Sääksmäen maisemat

 PENTTI LINKOLA, 1997

Valkeakosken sanomissa on syksyn aikana keskusteltu Sääksmäen kirkonseudun maisemista (Kari Rydman ja pääkirjoitus). Kirjoitukset ovat olleet puu- ja luontovihamielisyydessään puistattavia.

Ainoa asia, jossa nk. kehitys on tällä vuosisadalla ollut Suomessa myönteinen, on ollut kulttuurimaiseman kauneuskäsityksen muutos. Vielä vuosisadan alussa jopa valistuneessa Hämeessä oli vallalla raakalaismainen, petojen pelosta ja uudisraivausperinteestä juontuva puuston raivaus rakennusten ympäriltä. Silloiset valokuvat kaljuista kylistä ja pihoista saavat vapisemaan kauhusta. Pappilat ja kartanot levittivät pihapuistoihannetta jo sata vuotta sitten ja viimeisinä vuosikymmeninä on tapahtunut käänne kaikkialla. Nyt suomalaiset rakastavat puita, pensaita, vihreyttä ja vehreyttä. Pitäisikö meidän nyt tässäkin suhteessa palata villi-ihmisten tasolle?

Aivan hurja oli pääkirjoituksen sananvalinta: pensaiden raivausta kutsutaan "siistimiseksi". Mikään pensas, puu, kasvi ei taatusti voi olla epäsiisti, siivoton. Eikä elävä pensaikko ole ikinä "risukkoa", risukkoa ovat kaadetut pensaat, karsitut oksat, hakkuutähteet.

Jos siistimisestä puhutaan, voidaan järjellisesti tarkoittaa vain ihmisen tuottamien jätteiden ja romujen ja viheliäisten autiorakennusten poisraivaamista. Itseasiassa ihmisen maisemaan iskemä rakennus on aina, oli sitten kartano tai navetta, kirkko tai liiteri, jäykkä, suorakulmainen, kova ja karkea möhkäle, häiriö maisemassa. Jokainen puu ja pensas on herkkä, pöyheä, pyöreä, hapsuinen, sanomattoman monimuotoinen ja moni-ilmeinen, arkkitehtonisesti aina ylivoimainen ihmisen kokoon rötistämään tötsään verrattuna.

Kari Rydmanin maalaama kuva Sääksmäen kirkosta maya-temppelinä, jonka ääreen pääsee vain viidakkoveitsen avulla, oli todella houkutteleva, sanoisin: ihana! Epäilemättä on syytä jättää polku kirkon ovelle, mutta muuten kaikki rakennukset pitäisi verhota puilla ja pensailla seinänvieriä ja ikkunanpieliä myöten. Ja täytää pensaskerroksella semmoiset puistot kuin Voipaalan, jossa harvojen alhaalta kaljujen puiden keskellä tyhjä nurmikenttä huutaa autiuttaan. Ehkä kaikkein tärkeintä on vaalia myrskyn tai vanhuuden katkomia pökkelöitä ja kantoja, joiden jäkälä- ja kääpäloiston rinnalla kaikki ihmisen yritelmät taiteen alalla jäävät häpeämään.

Kukkaketojen ja niittyjen osalta Kari Rydman on oikeilla jäljillä. Niille varmasti pitää varata pieniä pinta-aloja, mutta siten, että niityt taatusti ovat lampaiden, hevosten ja nautojen laitumina; ilman jokavuotista laiduntamista ne eivät mitenkään pysy niittyinä. Ja laiduntavat eläimet tuovat maisemaan sen elon, jota ilman avomaisema on hirvitys.

Kuivat ja vähäravinteiset kedot, kukista niittyjäkin rikkaammat, pysyvät ketoina pelkällä jokavuotisella niitolla (myöhään elokuussa!). Meillähän oli suurenmoisia kukkaketoja Huittulassa Kelhin-Voipaalan jyrkissä rinteissä, kunnes ne hävitettiin polkupyörätien asfaltin alle. Nekin pitäisi entistää.