Oppi ojaan kaataa

PENTTI LINKOLA, 1971

Muuan vankimmista tämän ajan ihanteista, jonka kimppuun eivät edes risupartaradikaalit, Yleisradio eivätkä muutkaan kauhistukset pyri hyökkäilemään, on inhimillisen tiedon, opin ja valistuksen arvostaminen. Reippainkaan yliopistomellakoitsija ja tulisieluisinkaan Teiniliiton kouludemokratiaintoilija ei näytä asettavan kysymyksenalaiseksi hyvän koulutuksen, tehokkaan tiedon jakelun oikeutta sinänsä. Päinvastoin, koulutusmahdollisuuksien ulottaminen niihin syrjäseutuihin ja niihin kansankerroksiin, joilla niitä ei ennen ole ollut, kuuluu ns. valveutuneiden nuorten intohimoihin, peruskoulusuunnitelma herättää heissä riemua. Vieläpä kaukaisten maanäärien neitseellisille kansoille järjestetään aatteelliselta pohjalta lukutaito- ja koulutuskampanjoita, tahi kutsutaan niistä orpoja ja hölmistyneitä stipendiaatteja meidän autuaissa opin saunoissamme kylpemään.

Tällä kohden tehokkuusyhteiskunta on tosiaan onnistunut jymäyttämään valpasta radikaalinuorisoaan perin pohjin. Se on naamioinut tiedon tason nostamisen ainoan todellisen tarkoituksen, sen että elinkeinoelämä saisi tehokkaiden ja nöyrien palvelijoiden tarpeensa tyydytetyksi, osatotuuksilla ja kauneilla korulauseilla tiedon jalostavasta vaikutuksesta yksilöön, opiskelun tuottamasta ilosta ja ihmisen luonnollisesta uteliaisuudesta. Runoilijan vanha totuus "tietämisen tuskasta" on nykyaikaisen mainonnan tehokkuudella häivytetty mielistä.

Ja näin on käynyt niin omituisesti, että samat lämminsydämiset ihmiset, jotka saavat minut onnen kyyneliin puhumalla läheisten ihmissuhteitten puolesta kansojen, rotujen ja yhteiskuntakerrosten välillä, kannattamalla luonnollista iloa sukupuolielämässä, auttamalla täysipainoiseen elämään kaikkia heikompia ja vähemmistöön jääneitä, naisia, lapsia, puliukkoja, vankeja, – samat ihmiset ovat kannattamassa kalseinta, armottominta ja luonnottominta järjestelmää, nuorten ihmisten sulkemista pariksikymmeneksi vuodeksi erimuotoisten oppilaitosten syövereihin. He eivät myönnä, että koko koulutusyhteiskunta ei inhimillisellä tasolla merkitse muuta kuin nuorten ihmisten rääkkäämistä, sitä että silloin kuin heidän pitäisi loikoa niityllä, soudella järvellä ja poimia lumpeenkukkia, katsella syksyisellä jäkäläkalliolla kurkiparvia puolukkaterttu suussa, tai samoilla talvisissa erämaissa, ja laulaa ja naida ja rakastaa, että heidät näinä vuosina sullotaan oppikouluihin ja korkeakouluihin tai – mikä tärisyttävintä – kesäyliopiston kursseille – opiskelemaan asioita, joita enimmäkseen ei ole mitään syytä tietää.

Puolukkakankailta ja kissankelloniityiltä lähettäisin nuoret välillä myös merille, maataloihin töihin, konepajoihin, satamiin ja myymälöihin apulaisiksi – vähäksi aikaa kuhunkin. Ja ajeluttaisin heitä polkupyörällä tai peukalokyydillä ympäri maailmaa Ruijan ja Hongkongin välillä. Ja silti uskoisin nuoruusvuosien ajasta liikenevän runsaasti myös itseopiskeluun niin kauno- kuin tietokirjallisuuden parissa tai vapaaehtoisissa – jonkin Nuoren Voiman liiton tapaisissa – harrastuspiireissä. Ainoa maailman pahuus jolta nuoria visusti varjelisin olisi kiinteä, kursseihin, kokeisiin ja kuulusteluihin perustuva oppijärjestelmä, persoonallisuutta kutistava ajanhukkainstituutio..

Lukija jo arvaa, että haaveitteni taustalla piilevät omakohtaiset pettymykset. Ja tosiaan, muistan elävästi, miten ensimmäisinä lomakesinä ylioppilaskirjoitusten jälkeen pidin retkillä mukanani Maksim Gorkin nuoruudenmuistelmia ja lopullisen kipeästi tajusin, mitä olin menettänyt junnaamalla kalleimmat vuodet kirkkohistoriaa, albegran kaavoja ja polttomoottorin rakennetta oppimassa – täsmälleen samoin kuin miljoonat muut nuoret orjat ympäri maailma. Näillä muistoilla saan vieläkin milloin tahansa kiukun syttymään yhtä varmasti kuin valon painamalla sähkönappulaa.

