmälläpitäen. Suurin luonnonerikoisuutemme ja tulevaisuuden mahdollinen matkailuvalttimme, Pohjanmaan ja Kainuun suot, olisi kiireimmiten vapautettava hullujussien ja oja-aurojen kirouksesta, sillä emmehän voisi vakavissamme uskoa, että muutama kymmen virallisesti rauhoitettua näytesuota viitoitettuine kiertopolkuineen ja esittelylehtisineen pystyisi tuottamaan tyydytyksen koko Euroopan luonnonnälkäisille romantikoille.

Niin, tässäpä ongelma kansantaloudelle. Omasta puolestani olisin varmasti valmis siihen, että matkailumme olisikin suurelta osalta hyväntekeväisyyttä, kaunis lahja Euroopalle ja ihmisyydelle. Tällainen suloinen matkailureservaatti olisi todellinen "kansankoti" myös sen omille asukkaille ja roima kulutuselintason pudotus koituisi elämänilon ja elämäntaidon voitoksi kaikissa katsannoissa. Mutta idealistikin tietää, miten sitkeässä aikakauden jumalat ovat ihmismielissä. Siksi hänkin ymmärtää niitä matkailuihmisiä ja luonnonsuojelijoita, jotka vaatimuksilleen isänmaan äidinkasvojen pelastamisesta esittävät vastapainoksi voitollisen matkailutilin –   dollari-, punta- ja D-markkaturistien virran. Kukaan ihmistuntija ei kuvittele, että tämä kirjoitus tai mikään vahvempikaan mahti pystyisi tekemään loppua tylsämielisestä auto- ja hotellituristin tyypistä. Ja hiven "tarkoitus pyhittää keinot" -ajattelua riittää antamaan siunauksen sille, että houkuttelemme ja lypsämme myös dollarituristia –  jotta voisimme pitää maamme kauniina todelliselle matkailijalle ja itsellemme. Mutta tällä kohden tarvitaan ankaraa keskitystä ja tuhlauksen välttämistä. Tämän lajin turistin "muistojen kuvakirjaan" riittää muutama standardivertauskuva, hänelle riittää, että hän voi sanoa käyneensä Suomessa ja Lapissa ja katselleensa hotellin ikkunasta tunturimaisemaa. Hän antaa suuren arvon iänikuisille mesimarjalikööreille, lakkakiisseleille ja poronkäristyksille, mutta niitä varten hänelle ei tarvitse avata tietä ja perustaa uutta hotellia Korvatunturille tai Auttikönkäälle. Päinvastoin, hänen tinkimättömyytensä siinä, että vuoteitten, kylpyhuoneen kaakelien ja tarjoilun taso tulee olla täsmälleen samanlaisia kuin kaikissa maailman ensiluokan hotelleissa, on helpompi tyydyttää suurissa matkailukeskuksissa. Rakennettakoon siis Rukatunturille ja Kaunispäälle vaikka kokonainen hotellikaupunki, uhrattakoon Viitasaari lomakyläturismille mahdollisimman keskitetysti ja tehokkaasti, mutta jätettäköön silloin jo Pallas, Punkaharju, Saarijärvi ja muu maa rauhaan.

                                                                *

Elämässä on se hyvä puoli, että kuvitelmissa –  ja kirjoituksissa –  voi antaa toiveille vallan. Voi vaikka lähteä olettamuksesta, että ihminen on ajatteleva olento, että hän voi toimia kauneuden hyväksi, säilyttää sen muruset siellä, missä niitä on vielä jäljellä, ja jopa palauttaa sen siellä, missä se on jo tuhottu. Mutta vähän päästä haaveilija havahtelee valveunistaan ja käsittää sitäkin kirkkaammin, että kaikki on menetetty. Todellisuudessa me tulemme täällä Suomessa lähivuosina turmelemaan maamme niin nopeasti kuin ikänä kykenemme, apinoimaan kaikkein inhottavimmalla tavalla Yhdysvaltoja, Länsi-Saksaa ja Ruotsia, luomaan jälleen uuden synkän persoonattoman teollisuusmaan monien entisten lisäksi. Eipä sentään; yhdessä suhteessa omaleimaisuus tulee säilymään: ilmastomme takaa sen, että meidän hakatut metsämme eivät verhoudu pensaikoilla kuten etelämpänä, meidän tehtaittemme muurit eivät kasva köynnöksiä eivätkä meidän järvemme ja jokemme jääkuoren alla kykene puhdistautumaan, eikä meidän rannikoitamme pyyhkiele valtamerten kaikenpuhdistava vuoroveden vaihtelu kuten muualla. Pohjoinen raiskio lyö aina laudalta eteläisen.

Mutta tästä ei ole matkailuvaltiksi. Ei ole tietoa siitä, kuinka monta tuhatta herkää sielua olemme jo karkoittaneet matkailumme valheella –  niitä, joille eivät edellä parhaani mukaan maalailemani vielä jäljellä olevat idyllit ole riittäneet. Itselläni on eräs tuskallinen muisto, tätä kirjoittaessa jo yhdeksän vuoden takaa. Olin lupautunut neljän nuoren upsalalaisen luonnonihailijan oppaaksi, näyttämään heille Raja-Karjalan erämaita. Vaelsimme Ilomantsissa, Pielisjärvellä, Nurmeksessa ja Kuhmossa, löysimme jokusen aarniometsän sirusen –  ja satakertaisen alan silmäänkantamattomia kannokkoisia paljaaksihakkuita, kaulattujen koivujen ja haapojen kuolemanvaltakuntia, luotisuorien metsäautoteiden hyvin järjestettyjä katuverkostoja, suurten kesäsavottojen helvetillistä moottorinjylinää. Viikkoa ennen suunnitelmiaan ystäväni melkein itku kurkussa pakenivat kotiin: "ei meillä Ruotsissa ole erämaita, mutta ei siellä ole sentään tällaista". Eromme kosketti monia kieliä minussa, eikä vähiten kansallisylpeyttä, jollaista meissä taitaa vielä nykyaikanakin piileillä itsekussakin.

Kuinka paljon onkaan tapahtunut sen jälkeen yhdeksän vuoden aikana... Ja mitä jättiläistuhoa poliitikon, talousmiehen ja insinöörin pyhä kolmiyhteys saakaan aikaan seuraavina yhdeksänä vuotena. Onkin niin, että todellisuudessa ei ikinä tule kysymykseen se ongelma, jota on pelätty –  että Euroopan retkeilijöiden massat tallaisivat maamme jalkoihinsa. Todellisuudessa tämä kansainvaellus tulee tyrehtymään nopeassa tahdissa, ystävä toisensa jälkeen hylkää meidät, viimeisinä kaikkein paksunahkaisimmat hotellituristit, jotka viimeksi vielä onnistuvat sikaariensa savussa suojautumaan rikki- happo- ja selluloosatehtaittemme löyhkältä. Euroopan vaellushaluiset löytöretkeilijänuoret eivät tosin tule löytämään pyhiinvaelluskohteita muualtakaan nykymaailmasta. Mutta he tulevat elämään elämänsä niin kuin eläintarhan ahma: syövät ja kiertävät kehää häkissään.