Yleispätevyyttä näiltä mietteiltäni ei silti puutu. Vasemmistoliberaali Pentti Holappakin kirjoitti äskettäin, kuinka jo kuppilan pöydässä on nähtävissä, missä istuu oppilasnuorisoa missä samanikäisiä työtätekeviä nuoria: jälkimmäiset laskevat leikkiä ja pitävät hauskaa, koulunuoret istuvat lysähtäneinä, kyllästymistä ja maailmantuskaa täynnään. Holappa vihjaisi vielä vanhemmankin lukeneiston kireästä ja ikävystyneestä elämänasenteesta, mutta ei kehitellyt ajatusta tästä eteenpäin, minkäänlaiseen oppijärjestelmän kritiikkiin. Mutta moni maltillinenkin tarkkailija toteaa että oppikoululaisten ja korkeakouluopiskelijoiden yletön työtaakka ja mielenterveydelliset vaikeudet ovat nyky-yhteiskunnan sydämettömintä todellisuutta. Paljon tärkeämpää kuin uudistaa oppilaitoksissa hallintoa ja opiskelijoiden ja opettajien valtasuhteita olisi vähentää opintojen tehokkuutta, helpottaa tutkintovaatimuksia, alentaa tiedon tasoa. Tämä merkitsisi automaattisesti myös maamme jättäytymistä sivuun kireimmästä kansainvälisestä talouskilpailusta, mikä ehkä vielä voisi merkitä Suomenmaan muuttumista ihmisten asuttavaksi.

Oppijärjestelmämme toinen veriruskea synti, elämänilon typistämisen ohella, on kulttuurielämän köyhdyttäminen – vaikka yksinkertainen sielu kuvitteleekin päinvastaista. Koulutuspohjan laajentamistahan perustellaan tavallisesti sillä, että saadaan kaikki piilevät lahjakkuudet parhaalla tavalla kykyjään kehittämään. Arkiajattelijan tavallisimpia hokemia on 'hänestä olisi voinut tulla vaikka tiedemies, insinööri, kenraali... jos hän olisi vain päässyt opin tielle.' Tahi toisin päin: mitkä käyttämättömät henkiset voimavarat ovatkaan piileskelleet maamme syrjäseuduilla ja varattomissa kansankerroksissa – kuinka moni potentiaalinen Sibelius, Raade ja Alvar Aalto onkaan näivettynyt Suomen saloille ja tehtaiden asuntoalueille, ketään hyödyttämättä.

On totta, että koulutus vaikuttaa ratkaisevasti saavutuksiin elämänuralla, se vaikuttaa vieläkin enemmän kuin suuri yleisö luulee: Matti Kuusi osoitti aikanaan kokoamallaan tilastolla, että aivan olennainen osa maamme hallinnon, kaupan, oikeuslaitoksen ym. – ja myös luovan kulttuurielämän – "nimistä" oli peräisin puolestatusinasta valio-oppikoulusta, joille kaikille oli ominaista tietynlainen kannustava itsetietoinen eliittihenki. Niiden kasvatteja oli näissä näkyvissä asemissa kymmenkertaisesti enemmän kuin muodollisesti saman koulutuksen muissa oppikouluissa saaneita.

Johtopäätökset näistä seikoista ovat sen sijaan periaatteessa väärät. Ensinnäkään emme toki missään katsannossa tarvitse enempää pääjohtajia, hovioikeuksien presidenttejä ja professoreita; kaikkiin avoinna oleviin tämäntyyppisiin vakansseihin on aina laumoittain päteviä hakijoita (ja työvoimapulaa esiintyy kokonaan toisilla, vähemmän arvostetuilla työelämän portailla). Mutta eikö sama päde myös luovaan kulttuuriin: mitä ihmettä me tarkkaan ottaen tekisimme kolmella Sibeliuksella ja viidellä Aleksis Kivellä? Eikö korkean tason kansallisen ja kansainvälisen yleiskulttuurin tarjonta ole – jos ollaan rehellisiä – määrällisesti riittävä tai enemmänkin? Ainakin minua enemmän kiusaa kuin ilahduttaa se, että on olemassa suurenmoisia sävelteoksia ja kirjallisuuden helmiä verrattomasti enemmän kuin mihin koskaan elämäni aikana ehdin tutustua saati syventyä.

Sen sijaan henkisen kulttuurin pakeneminen ihmisten lähipiiristä on tämän maailmanajan huomattavia murheita. Tuomas Anhava kirjoitti Ajan tämän vuoden ykkösnumerossa hyvin tärkeitä asioita regionalismin, kaikkinaisen kulttuurin alueellisen hajoittamisen puolesta. Hänelle itselleen näyttäytyvät reaalisina vain johdetut ja taloudellisesti turvatut aluekulttuurikeskukset, mutta hänen siteeraamansa filosofi Chuangtsen sykähdyttävän loisteliaat ajatukset ovat vähäisintäkin tiedon keskittämistä vastaan. Omasta puolestani ajattelen ennen kaikkea ihmisten spontaaneja henkilökohtaisia kontakteja, henkisesti aktiivisten ihmisten säteilyä lähiympäristöön.

Koulutuksen tehostuminen vaikuttaa automaattisesti siten, että se ihmisaines joka synnynnäisesti on suuntautunut älyllisiin tai taiteellisiin leikkeihin, tulee keskittymään muutamiiin suuriin keskuksiin ja niissäkin muutamiin suuriin laitoksiin (ja muutamiin kapakoihin), ja kaikkialla muualla henkinen ilmapiiri latistuu ja koko ihmisten elämänpiiri yksipuolistuu ja köyhtyy. Tämä on todella karmiva näköala: kun maaseudun kyläfilosofit, metsätyömaiden, tietyömaiden, tehdassalien ja verstaiden älypäät ovat kaikki korkeakoulujen tutkijoina, on ihmisten elämä jälleen monta astetta harmaampaa ja toivottomampaa. Omassa elämässäni ovat hyvin paljon merkinneet nämä Konsta Pylkkäset, kouluttamattomat paikallisprofeetat. Kun ajattelen vaikkapa jotakuta Pitkälahden Mattia, ammattisienestäjää Pälkäneen viimeisiltä metsäperukoilta, säihkyvän älykästä filosofia, ympäristöään päätään pitempää hahmoa, joka saattaa tuntikausia kyykkysillään piirrellä kylätien pintaan taivaankappaleitten ratoja ja esitelmöidä niiden vetovoimista, tai naurattaa kuulijansa puolikuoliaaksi huikean terävillä satiireillaan, niin minua riipaisee tieto, että muutamaa vuosikymmentä myöhemmin hän olisi hukkunut tähtitieteen dosentiksi Helsingin tutkijamassojen pimentoon.

Mutta Matti Pitkälahden ja Konsta Pylkkäsen siirto Helsinkiin, Tampereelle tai Pariisiin ei ole tappio ainoastaan henkisen elämän alueellisen hajonnan vaan myös kulttuurin laadun kannalta. Tarkoitan sitä, että kulttuurin rikkauden kannalta Konsta Jylhä on parempi kuin toinen Helsingissä tai Wienissä opiskellut säveltäjä Sibeliuksen rinnalle. Kouluttamattoman älykkään ihmisen ajatukset lentelevät valtoiminaan mitä moninaisimpia teitä, mutta yleismaailmallisen yhtenäisen koulutuksen kaavoissa ne puristuvat varsin yhdenmukaiseksi tieteellisrationaaliseksi standardiajatteluksi.

Oman katkeran suruvalittelunsa ansaitsee vielä se erityinen tappio, jota merkitsee suullisen esitystaidon häviäminen koulutusmyllyn jauhaessa. On jokseenkin järkyttävää verrata – esimerkiksi radiossa – akateemisten kansalaisten, parhaittenkin puhujien, jäykkää ja elotonta esitystä kouluttamattomien kansan kertojanerojen rehevään, rikkaaseen ja vuolaaseen sanalliseen ilotulitukseen. Sääntö on hätkähdyttävän poikkeukseton: ainakaan minä en ole koskaan kuullut ylioppilastutkinnon läpäissyttä ihmistä joka osaisi puhua. Sen sijaan omallekin kohdallani on osunut kierto- tai kansakoulun käyneissä isännissä, emännissä ja työmiehissä kymmeniä mestarikertojia. Nähtävästi on niin, että ihminen ei auttamattomasti kykene yhtäaikaa hallitsemaan ja viljelemään painettuun sanaan perustuvaa kirjallista kulttuuria ja suulliseen esitykseen perustuvaa kertomaperinnettä. Olkoon lohdutuksena, että nauhuri luojan kiitos keksittiin ennen peruskoulua.

Tehokas koulutus on teknologisen lumivyöryn välttämätön edellytys ja uskollinen orja. Vain hyvin koulutettu ihminen pystyy raastamaan maapallon puhtaaksi luonnonvaroista, ja vain koulutus pystyy luomaan ihmiselle riittävästi niitä uusia tarpeita, jotka takaavat teknologian tuotteiden menemisen kaupaksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut ihmisyksilön kuormitusarvoista ja todennut, että maisterin ja insinöörin vaatima tuotevalikoima ja palvelusten, kuljetusten, energian määrä on aina monta kertaa suurempi kuin pienviljelijän. Lukeneistoa toisin sanoen mahtuu maapallolle hyvin paljon vähemmän kuin alkukantaista maalaisväestöä. Unelma koulusivistyksestä koko maapallon väestölle on inhimillisen hybriksen huipentuma, mieletön ja koskaan toteutumaton utopia.

Vain erittäin luja, perusteellinen ja yhdenmukainen koulutus takaa kansalaisten nöyrän alistumisen tuotanto- ja kulutusketjun kestäviksi lenkeiksi. Kaikki nämä nykyajan koulu-uudistukset ja uudistusvaatimukset ovat tämän alistamislinjan johdonmukaista jatkoa: peruskoulu, kouluikärajan alentaminen 6 vuoteen, lastentarhojen ja viimeksi kaikkein pienimpienkin laitostetun päiväkotijärjestelmän kehittäminen. Kaikki ne ovat asioita, jotka nostavat hirvittävän vilunväristyksen yksilöllisyyttä arvostavan viimeisen mohikaanin pintaan.